Vauvavuoden vaikeat (eli normaalit) tunteet

mainos: Ensi- ja Turvakotien liitto

En jaksa vauvavuotta enää yhtään. Enkä sitä seuraavaa. Tai seuraavia.

Elämä tuntuu suorittamiselta. Miten muut pystyy tähän kaikkeen, ja itse en jaksa edes pukea lapsia ulos?

Lasten kanssa ei voi tehdä mitään kivaa.

Miks kaikki muut äidit näyttää niin kauniilta, ja mä väsyneeltä ja rumalta? Mä oon näiden vuosien jälkeen tuhatvuotias.

Miten kaikki muut nauttii vauvavuodesta? Haluisin antaa mun lapset vuodeksi hoitoon

Kaikki kuormittaa ihan koko ajan.

Haluisin takas toimivan, rututtoman kehon.

Ei tää ollut oikeesti sellaista elämä, jonka olisin halunnut. Haluisin takas mun vanhan, vapaan elämän

Haluisin olla taas muutakin kuin äiti.

Tässä on liuta omia ajatuksiani kahden vauvavuoden ajalta.

Olen ollut neljästi raskaana, kokenut kaksi keskenmenoa, odottanut hartaasti raskautumista uudelleen, ja saanut lopulta yhteensä kolme lasta – ensin yhden ihanan neljä vuotta sitten, ja sitten kaksi ihanaa kerrallaan viime vuoden lopulla. Kaksosten vauvavuosi on siis juuri saavuttanut puolivälinsä.

On sanomattakin selvää, että tunteita näihin vuosiin on mahtunut enemmän kuin riittävästi. Ja toinen itsestäänselvyys on se, etteivät nämä kaikki tunteet ole mitenkään lempeitä tai mukavia, vaan usein myös tosi hankalia, ikäviä ja vaikeita. Ja siltikin ne ovat täysin normaaleja tunteita, eivätkä ne vähennä rakkautta lapsiin tai mitään sellaista. Ei tietenkään. Ne kertovat hormooneista, kuormittavista ajoista, uuden oppimisesta ja käsittelystä, eivät meistä vanhempina. Vauvavuoden vaikeat tunteet eivät ole koko totuus.

Lapsuudenperheessäni tunteet ovat aina mahtuneet mukaan. Perhe-elämästä on puhuttu rehellisesti, lasten ikätasoisesti. Pyhää äitimyyttiä ei onneksi ole varjeltu, ja vanhemmat ovat olleet tasavertaiset vanhemmat. En ole koskaan kuvitellut, että pikkulapsiarki olisi jotain silkkaa onnenkuplaa. Toisaalta en ole myöskään ajatellut, että se olisi mitenkään rankkaa ja kamalaa. Olen saanut kaikesta aika aidon kuvan: vanhemmat voivat välillä olla vähän väsyneitä, ja kaikkia tunteita mahtuu mukaan.

Ehkä siksi en ennakkoon kuvitellut, että rakastaisin joka hetkeä vauvavuonna. Siitäkin huolimatta jotkut vaikeimmat ajatukset ja tunteet ovat hätkähdyttäneet kunnolla. Tuohon ylös olen luetellut joitain, mutta todellisuudessa ne ovat vasta pintaa. Joskushan ajatukset ovat ihan kamalia.

En kuulu heihin, joille vauvavuodet olisivat vauvakuplaa. Esikoisen kanssa kiintymyssuhteen rakentumiseen meni aikaa. En salamarakastunut lapseen, niin kuin olisin toivonut, vaan rakkaus kasvoi pikkuhiljaa. Kaksosten kanssa kiintyminen tapahtui samantien, mutta kahden vauvan hoitaminen yhtä aikaa on kuluttanut kehoa, mieltä ja hermostoa. Olen onnellinen, mutta olen myös tosi puhki.

Olen ottanut linjan, että puhun vauvavuoden tunteista avoimesti. Varsinkin äideille paineita on muutenkin vanhemmuudessa ihan tarpeeksi. Aina kun olen jakanut haastavista hetkistä tai ajatuksista, olen saanut valtavasti kiitosta siitä, että avaan suuni. Söpöjä vauvanvarpaita ja liikutusta oman lapsen ihanuudesta on some täynnä. Mutta kuka antaa vertaistukea heille, joilla on välillä mieli solmussa? Onneksi joku. Toivottavasti kuulun heihin ainakin pikkuisen.

Ja aina löytyy heitä, jotka hätkähtävät rehellisyyttä. Kauhistelevat. Nuhtelevat. Kertovat, että nyt kuuluu nauttia, lapset ovat pieniä vain hetken. Jopa kääntävät selkänsä. Viis heistä. Heidän reaktionsa kertovat heistä itsestään ja empatian puutteesta, ei niistä jotka uskaltavat avata sydäntään.

Kai ensisijassa vain haluaisin varsinkin tuoreiden vanhempien, mutta myös ihan kaikkien muidenkin ymmärtävän, että nämä vaikeatkin tunteet ovat ihan normaaleja. Jos sellaisia ei ole, hyvä homma, mutta jos onkin, niin eipä haittaa.

Tunteet ovat vain tunteita. Ne ovat vierailijoita, jotka käväisevät piipahtamaan. Sitten niitä voi tervehtiä ja tutkiskella: ”Ahaa, tällainen tunne. Kiinnostavaa.” Sitten niitä voi pyytää lähtemään tai jäämään. Eivät ne välttämättä heti tottele, mutta jollain aika välillä kyllä. Ja eihän tunteita voi tällä lailla rationalisoida siinä tunteen hetkessä, mutta ehkä sellainen ymmärrys takaraivossa kuitenkin helpottaa suhtautumista itseensä ja tilanteeseen.

Ensi- ja turvakotien liitto auttaa kaikkia vanhempia

Erittäin tärkeää on myös tietää, ettei tarvita mitään ääritilanteita, että vaikeiden tunteiden käsittelyyn voi saada apua. Jokainen vanhempi tarvitsee neuvoja, kun kasvaa uuteen tehtäväänsä.

Ensi- ja turvakotien liitto on kansalaisjärjestö, jonka 31 jäsenyhdistystä ympäri Suomea auttavat perheitä monissa pienissä ja suurissa vaikeuksissa. Parhaiten heidät tunnetaan Ensikodeista ja päihteitä käyttävien vanhempien palveluista.

He tarjoavat kuitenkin myös paljon muutakin apua meille kaikille vanhemmille.

Tapasin muutama viikko sitten Ensi- ja turvakotien liiton työntekijöitä ja sain kuulla heidän toiminnastaan. Olin ihan puulla päähän lyöty: siis vaikka mitä toimintaa, joista olisi voinut olla (ja on!) itsellenikin hyötyä.

Tässä siis listana teillekin, mitä kaikkia palveluita jäsenyhdistykset tarjoavat ympäri Suomen:

Vauvaperheiden chat

Vauvaperheiden chat auttaa vikkelästi ja nimettömästi. Vauvatyön ammattilaiset ovat linjoilla keskustelemassa monista arjen asioista, kuten yksinäisyyden tunteesta, jaksamisesta tai vauvan unesta.

Vaikka huolesi tuntuisi pieneltä, sen kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Usein on myös helpompi avata asiaa anonyymisti tuntemattoman kanssa, kuin tuoda se esiin läheiselle.

Vauvaperheiden kohtaamispaikkatoiminta

Kohtaamispaikoissa vauvaperheet pääsevät jakamaan arjen iloja ja haasteita sekä löytämään voimavaroja.

Kohtaamispaikoilla perheet tapaavat toisiaan vertaistuellisesti kahvi- tai teekupin äärellä. Kohtaamispaikoilla keskustellaan perhearjesta ja vanhemmuudesta ja leikitään yhdessä vauvojen kanssa. Toimintaa ohjaa aina vauvatyön ammattilainen, jonka kanssa voi jutella ja kysyä neuvoa. Kohtaamispaikoissa järjestetään monenlaista toimintaa vanhemmille ja vauvoille, kuten keskusteluryhmiä, leikkihetkiä, askartelua tai yhteistä ruuanlaittoa.

Kohtaamispaikat ovat avoimia ja maksuttomia kaikille perheille. Mukaan ovat aina tervetulleita koko perhe; sisarukset, isovanhemmat tai muut läheiset.

Vauvaperheohjaus

Vauvaperheohjauksesta voi saada tukea vauvan unipulmiin ja vauvaperheen väsymykseen.
Joskus vauvan itkuisuus, valvotut yöt, synnytyksen jälkeinen alakulo tai masennus tai kaiken uuden yhteensovittaminen saavat voimat hiipumaan. On tärkeää vauvalle ja vanhempien sekä mahdollisten sisarusten hyvinvoinnille, että perhe saa nopeasti tukea tilanteeseen.

Vauvaperheohjaus on maksutonta ja kaikille avointa tukea vauvaperheille. Toiminnan tarkoituksena on tukea vanhempien jaksamista ja masennuksesta toipumista sekä vauvan uni-valverytmin löytymistä. Myös vauvaperheohjauksen löydät jäsenyhdistysten kautta.

Vauvaperheryhmät

Vauvaperheryhmä on kuntouttavaa ja tavoitteellista tukea alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmille sekä odottaville perheille, jotka kamppailevat esimerkiksi mielenterveysongelmien tai muiden elämänhallinnan haasteiden kanssa, jolloin vauva ja hänen tarpeensa ovat riskissä jäädä huomiotta.

Vauvaperheryhmässä tavoitteena on tukea vauvan hyvinvointia, vahvistaa vanhemman ja vauvan välistä vuorovaikutusta sekä auttaa perheitä rakentamaan arkeen rytmiä ja rutiineja. Vauvaperheryhmiä järjestävät jäsenyhdistykset.

Vapaaehtoiset doulat

Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten doula on vapaaehtoinen tukihenkilö, joka tukee perhettä odotusaikana ja vauvan syntyessä. Vapaaehtoisdoulan tärkein tehtävä on olla läsnä ja kuunnella. Doulan palvelu on yleensä perheelle ilmaista, mutta joskus siitä veloitetaan muutama kymppi kulukorvauksia. Doulan voi saada, vaikka synnytykseen osallistuisi myös vauvan toinen vanhempi. Doulaa voi kysyä, kun perheellä on erityisen tuen tarpeita, esimerkiksi taloudellisia tai sosiaalisia haasteita, synnyttäjä on alle 18-vuotias, perheessä on vakava päihde-, mielenterveys- tai muu terveydellinen ongelma tai synnyttäjä on turvapaikanhakija.

Jos koet, että tuelle voisi olla tarvetta, voit ottaa yhteyttä oman alueesi doulakoordinaattoriin, missä tahansa vaiheessa raskautta.

Tuliko nämä palvelut teille uutena tietona vai olivatko jo tuttuja? Ehkä joku teistä on palveluja jo hyödyntänytkin. Hyvä niin.

Vauvaperhe.fi-sivustolla on myös tosi monenlaisia eri artikkeleita auttamaan vanhempia uuden edessä: vauvan hyvä hoito, vauvan itkuisuus, vauvan uni…

Tiedän, ettei kuormittavassa elämäntilanteessa ole välttämättä resursseja tai mahdollisuuksia irtautua minnekään fyysisesti. Tuo chat on ainakin hyvä startti, sillä se auttaa etänä ja nopeasti.

Ja kaikkein eniten alleviivaan sitä, itsellenikin, että tunteistaan kannattaa puhua avoimesti. Olen itsekin saanut lukuisat kerrat huomata, että en olekaan yksin, en olekaan huono, en olekaan epätavallinen.

Tunteet, ne vaikeatkin, kuuluvat elämään, ja se jos mikä on normaalia.

-Henriikka

Upeat kuvat tuli ottamaan kotiimme Roihu Visuals,
kun kaksoset olivat kolmeviikkoisia tirppanoita

Juhlat Haikon kartanossa: kaksosten ristiäiset

mainos: Haikon Kartano / Lapland Hotels

Pari viikkoa sitten, puoleen päivään mennessä alkoi aurinko kurkistella. Liekkö johtunut siitä, että se oli meidän kaksosten ristiäispäivä.

Tuntui huojentuneelta, mutta jännitti. Mietin, millainen kuormitus hartioilla pötköttäisikään, jos olisimme päättäneet järjestää juhlat itse. Aivot kun kumisivat ihan riittävästi muutenkin: olin listannut mukaan otettavat asiat särmästi ruutupaperille, vaan silti ystävä juoksi vielä sisältä kodistamme heiluttaen juhlamekkoani: ”Pitikö tämä ottaa mukaan?” No, piti tietysti.

Sanomattakin selvää siis, että oli maailman paras idea ulkoistaa juhlat. Olimme ensin ajatelleet järjestää juhlat itse. Sitten mieleen juolahti: entäs Haikon kartano?

Olimme kumpikin käyneet Kartano & Kylpylähotelli Haikossa pariinkin otteeseen kartanon siirryttyä Lapland Hotelsin omistukseen. Olemme tykästyneet uuteen meininkiin, jossa muun muassa ruokapuolta on uudistettu historiaa kunnioittaen.

Viime kesänä yövyimme pari yötä Haikossa (silloin erityisfiilistelyn kohteena oli tietysti aamiainen), ja silloin valtavan raskausmahani kanssa pohdimme, että olisipa kiva joskus juhlia täällä jotain.

Miksei heti? Mitäs tässä nyt oikein odotellaan?

Seuraavat perhejuhlat voivat olla 15 vuoden päästä, joten juhlitaan nyt kunnolla. Kasataan kokoon kummit ja perheet, nostetaan malja sille, että näistä edellisistä vuosista selvittiin. Ollaan itsekin vieraita omissa juhlissamme, eikä jossain kyökissä pyörimässä tiskejä kantaen.

Yhtäkkiä aloin itsekin odottaa juhlia ihan erilaisella innolla.

Ristiäisjuhlat olivat avaimet käteen -periaatteella kastetilaisuus ja sen jälkeinen kahvittelu. Ristiäisten lisäksi juhlimme samalla 4-vuotiasta esikoistamme, kun kerran läheiset koottaisiin yhteen joka tapauksessa.

Teimme juhlien eteen aivan uskomattoman (IHANAN) vähän. Sovimme papin paikalle ja sen lisäksi vastasin muutamaan sähköpostiin: mitä kukkia toivomme (keltaisia ruusuja!), entä millainen kakku (vadelmajuustokakku), kuulostaako menu hyvältä (joo)? Montako ihmistä, mitä erityisruokavalioita, monta syöttötuolia? Onko muuta huomioitavaa? Siinä ne taisivatkin olla.

Vapauttavan, ihanan helppoa.

Ja silti, emme olleet puoliksikaan niin ajoissa kuin kuvittelimme, kun piti saada koko 5-henkinen perhe suht puhtaissa vaatteissa paikan päälle.

Koko viikonlopun mietimme, millainen sirkus olisi ollut, jos olisimme yrittäneet tehdä kaiken itse – Tai ylipäänsä mahtua meille kotiin.

Mutta mikä ilo olikaan nähdä rakkaita ihmisiä yhdessä koossa. Kaikkia läheisiä ei pystytty toki kutsumaan, mutta lähiperheet ja kaikkien kolmen lapsen kummit. Tuntui ihanalta pystyä toteuttamaan juhlat tällaisissa puitteissa, kuin olisi antanut kutsuillekin lahjaksi pienen irtioton talven jälkeen.

Juhlat alkoivat kastetilaisuudella Haikon kartanon Keltaisessa salissa. Sali on lempitilani kartanossa, eikä ainoastaan siksi, että keltainen on lempivärini. Myös tilan tunnelma on hengästyttävän hieno: valo kulkee suurista ikkunoista sisään ja takaisin ulos erityisen kauniisti. Historian tuntee kaikkialla.

Siellä sitä sitten itkettiin yhdessä, kun kaksoset saivat kasteen. Pappi kannatteli luonnollisesti tilaisuutta. Äiti luki pari kaunista runoa, muutama sukulainen esitti liikuttavan version Ihme ja kumma -biisistä ja luin itsekin muutaman kirjoittamani ajatuksen.

Puoliso oli luvannut lukea ne puolestani, kun olin sanonut kirjoittavani ”lyhyesti jotain kevyttä”. Mutta hän luki tekstin läpi ja totesi, ettei se ole lyhyttä eikä kevyttä, joten jouduin itse sopertamaan juttuni juhlaväelle. Hah.

Oli sellainen rakkaudentäyteinen tunnelma ja olo. Kannateltu. Nähty ja kuultu. Harvoin sitä on noin paljon itselle läheisiä ihmisiä samassa tilassa, saati samassa yhtä kauniissa tilassa.

Kaksoset jaksoivat tilaisuuden huippuhienosti ja kulkivat kummeilta sylistä syliin.

Esikoinen otti syntymäpäiväsankarin arvoon sopien tilan haltuun ja tanssahteli keijukaismekossaan ja glittersukkahousuissaan. Välillä otettiin lepoa maassa makoillen ja välillä taas kirmattiin vauhtiin.

Rakastan lapsia tuollaisissa juhlissa: millaisia ilonpilkahduksia he tuovatkaan mukanaan.

Kastetilaisuuden jälkeen kaksoset saivat maitoa, villahaalarit juhlavaatteiden päälle päälle ja pääsivät pihalle vaunuihin nukkumaan.

Me muut siirryttiin Haikon kartanon sisällä toiseen tilaan, Romanov-saliin, jossa nostettiin juhlamaljat ja tarjoiltiin juhlakahvit.

Ensin pientä suolaista, esimerkiksi porokarjalanpiirakoita ja voileipäkakkuja. Sen jälkeen oli makean vuoro: Brunbergin konvehteja, pullaa ja vadelmajuustokakkua.

 

Me puolison kanssa seilattiin pöydästä toiseen, syötiin ja nautittiin. Esikoinen juoksi konvehtipäissään ystävä kainalossa tai piirsi taideteoksia lastenpöydässä. Saipa hän synttärilaulunkin. Kaksoset nukkuivat aikansa ja heräsivät sitten hämmentävään juhlatodellisuuteen, kiertäen taas sylistä syliin.

Tunnit menivät kuin pikakelauksella ja kaiken jälkeen oli olo, että olipa ihanaa. Yhtäkään lautasta ei tarvinnut itse kuskata tiskikoneeseen, ja palvelu oli erinomaista.

Eräs tarjoilemassa ollut mies haikaili aikaan, jolloin hänen lapsensa olivat vielä pieniä ja kehotti nauttimaan. Pystyin kyllä aidosti sydämestä vastaamaan, että vaikka ajat ovat nyt kuormittavia, niin kyllä nautinkin. Ensin hetkessä ja sitten myöhemmin kuvien kautta uudestaan, niin kuin näidenkin juhlien kohdalla.

Nämä olivat ensimmäiset juhlamme Haikon kartanossa. Tuskinpa viimeiset, sillä puoliso haaveilee siitä, että voisimme joskus sulan aikaan hurauttaa omiin juhliimme veneellä, niin kuin hurautimme Haikkoon aamiaiselle viime syksynä.

Haikossa on tosi monia erilaisia juhlatiloja, joten siellä onnistuu monipuolisesti eri tapahtumien järjestäminen, oli kyseessä sitten pienet tai isot juhlat ristiäisistä häihin tai vaikka joku iso yritystilaisuus.

Tällä hetkellä on itse asiassa käynnissä kokouskampanja, jos työporukkanne etsii sopivaa tilaa. Haikon kanssa on helppoa sopia järjestelyistä, millaisen tunnelman juhliin haluaa ja millainen tilaisuus on toiveissa. Kaikki räätälöidään toiveiden mukaisesti, mikä on tosi hienoa.

Minä jään fiilistelemään ristiäisiä näiden Tonin loistokuvien kautta.

Jään myös odottamaan sitä, että lunastan kahden ystävän vauvalahjan: he lupasivat viedä minut nauttimaan Haikon kartanon aamiaisen. Sen aion kyllä tehdä ilman muuta perhettä tai itkuhälyttimiä, niin rakkaita kun ovatkin.

Tuleepa näistä kuvamuistoista rakkaustäyteinen olo.

Miten ihanat juhlat me saimmekaan. Miten ihanat lapset me saimmekaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Meille tulee kaksoset



Olen raskaana. Meille tulee kaksoset. Tuleehan?

Jännittää kirjoittaa tuo lause. Jos sen ääneen sanominen vaikka aiheuttaakin sen, ettei niin tapahdukaan.

Uskomatonta, miten erilaiset kokemukset voivat melko lyhyessäkin ajassa muokata sitä, millaisina eri elämänvaiheet ja -muutokset kokee.

Esikoista odottaessa en todellakan pelännyt ja huolehtinut päivittäin siitä, kuinka raskauden käy. Päivät saattoivat vain vilahtaa ohi. Nyt olen pitänyt isona voittona sitä, etten välttämättä enää tiedä päivän tarkkuudella, missä raskauspäivässä mennään. Alkuraskaudesta tunnuin tarkistavan sitä 7 kertaa päivässä, kuin pitääkseni sillä raskauden käynnissä.

Esikoisen ja nyt mahassa kasvavien kaksosten väliin on mahtunut kaksi keskenmenoa.

Olimme surkeasta ja hitaasta fyysisestä palautumisestani huolimatta oudon valmiita toiseen lapseen jo muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. En tiedä, mistä se ajatus ja voimat tulivat, kun ei niitä oikeasti ollut, mutta jostain niitä silti riitti. Olimme ajatelleet haluavamme lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla, mutta sektion vuoksi toisen yrittämisen sai aloittaa vasta, kun esikoinen täytti vuoden.

Ensimmäiselle keskenmenolle saimme varmistuksen ensimmäisessä virallisessa ultrassa raskausviikolla 12, kun edellispäivänä oli alkanut verenvuoto ja kovat vatsakrampit. Pelko kävi toteen. Sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin, pari päivää varhaisultran jälkeen.

Onneksi uusi raskaus alkoi tosi nopeasti ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kunnes taas rysähti. Toinen keskenmeno selvisi jo varhaisultrassa raskausviikolla 8, kun sikiö oli kuollut kohtuun pari päivää aiemmin, tragikoomisesti täysin samana päivänä kuin edellinenkin.

Sain samalla viikolla pohkeen veritulppadiagnoosin. Sitä seuraavana päivänä otin keskenmenolääkityksen, ja kohtu tyhjeni. Sitä seuranneena aamuna heräsin rintakipuihin ja kävin päivystyksestä hakemassa massiivisen, molemminpuoleisen keuhkoveritulpan diagnoosin. Makasin viikon sairaalassa, toivuin lähes vuoden. Kaiken päälle stressi ja raskaushormonit jättivät kehoon hehkeän refluksitaudin ja oksensin miltei päivittäin kuin raskaana oleva monta kuukautta, syyskuusta toukokuuhun saakka.

Luultavasti keskenmenot olivat siis johtuneet tulppataipumuksesta, ja raskaudet olivat syynä tulpille. Mukava pieni oravanpyörä.

Olin tiennyt tulppataipumuksestani aiemmin. Sain aikoinaan, nuorena aikuisena, tulpan jalkaani pitkän lennon ja yhdistelmäehkäisyn seurauksena. Tämän takia olin pistänyt verenohennuslääkettä jo esikoisen raskauden aikana. Nyt selvisi se, että lääkitys pitäisi aloittaa aiemmin. En tiedä, kuinka veitsenterällä esikoisen raskaus oli käynyt, vai oliko.

Toisaalta tuntui epäreilulta, että sikiöt olisivat mahdollisesti olleet elinkelpoisia. En voinut tukeutua keskenmenoista tuttuun argumenttiin, etteivät ne olisi kuitenkaan selvinneet maailmassa. Toisaalta tuntui huojentavalta saada syy toistuneille keskenmenoille. Asialle oli ehkä tehtävissä jotain.

Tätä seurasi kielto yrittää raskautua muutamaan kuukauteen keuhkoveritulpan selvittyä ja sen jälkeen pitkältä tuntunut, vielä noin 1,5 vuotta kestänyt yritys saada raskaus käyntiin kaiken uuden tiedon valossa. Siihen mahtui täysin väärin määrättyjä keltarauhashormoneja, ovulaatiotestejä, huonompia hetkiä, parempia hetkiä, ovulaatiopäiviä, jolloin olisi tehnyt mieli katsoa leffaa vauvan yrittämisen sijaan.
En usko, että keskenmenoissa vaikeinta on itse keskenmenot, vaan sen jälkeinen aika ja raskauden yrittäminen tuloksetta.

Mutta mahtui myös upeita hetkiä, esikoisen kasvun seuraamista ja isoa onnea ja liikuttumista. Elämää kaikkinensa. Suuren surumöhkäleen rinnalla oli tietysti myös isoa iloa. Opin sen, että kyllä surun rinnallakin voi olla vaikka mitä ihanaa, myös uskomattomia onnentunteita.

Nyt ollaan tässä. Tämä neljäs raskaus käynnistyi suunnilleen kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme tulleet toisen kerran raskaaksi.

Jos kaikki menee hyvin, esikoisen ja kaksosten ikäeroksi tulee nyt vajaa 2 vuoden sijaan melkein neljä. Yhtäkkiä kaksostiedon valossa ikäero tuntuu aivan tosi hyvältä, juuri sopivalta, vaikka oudosti välillä pistääkin sydämässä nähdä sisaruksia pienillä ikäeroilla.

Kävimme paniikissa keväällä kahdessa varhaisultrassa. Ensimmäisessä näkyi sinnikäs sydän.

Toisessa niitä löytyikin kaksi.

Kolmannessa ultrassa, siis ensimmäisessä virallisessa, etsittiin vielä kolmatta sikiötä, ja huokaisimme kyllä helpotuksesta, kun luku jäi kahteen.

Vähän ensimmäisen virallisen ultran jälkeen kävin vessassa ja koko pönttö täyttyi kirkkaasta verestä vatsakramppien saattelemana. Huusin puolison pihalta luokseni, ja pelkäsimme pahinta, tietysti. En jaksanut ajatella. En jaksanut mitään. Luhistuin vain.
Mutta sinä päivänä kivut tai verenvuoto eivät pahentuneet. Sain kasattua toivoa uudestaan.

Saimme seuraavalle päivälle ajan äitiyspolille. Aulassa lupasimme puolison kanssa toisillemme, että mitä vain käykin, tämä ei saa hajottaa meitä.

Kohdusta löytyi sinnikkäät sydämet lyömässä. Verenvuodon oli aiheuttanut kohdussa oleva hematooma, suuri kohdunsisäinen mustelma. Verenohennuslääkkeen määrää fiksattiin, homma jatkui. Vuoto jatkui useita viikkoja, en saanut koko kesänä uida tai urheilla, mutta kaikki se tuntui hyvin pieneltä jatkuneiden elämien rinnalla.

Vuodon vähettyä, varmuus on kasvanut päivä päivältä. Heinäkuussa rakenneultrassa pelkäsin taas ja pelkään varmasti loppuun saakka. Mutta sieltä ne löytyivät, pikkuiset. Hematoomakin oli sulanut pois.

En enää odota jokaisella vessareissulla, onko pöntössä verta. En katso automaationa pyyhkiessäni paperiin, onko siinä punaista.

Tämän ei ole tarkoitus olla sääliä kerjäämä sairaskertomus. Tämä on pitkän kaavan kautta kirjoitettuna, tämä on meidän taustamme siihen, miksi raskaus on nyt jännittänyt aivan mahdottomasti. Miksi koen sen niin kuin koen.

Jokainen päivä on ollut hauras ja niin arvokas, mutta olen ollut vähän kateellinen menneisyyden itselleni siitä huolettomuudesta, joka raskautta nelisen vuotta sitten leimasi.

Toisaalta, uskon lähivuosien kokemusten myös vaikuttaneen siihen, millä tavoin pystyimme ottamaan vastaan uutisen kaksosista.

Tiedän, että kaksosten kanssa riski ennenaikaiseen syntymään on moninkertainen. Yli puolet syntyvät keskosina. Tuntuu, että riskit vähän kaikkeen ovat moninkertaiset. Ja tiedän hyvin senkin, että kahden vauvan arki voi olla todella uuvuttavaa ja rankkaa. Mutta kieltoshokissa meni ehkä 5 sekuntia kaksosuutisten kuulemisen jälkeen, jonka jälkeen totesimme, että haluamme nämä pienet enemmän kuin mitään muuta. Ennen olin aina ajatellut, että kaksoset olisivat ihan kamala juttu. Nyt ajattelen, että se on maailman ihanin asia.

Uskon, että rankatkin vaiheet on helpompi kestää, kun taustalla on tällaista epävarmuutta ja epäonnea. Uskon, että pystyn palamaan niihin muistoihin, miten raskasta sekundäärisen lapsettomuuden kanssa oli ja toteamaan, että monkinkertaisesti mieluummin raskasta vauva-arkea kuin sitä.

En todellakaan usko, että tämä kannattelee kaikessa. Tulen taatusti valittamaan ja hajoilemaan, ei tässä pyhimykseksi olla kasvettu. Mutta uskon kyllä kaiken tuon, katkeruudenkin, kasvattaneen pohjasta vankempaa ja lujittaneen kiitollisuutta sitä kohtaan, että tämä raskaus on nyt ihan oikeasti tapahtunut ja edennyt näin pitkälle. Raskaus ja elävänä syntynyt vauva on aina ihme, suuri ihme.

Nyt saa laittaa kädet, sormet, aivan kaikki ristiin sen puolesta, että tämä onni kantaisi. Että saisin kannettua vauvat vatsassani maailmaan saakka.

Hei te pienet ihmisenalut sisälläni. Kiitän Luojaani teistä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen