Katsoin tänään lentokoneen ikkunasta Itämerta. Se oli upea ja voimakas. Hajonneita jäälauttoja kellui silmän kantamattomiin, toiset isompina ja toiset murskaantuneimpina paloina. Valkoisten lauttojen välissä pilkahteli tummanpuhuva meri. Se on oikeasti niin tummansininen, että näytti auringonpaisteessakin miltei mustalta. Jäiden keskellä kulki suoria uria: urheat jäänmurtajalautat ja -laivat raivasivat polkujaan Siperian tuliaisista huolimatta.

Muistin lapsuuden kirjaa ”Minne matka, pieni jääkarhu?” ja kuvittelin itseni kellumassa yhdellä lautoista. Muistin lapsuuden surun ja totesin, että olisi edelleen aivan tuskallisen kamalaa joutua meren armoille ypöyksin.

Sitten toisaalta kaikki näytti myös tutulta. Tiedättekö sellaisen olon, että vaikka joku asia pelottaa, niin se on kuitenkin samalla turvallista, koska se on tuttua?

Esimerkiksi yksin pimeässä kulkeminen kylmällä säällä tuntuu minusta paljon vähemmän pelottavalta kuin yksin pimeässä kulkeminen lämpimällä säällä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minulla ei juuri ole kokemusta tai muistijälkeä jälkimmäisestä. Suomessa ei juuri ole pimeää ja lämmintä samaan aikaan. Kun taas olen kulkenut vaikka Etiopiassa tai vaikka ihan Thaimaan turistikohteissakin t-paitasillani pimeän tullen, minua on tavallaan pelottanut se vieras tunne kyseisestä hetkestä, vaikka olenkin tiedostanut kaiken olevan hyvin.

Itämerestä tuli juuri sellainen olo. Että minä tunnen kylmät tuulet, lumen ja jään. Tiedän mitä on kantaa naskaleita kaulassa ja kuinka jäät sulavat. Tiedän pakkaslumen äänen talvikenkien pohjissa ja kuinka kylmään veteen kastaudutaan niin, ettei paniikki valtaa.

 Viime viikolla Suomeen saapuivat Siperian terveiset kylminä puhureina ja laskevina lämpötiloina. Tänään kun saavuin Suomeen, tuntui, että olen sellainen Siperian terveinen itsekin.

Voi veljet, miten vieraalta tuntuukaan kulkea kevyissä kangashousuissa, ja toisaalta miten luontevalta tuntuu painaa päähän paksu pipo ja peittää koko hymyilevä naama ja pää isoon karvareunushuppuun. Tiedän, miten merinovillakerrasto lämmittää, kuinka untuvatakki kerää voimansa talveksi päästessään varastohäkistä vapauteen ja miten isot kengät tulee laittaa tammikuun pilkkiretkelle jalkoihin, jotta väliin mahtuu riittävästi villasukkia.

Kiva olla taas Suomessa. Olen talven tyttö, kylmien säiden kasvatti, ja sillä selvä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, tietty.

pipo/Vaiko, kuoritakki ja -housut/Fjällräven, kengät/Sorel