Viisi viikkoa vajaa 7-viikkoisesta Lapin reissustani on takana. Mieli on usvainen, tai ehkä pikemminkin sumuinen, mutta yllättävän tyyni.
Luulin, että olisin täällä hirveän aktiivinen kirjoittaja ja ehtisin kaikkea, mitä en yleensä ehdi. Kävikin ilmi, etten ehdi edes sitä, mitä yleensä. (Vau, miten vaikeasti esitetty helppo asia!)
Saavuin eilen vuokra-autollani Pyhälle. Mökin pihassa odotti jo valmiiksi kaksi autoa, joiden rinnalla omani näytti oudon uudelta ja kimaltavalta. Perheenjäseneni olivat valloittaneet vuokramökkimme jo ennen minua – on viikon perheloman aika. Kun olin vielä edellisyön saanut viettää toisen isoveljeni ja hänen tyttöystävänsä vuokramökillä, oli koko perheväki halattu pitkästä aikaa.
Janneakaan en ole vielä koskaan ollut näkemättä näin pitkään, peräti viisi viikkoa. Joku kysyi edellisen kirjoituksen kommenttiboksissa, voisinko kirjoittaa siitä, miten hoidamme parisuhdettamme, kun olen ollut nyt niin paljon poissa. Mutta voi olla, että kaipaisin pikemminkin vinkkejä siihen teiltä.
Nämä viime vuoden kuvat kertovat tunnelmasta, minkä vuoksi halusimme palata tänäkin vuonna tiluksille. Tykkylumet ovat tupsahdelleet (romahdelleet) tänä vuonna puista jo viikkoja sitten, mutta ilmassa on vahva kevään tuntu.
Lauantaina Kilpisjärveltä ajaessani se iski tajuntaani: armoton tauon tarve ja kyllästyminen talveen. Katsoin sulavaa lunta, kun auto kiisi Käsivarrentietä pitkin kohti Hettaa ja Marianpäivän karkeloita, ja teki mieli huutaa: sula sula sula! (Ja nyt alkoi pyöriä päässä Robinin hula hula… Ja lanteet iskee, hula hulaa, jo hipaisusta sulaa sulaa…) Vaikka puut hehkuivat jo kevättä, ja tiekin oli pitkälti sulaa, lunta tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Talviähky valtasi jokaisen atomini niin voimallisesti, että kun pääsin isoveikkani suloiseen suojeluun, sain puhistua, että en kyllä todellakaan aio tehdä enää mitään talvista. Hän nauroi ja ymmärsi.
Ja nyt en sitten todellakaan tee mitään.
Eilen saapuessani perhe oli jo valloittamassa läheistä tunturinnyppylää vapaalaskuhommissa. En edes harkinnut lähteväni perään. Tänään he suuntasivat riemumielin rinteeseen ja ovat olleet siellä jo seitsemän tuntia. Minä en. Eikä muuten harmita yhtään.
Minulla on hetken tauko kaikesta. Tai ainakin talvesta, jos ei muusta. Olen vielä yökalsareissa, päälläni villapaita, jota olen käyttänyt viimeisestä viidestä viikosta neljä ja puoli. Halleluja merinovilla, joka puhdistuu pikatuuletuksella.
Suloisesta, metallinhohtoisesta ja reissuista kolhiintuneesta bluetooth-kaiuttimesta kuuluu Natalie Imbruglian Torn (klassikko!) ja Pave Maijasen Lähtisitkö (ah!) Sain tänään sähköpostin, jossa kyseltiin musiikkimakuani ja lempiartistejani, ja siinä olikin selittäminen, että siihen kuuluu kaikennäköistä moniäänisistä soittoaineista Pikku G:n vanhaan tuotantoon ja Vestan kautta Ellaan ja Aleksiin. Kaikkien aikojen lempibiisini on kuitenkin Pepen Aamu.
En tiedä, kauanko tämä taukoni kestää. Oliko talvi-intoni nyt tyystin tässä? Onhan tässä jo lokakuusta lähtien uitukin viikottain hyisissä vesissä, hiihdelty joulukuusta lähtien metsäsukset sauhuten ja telttaillu milloin milläkin pakkasilla.
Pyhä näyttää ihanalta ikkunastakin, mutta enköhän huomenna jo vedä jo kivasti sesongin hilpeyksissä kuluneet Kuoma-kengät jalkaani ja astu ainakin ulkoilmaan. Luulen, että muutamat laavukaakaot ja hiihtolenkit aion ainakin vielä heittää, kun vietän vielä pohjoisen seikkailuni viimeiset päivät lauantaista keskiviikkoon Vuokatissa ystävä kainalossa.
Luulen, että kaipaan ulkoilmaelämän rinnalle myös tavallisempaa arkielämää. Olen innoissani, kun saan keittää pian rinteestä tulevalle perheelleni kahvit, napsauttaa saunan päälle ja valita, millaista sankarimusiikkia laitan pauhaamaan, kun he punaposkisina saapuvat mökin lämpöön. Nyt on heidän vuoronsa saada unelmien Lappi-aikaa. Viihdyn onneksi kotitonttunakin.
Sitä paitsi Oskari-isoveljeni sanoi tänään lähtiessään: ”Miten rauhoittava näky, kun rentoilet. Tää on helpottava näky. Mehän ollaan jo pitkään oltu sitä mieltä, että sä vedät vähän liian kovilla höyryillä.”
-Henriikka