Välillä mä inhoan itseäni. Katson peilistä keskivartaloani, joka on yltäpäältä arvissa. Ruskea linea negra on edelleen kaiken keskellä (rakastin sitä raskausaikana, nyt se voisi jo mennä), ja vatsassa ja rinnoissa on edelleen tummaa pigmenttiä. Kaiken alla komeilee arpi keisarinleikkauksesta. Makaan liian takakenoisessa asennossa sohvalla ja joudun kampeamaan itseni kyljen kautta ylös. Selälleen käydessä, joka ei sekään muuten tapahdukaan enää noin vain, koko maha sukeltaa ruttuiseksi kasaksi navan ympärille. Napaa itsessään ei enää navaksi tunnista ja kaiken päälle siihen on kehkeytynyt napatyrä. Se todettiin ultrassa viime viikolla. Ihoa tuntuu olevan kymmenen kertaa liikaa. Kun sormilla painaa navan kohdalta, käsi vain uppoaa sisään, ja vatsalihakset ovat ties missä.
Vielä vajaa vuosi sitten kehoni näytti täysin erilaiselta, ja mikä olennaisinta: se toimi.
Välillä rakastan itseäni. Katson pukukopin peilistä uskomattomia asioita aikaansaanutta kroppaani, ja vinkkaan itselleni silmää: ”Looking ja feeling good!” Kehoni tuntuu tässä uudessa ja omituisessakin tilassa omalta. Olen ylpeä siitä ja arvostan kaikkea mitä se on vuokseni, ja erityisesti vauvamme vuoksi tehnyt. Yhdeksän kuukauden raskaus ja neljän päivän synnytys, joka päätyi epäonnistuneen käynnistyksen kautta sektioon. Palautuminen – ei ihme, jos siinä kestää. Annan keholleni aikaa, huomiota ja välittämistä.
En koskaan ajatellut, että olisin hidas palautuja. Ylipäänsä ajattelen aina kaikesta automaattisesti niin, että eiköhän minulle kuitenkin käy hyvin. Joku kokee sen varmasti huonona elämäntyylinä, itseltäni se vain tulee luonnostaan. Sitten yhtäkkiä vauvamme tahtoikin olla kohdussani maailman epämääräisimmässä asennossa (lääkärit eivät edes loppumetreillä osanneet aivan sanoa miten), ja vatsastani kasvoi valtava. Näytti siltä, että vauva pötkötti mahassa vaakatasossa. Synnytyssairaalassa kätilöt ja lääkärit kutsuivat aina opiskelijat katsomaan tätä maailman seitsemättä ihmettä, minun vatsaani. Olo oli kuin sirkuseläimellä. Heeheehee, sukkulamaha. Heehehee, puikulamaha.
Vatsalihasteni erkaumasta tuli todella raju, ja koska vatsa kasvoi pelkästään eteenpäin, ja oli ihokin äärimmäisen kovilla. Synnytyksen jälkeen kokeilin pullataikinamahaani ja totesin, ettei tästä kyllä tule enää entisenlainen. Lähellekään. Paljon se palautuu ja on jo palautunut, mutta entiseen on silti valovuosien matka.
Se on ollut shokki hyväksyä. Olin ajatellut kyllä kehoni muuttuu, että arpia tulee ja että palautuminen ottaa aikaa. Olin hyväksynyt sellaisen perustason. En osannut ajatella, että olisin sellainen palautuja, että saan vertaistukea Instagramissa lähinnä kaksosia ja kolmosia synnyttäneistä.
Palautuminen, mitä se edes on? Ajattelin pitkään, että palautumisella tarkoitetaan raskauskilojen poistumista kehosta. Että kyse on yksinomaan painosta (Kertoo varmaan jotain tästä painokeskeisestä yhteiskunnastamme). Ylipäänsä ajattelin, että tuo sana tarkoittaa pitkälti ulkonäköön liittyviä asioita.
Yhtäkkiä itse tässä mankelissa muussattuna hahmotankin asian aivan uudella tavalla: raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jokaiselle aivan omanlaisensa matka, mutta pääosin se tarkoittaa kehon toiminnallisuuden palauttamista, ei ulkonäön.
Vatsalihaserkauma, jota syntyy enemmän tai vähemmän jokaiselle synnyttäjälle, palautuu hiljalleen tai nopeasti itsestään… tai sitten ei. Itselläni oli vielä jälkitarkastuksessa noin 10 sentin erkauma navan kohdalla. Vatsalihasten lisäksi sisäelimet hakevat uudelleen paikkojaan, kohtu supistuu takaisin pieneksi ja hormonitasapaino hakee uusia uomiaan. Tietysti pakassa ovat vielä imetyksen aiheuttamat hormoonimäärät, jotka ovat oma lusikkansa sopassa. Ainiin! Ja sektioarpi. Siitä puuttuu vielä osittain tunto, ja menee noin vuoden päivät, että keho on vahvistunut suuresta leikkauksesta lähelle entistään.
Ehkä kiteytetysti niin, että luulin ettei kehoni olisi kaiken jälkeen näin järkyttävässä jamassa toiminnallisesti. Tuntuu hullulta, että vielä vuosi sitten olin urheileva, hyvinvoiva aikuinen. Nyt kääntyily sängyssä on vaikeaa keskivartalontuen puuttumisen vuoksi, vauvan nostelua pitää ajatella koko ajan ja aivastaminen aiheuttaa edelleen epämiellyttävää tunnetta sektiohaavan vuoksi. Vatsalihaserkauman vuoksi vatsani on edelleen kuin puolivälin raskausmaha, pieni tynnyri, joka kulkee mukana. On sanomattakin selvää, ettei sen kanssa toimita ja urheilla aivan normaaliin tapaan, kun vatsalihakset luuraavat missä lie. Välillä saan niihin yhteyden ja välillä en.
Minä palaudun hitaasti ja hyvin todennäköisesti myös aika huonosti, jos mittarina pidetään lähtötilannetta, ja se minun on hyväksyttävä.
Aion tehdä kaikkeni, että kehoni palautuisi ilman leikkausta, mutta olen jo alkanut käydä henkistä prosessia läpi mahdollisen erkaumaleikkauksen suhteen. Napatyrä leikattaisiin varmaan siinä samalla, ja ehkä roikkuva ihokin, sillä se tulee kyllä olemaan varmasti tiellä, jos vatsalihakset saadaan palautettua takaisin paikoilleen. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää. Eikä näitä leikkauksia kuitenkaan tehdä, jos haaveilee vielä lapsista.
Mikä tämän kirjoituksen pointti on? Suoltaa kai ulos yhden ajatuksiltaan kehnomman päivän aatoksia. Välillä on huonoja päiviä, ja tänään on sellainen. Tuntuu tärkeältä, että näistäkin tunteista voi puhua, vaikka oikeastaan minua nolottaa nämä ajatuket aivan kauheasti. Olisi ihana olla niin myönteinen, että aina vaan lakkaamatta jaksaisi rakastaa kehoaan. Että silittelisi kehoaan hymyillen, että hienon työt olet tehnyt.
Pääosin olen tsempannut ja jaksanut hyvin. Olen ollut aivan yllättynyt kuinka kunnioittavasti ja rakastavasti olen pystynyt muuttuneen kehoni kohtaamaan. Menee hetkiä, etten muista koko asiaa, tai vaikka muistaisinkin, ajatukseni ja tunteeni ovat hallinnassa ja myönteisiä koko prosessia kohtaan. Onneksi tuo lapsi on tuossa ja muistuttaa, miten ihanasta syystä kaikki on tapahtunut.
En kuitenkaan ole sellainen pyhimys, että pystyisin torppaamaan mielestäni koko ajan kielteiset ajatukset. Välillä olen itkenyt vuolaasti sitä, että miksi juuri minun piti olla tällainen raatorehellinen esimerkki siitä, että välillä palautuminen on tuskientaival. Miksi juuri minun on palauduttava näin? Miksei vaikka joku, joka ei edes tykkää esimerkiksi kiipeillä?
Olisi helppo katkeroitua, kun katsoo somen supernopeasti palautuvia äitejä, jotka pusertavat sormiensa välissä pikkuruista ihomakkaraansa todeten, että ”tässä on tätä löysää, nyt lähden juoksulenkille!” Olen katsonut palautumiskuvia ja lukenut palautumistarinoita niin loputtomasti, että lopulta olen piilottanut joitain tilejä itseltäni, etten jäisi vellomaan.
On tehnyt mieli läpsäistä niitä, jotka toteavat: ”hei kyllä sä palaudut, siinä vaan kesti hetken”, kun he itse olivat vetämässä rääkkitreeniä täysin palautuneiden kehojensa kanssa kolmen viikon jälkeen synnytyksestä. Olen huutoitkenyt puolisolleni sitä, ettei minulla ole enää edes napaa. (Hän vastasi, että eihän napaa edes tarvita mihinkään.) Olen tuskastellut sitä, että aktiivinen, kehollinen elämäntapani on tauolla, enkä tiedä, koska se palaa. Palaako. Eiköhän se palaa.
Ai pahus. Kuulostan kyllä TODELLA katkeralta. Siksi kai kirjoitan. Haluan tämän kaiken ulos.
Taistelen koko ajan tätä ja näitä kielteisiä ajatuksia vastaan. En yksinkertaisesti suostu elämään näin, tällaisia ajatuksia pyöritellen. Haluan nauttia elämästä. Kehonihan on aivan mahtava, erottomaton osa minua. Se on kotini, jossa elän, ja miten paljon se onkaan vuokseni tehnyt. Jaadijaajaadi.
Tekisi mieli kirjoittaa toinen, positiivinen juttu jonain parempana päivänä kuin tämä, mutta toisaalta tuntuu tärkeältä tuoda myös näitä totaalisen vittuuntuneita, räytyneitä, katkeroituneita, ahdistuneita, itkuisia ja ylitsevuotaman kamalia tunteita esiin.
En tiennyt, että kehoni voisi olla näin keskiössä arjessani, kunnes olen tajunnut, että se liittyy jokaiseen hetkeen, jota elän. En ole ennen ymmärtänyt sitä, koska sitä ei ole tarvinnut ajatella. Koska se on toiminut.
Sinänsä ironista, että eniten hermostuttanut asia muiden ajatuksissa omaa palautumistani kohtaan on asian kohtaaminen pelkästään ulkonäön kautta – siis juuri niin kuin sen itsekin ennen ajattelin. Kun puhun haastavasta palautumisesta, olen huomannut useiden vastauksista, että he ajattelevat minun puhuvan ulkonäöstä. Olen joutunut monesti korjaamaan, että haluaisin toiminnallisuuteni takaisin. Haluaisin taas kiipeillä, pomppia trampoliinilla, meloa, pelata sulkapalloa ja esimerkiksi nostaa lastamme ilman, että tarvitsee koko ajan ajatella. En väitä, ettenkö miettisi myös ulkonäköä (aivan liikaa!), mutta suoraan sanoen se on silti ollut aivan toissijainen asia toiminnallisuuden rinnalla. Odotan kauhulla tuleeko aika, jolloin itken ensisijaisesti ulkonäköäni.
Toinen harmaita hiuksia päähäni tupsauttanut ajattelumalli on sellainen, että tämän olisi voinut jotenkin estää omalla toiminnallani: ”Ootko sä laittanut rasvaa sun arpiin? Oletko käynyt fysioterapiassa? Muistithan liikkua oikein raskausaikana?” Siinä vaiheessa kun on lähes raskauden alusta lähtien öljynnyt ihoaan kahdesti päivässä, käynyt fysioterapiassa ja tehnyt niitä niin-hitsin-tylsiä liikkeitä kurinalaisisesti melkein päivittäin, käsitellyt tunnollisesti sektioarpea ja googlannut kaiken tiedon erkaumasta ja palautumisesta, sekä turvallisesti liikkumisesta raskausaikana, on kuluttavaa huomata joiden ajattelevan tätä ”omaksi syykseni”. Palautumiseen voi tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa itse, mutta yllättävän paljon homma on vain arpapeliä. Joillakin kohdut kallistuvat eteenpäin, joillakin enemmän kohti selkärankaa. Joidenkin ihoon muodostuu helposti arpia, toisilla ei. Myös synnytystapa, mahdollinen imettäminen ja moni muu seikka vaikuttaa paljon palautumiseen. Aikamoinen potti kaikkinensa, aivan jokaiselle äidille.
Haluan myös muistuttaa, ettei ulkoisesti nopeasti palautunut tarkoita välttämättä sitä, että palautuminen olisi ollut helppoa tai kokonaisvaltaisesti nopeaa. Liian usein itsekin sorrun ajattelemaan, että ulkonäkö kertoisi palautumisesta kaiken. Hitsin ulkonäkökeskeinen maailma! Moni nainen kärsii esimerkiksi virtsankarkailusta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen, eikä sellaista hahmota vatsan koosta tai muodosta.
Nyt synnytyksestä on kulunut kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, ja palautumiseni vasta alussa. Tällä hetkellä keskitän ajatukseni siihen, että jatkan fyssaritreenejäni ja -käyntejäni, keskityn ryhtiini, käsittelen sektiohaavaani, käytän palautumisvyötä, etsin tietoa palautumisesta ja liikun ja huollan kehoani säännöllisesti mutta turvallisesti (palautuminen ei tarkoita, etteikö saisi tehdä mitään tai hikoilla).
Sen lisäksi keskityn erityisesti mieleeni, koko homman psyykkiseen puoleen. Lisäksi yritän jälleen kerran olla vertailematta itseäni muihin. Muiden nopea palautuminen tai kuvankauniit ihot ja kehot eivät ole minulta pois. Päinvastoin haluan olla onnellinen jokaisen puolesta, joka pääsee palautumisessa vähemällä.
Varmaan joku ajattelee, että miten voin valittaa, kun olen saanut ihanan lapsen. Mutta totta hitsissä näistä asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan! Totta kai lapsi on ihana ja on etuoikeutettua saada olla äiti. Siltikin moni nainen kamppailee palautumisahdistuksen kanssa, kun aika harvoin sitä lopulta kuulee ja näkee hitaasti tai edes normaalisti palutuvista naisista. Nyt kun en voinut olla sellainen kannustava esimerkki superpalautujasta, niin olen esimerkki arvista ja itkuista, mutta toivon mukaan otteluvoitosta pidemmän päälle.
Puolisoni aina muistuttaa, että minun tulisi kirjoittaa myös silloin, kun on huono hetki. Joten tässä sitä nyt ollaan. Raadollisenrehellisenä mutta onneksi sinnikkäinä matkalla palauttamaan omaa kehoa uomiinsa. En aio kirjoittaa, että ”haluan kehoni takaisin”, sillä se on ollut tämä sama keho koko ajan, enkä muutenkaan halua alleviivata, että tavoite olisi tulla täysin entisen kaltaiseksi. Mutta haluan toimia ja toivon, että joskus vielä minun ei tarvitse ajatella kehoani näin himputin paljon koko ajan.
-Henriikka
