Mietin eilen unelmia ja haaveita. Mistä tällä hetkellä ylipäänsä unelmoin.

En ollut miettinyt asiaa tiedostaen sitten vuodenvaihteen, joka on klassisesti sellaista uuden alkujen aikaa. Tiedän, että toisilla syksy on nimenomaan se hetki, kun uusi sivu tuntuu kääntyvän elämässä, mutta itselläni syksyt menevät jotenkin aina niin humisten ohi, että uudenvuodenaatto ja vuoden ensimmäinen päivä ovat aina olleet erityisiä. Silloin olen pyhittänyt aikaa uuden tulolle ja lähihistorian pohtimiselle. Tulevaisuuden haaveille.

Tietysti haaveilen silti ympäri vuoden. Haaveiluni konkretisoituu nykyisin aika vikkelästi suunnitteluksi, mutta välillä onnistun jopa sellaisessa tavoitteettomassa unelmoinnissa. Se vaatii aikaa ja rauhoittuneen mielen, mutta onnistuessaan saa koko mielen siivilleen.

Mistä sitten ihan oikeasti tällä hetkellä haaveilen?

Meni hetki saada niistä ajatuksista kiinni konkretian tasolla, sillä olen tällä hetkellä aivan älyttömän onnellinen. Huomaan, että haaveiluni on ollut siksikin melko maltillista.

Sen lisäksi, että onnellisuutta on riittänyt, aika on kulkenut kaiken lisäksi tosi hitaasti. Miten harvinaislaatuinen yhdistelmä! Tämän vuoden kuukaudet ovat tuntuneet vuosien mittaisilta, jokaiseen on mahtunut niin paljon muistoja, ettei esimerkiksi helmikuu tunnu enää tältä vuodelta ollenkaan. Olen vellonut hitaassa ajassa, keinunut ohikulkevissa mutta myös pitkään pysyvissä hetkissä ja nauttinut olostani. Nauttinut itsestäni.

Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että onni kantaisi. Sen ei tarvitse olla ainaista iloisuutta, pysyvää kepeyttä, vaan voi tietysti muuttaa muotoaan elämän kuljettaessa. Mutta onnellisuuden ja toiveikkuuden toivoisin olevan rinnallani aina.

Sen lisäksi haaveilen, että pysyisin näin terveenä. Vihdoin pari vuotta vihotellut häntäluuni ja vuosia kipuillut selkäni ovat olleet hyvällä tolalla. Niskakaan ei huuda, kunhan muistan asettaa läppärini ergonimisesti.

Sitten on suuri, konkreettinen haave: oma talo, joka tuntuisi kodilta. Tajusin ensi kerran jo useita vuosia sitten, että haluan ehkä jossain vaiheessa muuttaa maaseudulle tai ainakin keskustasta syrjemmälle. Välillä edelleenkin hätkähdän sitä totuutta, että nyt sitä taloa ihan oikeasti etsitään.

Sen lisäksi haaveilen rutiinien löytymisestä, elämän rauhoittumisesta ja jonkunlaisen tasapainon tunteen löytymisestä luokseni. (Tiedän, ei saisi käyttää tuollaista passiivista ilmaisua, kuin en itse olisi päävastuussa sen löytymiseen.) Olen elänyt aikani aika vauhdikasta, totaalisen rutiinitonta elämää ja olisi mukava vaihteeksi vähän asettua. Se kuitenkin vaati edellisen kohdan täyttymistä, sillä tänne keskustakotiin en enää osaa, en ehkä ole koskaan osannutkaan, luoda rutiineita ja tapaa olla. Tämä on ollut tällainen välitila – tärkeä, intensiivinen, rakas ja visuaalinen kokemus ytimestä.

Edellistä liipaten huomaan haaveilevani usein siisteydestä, siivoamisesta. Siivoan, kun minulla on rauhallinen olo ja vapaa-aikaa. Ehkä molempien puutteesta on kielinyt se, että nuoruuden aktiivisiivoja on ollut piilossa viimeiset, hmm, 6 vuotta?

Haaveilen myös siitä, että uuden kodin löydettyä löytäisin kotiini sopivat vuokralaiset. Kaksi tässä kai parhaiten asuisi. Sellaiset keiden kanssa ei tarvitsisi vääntää, jotka arvostaisivat vihreää kattoa ja jotka ilahtuisivat, kun jätän heille skumppapullon jääkaappiin uuden kodin kunniaksi. Jotka asuisivat elämänjälkiä toki jättäen, mutta kotia kunnioittaen.

Sitten haaveilen perheestä. Lapsista. Että olisin joskus äiti. Naimisiinmenosta, kihloista ja muusta en osaa niin haaveilla, en ole koskaan osannut, mutta vanhemmaksi tuleminen on aina ollut sellainen pysyvä haave, niin kuin vaikka maailmanrauhan toivominenkin. Olen aina tiennyt, että se tuntuisi mukavalta ajatukselta, jos mahdollisuus siihen siunaantuisi ja jos elämä olisi kaikelle riittävän mallillaan.

Haaveilen myös säilyttäväni ja syventäväni ystävyyssuhteeni. Elämässä olisi kai parasta olla sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itseni. Jotka ovat ihan itsejään kanssani. Olen nähnyt lähipäivinä useaa ystävääni, eilen lounaalla ja tänään aamiaisella ja illaksi olen menossa vielä illalliselle porukala, ja olen iloinnut heistä jokaisesta. Tuntuu, että olen herännyt jostain vuosia kestäneiltä päiväunilta uudenlaisella sosiaalisella sykkeellä. Kovin montaa ystävää en kaipaa, monta kohtaamista viikossa tuntuu usein jo vähän liialta. Mutta se ei tarkoita, etten kaipaisi heitä, ystäviä.

Seikkailuja olen saanut paljon, joten niistä en ehkä osaa niinkään juuri nyt unelmoida, vaikka toivoisinkin niiden jatkuvan elämässä pieninä tai suurina. Sen sijaan taidan haaveilla rauhasta, tyyntyneestä sykkeestä, ulkoilusta ja hyvänmielen liikunnasta.

Sitten on vielä läjä sellaisia tosi konkreettisia haaveita, niin kuin käytettynä löydetty, edullinen kajakki, sekä ihkaoma splitboard, joka olisi tällaiselle lyhyehkölle riittävän lyhyt. Ja kuivapuku. Ja ehkä märkäpukukin. Ja omat pelastusliivit! Sen lisäksi toivoisin Bezzerwizzer-peliin lisäkysymyksiä sekä suuret juhlat, joiden järjestelyihin voisin pitkästä aikaa panostaa. Muuta en taida nyt keksiä.

Tietysti mielessä on aina sellaisia maailmanrauhan kaltaisia suuria haaveita, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, koronan nujertaminen ja kaikki muu haasteellisempi ja monimutkaisempi. Mutta en tiedä osaanko käyttää niiden kohdalla edes sanaa ”haaveilu” kovin helposti – ne ovat enemmänkin taisteluita, systemaattista työtä paremman eteen. Jos haluan heittää ajatukseni vapaalle ja liitoon, paineetta liitelemään, en ajattele ilmastonmuutosta. Minulla ei riitä sellaiseen virkistäytymiseen voimavarat.

Haaveilu kantaa pitkälle. Välillä mietin, että jos mieleni antaisin minun haaveilla sellaisista epärealistisen tuntuisista asioista, veisikö elämäni myös todennäköisemmin mahdottomiakin asioita kohti tehden niistä mahdollisia. Ehkä. Omat unelmani ja haaveeni ovat kuitenkin aina olleet pitkälti sellaisia, joiden tiedän olevan mahdollisia.

Haastavimmalta tuntuu löytää se rauhanomainen arki, jossa on tilaa ja aikaa siivoukselle, kalastukselle ja kirjojen lukemiselle. Jään kaiholla odottamaan, käykö se toteen.

(Tein sen taas: käytin passiivista muotoa, kuin asia ei olisi muka minusta kiinni.)

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Paita, housut & korvikset / Yo Zen, kengät / second hand