Vointi ja kehon muutokset alkuraskauden aikana

On perin kummallista, että muutamassa kuukaudessa tulee kokemusasiantuntijaksi jossain näin suuressa asiassa. Että yhtäkkiä voi kirjoittaa ajatuksiaan ja tuntojaan muille tahtoessaan.

Ajattelin ensin, etten halua kirjoittaa raskausajan voinnistani mitään. Olen suoraan sanoen voinut niin epäreilun hyvin, että on ihan hävettänyt. Eräs tuttuni sanoi, että fair enough, jos joutuu odottamaan koronavuonna, mutta se ei ehkä lohduta heitä, jotka odottavat pahoinvointisina tänä synkeänä herran vuonna.

No, päädyin siihen, että mitäpä minä tässä nyt häpeilen. Tuskin kukaan järkevä tai vähän järjetönkään toivoo toiselle huonoa vointia. Tuskinpa kovin moni loukkaantuu siitä, että minä olen voinut hyvin. Sitä paitsi luulen, että rohkaiseva kokemus voi tehdä myös oikein hyvää. Voi olla ihan mukavaa kuulla sekin, että kaikki voi mennä myös jollain muulla tavoin kuin pytynreunassa roikkuen. Itse ainakin olen korostuneesta lukenut mediassa vain niitä juttuja, että koko alkuraskaus oli aivan painajaismaista.

Olen pystynyt elämään täysin normaalia elämää. Raskautta on nyt takana pian 5 kuukautta. Olossa ja kropassa on tietysti näkynyt selviä muutoksia, mutta ne eivät ole olleet ylivoimaisia asioita. Olen selvinnyt vähällä. Aloitin jopa pari kuukautta sitten pelaamaan sulkapalloa vähintään kerran viikossa. Muutamat selkeät asiat voinnissa ja kehossa ovat kuitenkin kertoneet, että suuria muutoksia on tapahtumassa.

Ruokahaluni on pysynyt koko raskauden ajan, minulla ei ole ollut minkäänlaisia mielitekoja enkä ole alkanut kammoksumaan mitään hajuja tai makuja. Mutta ekojen kuukausien aikana rasvankäry sai etomaan. Muistan, kuinka melontavaelluksella teimme kirkastetusta voista trangialla popcornia ja tajusin, etten mielelläni haistaisi sitä rasvaa. Myös kalanrasvan haju on saanut välillä vähän puistelemaan päätä. Kahvia olen juonut koko ajan, mutta vähemmän kuin tavallisesti. Sitä ei yksinkertaisesti tee samalla tavalla mieli.

Yksi selkeä merkki oli väsymys. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana olin aina toisinaan hyvin, hyvin väsynyt. Muutaman kerran muistan, että klo 18.30 illalla saatoin ajatella, että saisiko käydä jo nukkumaan. Yleensä raahautuminen kävelylle auttoi, aina ei.

Myös rinnat olivat varsinkin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana todella kipeät ja kasvoivat myös miltei samantien yllättävän paljon. Nukuin rintsikkatoppi päällä, koska kipu olisi ollut muuten sietämätön. Edelleen nännit ovat arat ja älyttömän paleltumaherkät (auts, syysviima!), mutta muuten kipu on poissa.

Alakuloisuus oli läsnä muutaman viikon ajan jossain kohtaa. Ei onneksi pidempään, sillä ehdin silloin jo ajatella, että olisipa äärimmäisen rankkaa olla pessimismiin ja hallitsemattomaan melankoliaan taipuvainen ihmissielu. En pitänyt itsestäni alakuloisena.

Hengästyminen ja hikoileminen on ollut enemmän tai vähemmän läsnä koko raskauden ajan. Olen kova hikoilemaan muutenkin, joten on vähän vaikea erottaa, missä raja kulkee, mutta etenkin lakkaamaton puuskutus on ollut kovasti mukana kesästä saakka. Aivan tavalliset arjen askareet ovat saattaneet yhtäkkiä saada sykkeen koholle. Eräät Koffin puiston portaat ovat joka kerta aivan yltiöpäinen vastus, vaikka eivät todellisuudessa ole jyrkät lainkaan. Tämä onkin ristiriitaista siihen nähden, että treenaamista olen jopa lisännyt viimeisen parin kuukauden aikana, eikä varsinainen urheilu ole toistaiseksi tuntunut aiempaa rankemmalta, vaikka kömpelömmäksi ja hitaammaksi muutunkin koko ajan.

Sitten klassinen uhka, alaselkäkivut. Pääsyy lihaskuntotreenien lisäämiselle viimeisten kuukausien aikana oli, että huomasin alaselän kertoilevan taas uhkaavasti itsestään ja kipuhistoriastaan. On ollut iso ilo huomata, että treeni on auttanut samantien, ja alaselkäkivut ovat pysyneet tosi hyvin kurissa. Pakaralihakset sekä koko syvä tukilihaksisto kaipaavat tosi kovasti ylläpitoa, joten siihen yritän keskittyä myös tulevina kuukausina, ennen ja jälkeen pikkubeiben.

Olin jotenkin valmistautunut siihen, että mikäli elämäntapoja jatkaa normaaliin tapaan, ei kiloja kerry kuin vatsan seudulle. Siinä olin ihan väärässä. Selvästi erilaiset kropat ottavat raskaudet vastaan aivan eri lailla, ja itselläni yleinen pehmeys on lisääntynyt vähän siellä sun täällä, vaikka olen jatkanut ruokailu- ja liikuntatottumuksia tavalliseen tapaan. Juuri tänään mietiskelin, että mikähän juttu sekin on, että vauva tarvitsee vatsan lisäksi tilaa myös esimerkiksi leuassa ja takapuolessa. Tästä on kuitenkaan ihan turha ottaa mitään stressiä, kropanmuutokset kuuluvat asiaan jokaisessa raskaudessa. En vain tiennyt, että lapsena raskaana olevaa leikkiessä tyynyjä olisi pitänyt tunkea klassisesti paidan alle, mutta myös esimerkiksi reisiin ja kypärämyssyyn leuan alle.

Unenlaatuni on heikentynyt ja näen koko ajan unia. Nukun kyllä määrällisesti paljon, mutta tällaisen hyvän unenlaatuun tottujan on vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että uni on usein levotonta. Näen koko ajan niin omituisia unia (viime yönä matkustin ympäri Turkkia, hukkailin matkatavaroitani ja laitoin ystävien munakkaisiin liikaa suolaa), jotka laittaisin mieluusti pois päältä. Lisäksi heräilen monesti yössä. Vielä en ole joutunut onneksi valvomaan, niin kuin olen kuullut monille käyvän.

Sitten on ollut kaikkea pientä. Hiukseni rasvoittuvat hirveän nopeasti ja nenästä valuu mahdollisesti elämän ensikerran verta. Nilkkani turpoavat, ja ikenet ovat herkillä. Chilipitoiset ruoat saavat aikaan närästystä (viime viikolla söin lounaalla niin paljon chiliä, että oksensin sen jälkeen kolmesti hups), ja vatsassa on alkanut välillä tuntua pientä kipuilua. Toisaalta kynteni ovat kovat kuin kivet ja hiuksia ei irtoa päästä juuri lainkaan nyt, kun vanhat latvat on leikattu pois. Aina välillä tulee aivan mahdottomia energiapiikkejä, jolloin tuntuu, että pystyisin tekemään aivan mitä vaan.

Välillä tuntuu kuin seuraisin jotain dokumenttielokuvaa. Kuin olisin irti omasta ruumiistani, kärpäsenä katossa seuraamassa, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Osa muutoksista ei tunnu loogisilta lainkaan, toisille näen selkeän syy-seuraussuhteen. Jännää matkaa tässä ollaan taittamassa, ei voi muuta sanoa.

Olo on välillä muumimammamainen ja nuhjuinen, mutta onneksi useammin raikas ja hyvinvoiva. Olen iloinnut odotuksesta ja odotan innolla taas seuraavia viikkoja ja loppuja neljää kuukautta. Toivon mukaan kaikki sujuu hyvin tai vähintään ihan hyvin.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Terveisin Henriikka – podcast teiniaikojen päiväkirjoista

Isoja uutisia!

Viikon päästä, torstaina 26.11. starttaa uusi podcast-ohjelmani, Terveisin Henriikka.

“Ketä nolottaa ja naurattaa vanhat päiväkirjat?

Terveisin Henriikka -podissa Aamukahvilla-mediasta tuttu Henriikka Reinman ottaa kuuntelijat mukaan nuoruuteensa hetkiin lukemalla suoria otteita vanhoista päiväkirjoistaan. Aiheina tullaan kuulemaan niin ensisuudelmat, ihanat toilailut ystävien kanssa, syömishäiriökäytös, tulevaisuuden haaveet kuin kiukuttelut äidille murrosiän kynnyksellä.

Jaksot toteutetaan vuoropuhelussa, jossa vastakkain ovat vanhat tekstit ja nykyhetken kommentit päiväkirjamerkintöihin. Naurattavat sekä vähän itkettävätkin jaksot tarjoavat avoimuudellaan samaistuttavia ja viihdyttäviä hetkiä (ja toivon mukaan reilusti naurua ja myötähäpeää).”

Minulla on kymmeniä päiväkirjoja täynnä tekstiä ja tunnetta. Aloitin kirjoittamaan ollessani 12-vuotias ja kirjoitin tooooodella paljon ainakin 18-vuotiaaksi saakka. Edelleenkin kirjoitan, se on ylivoimaisesti paras tapa saada omien ajatuslankojen hännistä kiinni.

Palaan päiväkirjoihin aina toisinaan. Joitain kohtia lukea ilolla, jopa ylpeydellä – olen ollut monessa asiassa paljon nykyistä fiksumpi. Sitten on huomattavan paljon enemmän tekstiä, jonka ääressä käsi etsiytyy facepalmiin. Ei sairas sentään, mitä settiä.

Vahvaa Kouvola-angstia, poikahaaveiluja, epämääräistä naisvihaa, kilpailuhenkeä, epävarmuutta, itsevarmuutta ja kasvua kohti itsenäistä elämää omana itsenäni.

Aloin jokunen aika sitten miettiä, että voisikohan joku muukin saada näistä jotain irti? Iloa nyt ainakin, mutta ehkä myös jotain syvempää. Monissa asioissahan olemme aidoimmillamme juuri teineinä.

Tiedän, että jaksot tulevat varmasti herättämään kosolti myötähäpeää ja naurunpyrskähdyksiä. Niin ainakin luulen! Voitte sitten viikon päästä sanoa, pitikö väite paikkansa.

Sen rinnalla kuitenkin toivon, että kaiken sen kasvukipuilun keskeltä nousee esiin myös inhimillisyys, tunteiden ihmeellisyys ja samaistumispinta: olemme kaikki kyllä aivan yhtä hönöjä ihmismieliä tällä kummallisella maapallerolla.

Tänään podcastista on julkaistu teaser. Käykää kuuntelemassa Spotifystä, Acastista ym. ja muistakaa tilata kanava itsellenne. Itunesiin teaser-jakso ilmestyy parin päivän sisällä. Vajaa vartin mittaiset jaksot ilmestyvät podcast-palveluihin joka torstai.

Iiiiik! Tämä on taas jotain niin uutta. Ja niin jännää.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Yhden aikakauden loppu

Näissä kuvissa on ensiasuntoni, nykyinen kotini. Koti johon säästin piinaavan pitkään ja systemaattisen hartaasti.

Muutimme tähän uudenvuoden 2016 aatonaattona, siis joulukuussa 2015. Vuonna 2019 lunastin tämän lopulta itselleni.

Pari vuotta olen tässä saanut omineni asua, tietäen, ettei tätä jatku kauan. Etten halua asua tässä enää pitkään. Nyt on aika siirtyä eteenpäin. Uusi koti Porvoon saaristossa odottaa.

Kuvasin nämä kuvat vuokrailmoitusta varten. Löysin vuokralaiset nopeasti. Ihananoloinen pariskunta tulee nyt tuomaan näiden seinien sisällä elämää, iloa ja valoa. Toivottavasti he saavat täällä unelmiaan täytetyiksi, toivottavasti heillä on samanlainen elämänpalo sydämessään kuin minulla tänne muuttaessani. Tai itse asiassa onhan minulla vielä nytkin, ehkä kuumempikin, mutta vain erilaisiin asioihin, erilaiseen elämäntapaan.

Ymmärsin vasta kotvanen sitten, että minulla on tammikuusta lähtien sijoitusasunto. Se on sellainen asia, johon en olisi kyllä kuuna kullan päivänä uskonut. Mutta niin vain tapahtui. Kannatti säästää, välillä fanaattisestikin, ja uskoa unelmiinsa. Nyttemmin ei tarvitse olla enää niin kova pilkunvääntäjä, onneksi. Lapsena ja nuorena olin välillä aika ärsyttävä säästäjä – sellainen, että pelireissulla jätin syömättä, että saan pitää ruokarahat itselläni.

Minä rakastan tätä kotia, kompaktinkokoista kaksiotani. Näiden seinien sisällä on naurettu, laulettu, riidelty ja itketty. Onneksi nauruttu kuitenkin paljon itkua enemmän. Näillä valkoisilla lankuilla on tanssittu ja ilakoitu, vaihtuvalla sohvalla on lösöilty ja luettu, ja valtavia aamiaisia on nautittu satoja niin sohvan ääressä kuin virallisella ruokapöydälläkin. Pari vuotta sitten hurrasin, kun pääsin eroon telkkarista enkä ole kaivanut sitä sen koommin. Sen sijaan olen heijastanut videotykillä elokuvia valkoiseen seinään, ja siitä olen nauttinut suuresti.

Siivonnut olen aika vähän, ruokaa laittanut sitäkin vähemmän, mutta kai tällaisetkin ovat vähän sellaisia elämänvaihekysymyksiä. Uskon, että siivouksen ja kokkailun aikakausi on vielä joskus edessä. Tuskin kovin ihmeellisessä paketissa, mutta väkisinkin jonkunlaisessa, kun lähempään kauppaankin on tulevaisuudessa vartin ajomatka.

Tuntuu mukavalta, että elämässä aukeaa uusi sivu. Että ukin vanha pesukone voi palvella pian vuokralaisia, ja minä voin huristella ajassa eteenpäin.

Nämä viimeiset pari viikoa asunnolla menevät varmasti nopeasti. Sitä paitsi huomasittehan! Olen alkanut kutsua kotiani asunnoksi. Se on kai merkki siitä, ettei tämä ole enää kotini.

Haluaisin jo kovasti kovasti kovasti jakaa kaikkea hirsitalostamme Porvoossa, mutta minulla ei ole sieltä vielä ainoatakaan kuvaa. Muutama viikko, niin pääsen niitä ottamaan. Mutta siellä se meitä jo odottelee. Talo ja omenapuut.

Kuluneet viitisen vuotta tässä kodissa ovat olleet elämäni parhaita, ihanimpia ja rankimpia. Näihin on mahtunut niin paljon kasvua, että ei se ihme ole, ettei tunnu enää henkisesti mahtuvan näihin neliöihin, vaikka fyysisesti sopeutuisikin varsin mainiosti.

Ja sekin tuntuu erityisen ihanalta, että vauvan syntyessä koko pienellä perheellämme avautuu elämässä uusi sivu. Ettemme vain kaikki sulloudu minun kotiini, vaan että meillä on oma ja yhteinen pesä, johon voimme kotiutua ja josta voimme rakentaa meidän näköisen kodin. Meidän kaikkien kolmen näköisen.

-Henriikka