
Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.
Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.


On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!
Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.
Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.









Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.
Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.
Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.
Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.





On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.
Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.






Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat ”omaan fiilikseensä”?
Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.
Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.








Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.
Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.
Not bad. Not bad at all.
-Henriikka
Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.
Näissä vaelluspostauksissa on jotenki aivan erilainen tunnelma. Musta ois ihanaa, jos niiden iänikuisten bloggaajamiittiskumppabileiden sijaan lähtisi porukka kesäyöksi (tai syys-, talvi-, kevät-) metsään. Tai ihan vaikka viimesen päälle perinteiseen leirikouluun/mökille. Sellaisesta reissusta ison tuntemattoman tyttöporukan kanssa voisin oikeasti jopa maksaa! Parikymppisten aikuisten naisten leirikoulu /uusia ystäviä -leiri. Mulle kiitos! :)
Oii, kiitos Jenni. Ihanasti sanottu.
Ja voi vitsit, miten huipulta kuulostais perinteiset leirikoulumeiningit. I’m in! Nyt vain kutsua ja ilmoittautumista odottelemaan.
Minulla olisi todella hyvä makuupussivinkki! Jo ehkä kymmenen vuotta sitten siskoni partioretkille ostettu untuvamakuupussi on toiminut koko perheen lempparina. Muistaakseni makuupussi on Joutsen-merkkinen, mutta kun nopeasti yritin googlailla niin en sellaista kuitenkaan löytänyt. Mutta muistan, etä äärilämpötila lähenee kolmeakymmentä pakkasastetta ja makuupussi on todella pikkuinen ja kevyt, paljon pienempi kuin yksikään näkemäni ns. normaali makuupussi. Muistan myös, että hintaa makuupussilla oli paljon, mutta tiedän että se on yhä vieläkin aktiivisessa käytössä lapsuudenkodissani. Makuupussia olemme käyttäneet myös kesäfestareilla teltassa ilman tukahduttavaa kuumuutta.
Hei kiitos vinkistä. Pitääpä itsekin katsella, jos löytäisin sellaisen netistä ja voisin tarkastella vähän enemmän. Ja mitä tuohon hintaan tulee, niin kannatan kyllä sitä, että ostaa kerralla hyvälaatuisen (ja usein myös siis vähän kalliimman) ja jättää suosiolla Tigerin 10e makarit kaupan hyllylle.
Kiva, kun kommentoit :-)
[…] tuli on mukana elämässä nuotioiden muodossa. Vasta vajaa kaksi vuotta sitten sytytin ensimmäisen kerran nuotion (en tiedä miten pystyin välttämään sitä niin pitkään!), mutta sen jälkeen olenkin […]