Ihanaa, kun tuli maanantai, ja maailma taas käynnistyi. Vaikka joskus syvissä aatoksissa ajattelen olevani paatunut, lempeä, rauhallisin askelin lipuva runotyttö, niin kyllä minussa vain virtaa sakeammin aktiivieläjän veri.

Kun aamupäivällä vedin viidakkokuvioiset (aivan liian vihreät) urheilutrikoot jalkaan ja pyöräilin treenaamaan kolisevalla mummopyörälläni, tunsin eläväni minulle tarkoitettua elämää. Ja olen jopa hyväksynyt sen, että hikoilen kahdeksan kertaa enemmän kuin kukaan muu. Treenitunnin jälkeen reittiäni voi seurailla hannujakerttumaisesti pienten, läpikuultavien täplien avulla.

Ei, en ole vieläkään ehtinyt istuttaa yllä kuvassa olevaa ruusupensasta uuteen ruukkuun. Siinä se lepäillyt korotettuna koko kesän. Kuivina nypityt lehdet makaavat laiskana lautasella, mutta onneksi uutta ja vihreää puskee koko ajan lisää varresta.

Mutta päätin, mitä seuraavaksi luen! Zadie Smithin Swing Time on listan seuraava. Suunnittelemme juuri lukupiiriä, mutta tiedän kyllä, että innostuneesta suunnittelusta on iäsyyden matka toteutukseen.

Olen syönyt terveellisesti nyt viikon. Voi jukra, kuinka ylpeä olen itsestäni! Ja varmaan olisitte tekin, jos tietäisitte kuinka syvästi vatsani on kaivannut Magnumin Yoghurt Freshiä ja Sea Salt Caramelia. Ja double caramelia, tietenkin.

Tänään istuin lounaalla Eiran Sandrossa ja söin omassa hiljaisessa hyväksynnässäni punajuurta, kukkakaalia, munakoisoa ja sen sellaista värikästä.

Mutta se on todettava, ettei verensokerini ole heittelehtinyt (niin kuin ajatukseni nyt), vaan tänäänkin jaksoin puurtaa pitkän päivän.

Se on kyllä sääli, että lähikahvilassa nyt terveellisen elämän kynnyksellä vihdoin muistetaan, etten saa syödä Geisha-konvehtia, vaan haluan aina Fazerin sinisen.

Toisaalta se tuntuu itkettävän kivalta, että minulla on vihdoin kantapaikkoja, että minulla on viidakonvihreät trikoot ja että elämäni on tänäänkin tuntunut siltä, kuin se olisi luotu juuri minulle.

Peace, love, etc.

-Henriikka