Juhlat Haikon kartanossa: kaksosten ristiäiset

mainos: Haikon Kartano / Lapland Hotels

Pari viikkoa sitten, puoleen päivään mennessä alkoi aurinko kurkistella. Liekkö johtunut siitä, että se oli meidän kaksosten ristiäispäivä.

Tuntui huojentuneelta, mutta jännitti. Mietin, millainen kuormitus hartioilla pötköttäisikään, jos olisimme päättäneet järjestää juhlat itse. Aivot kun kumisivat ihan riittävästi muutenkin: olin listannut mukaan otettavat asiat särmästi ruutupaperille, vaan silti ystävä juoksi vielä sisältä kodistamme heiluttaen juhlamekkoani: ”Pitikö tämä ottaa mukaan?” No, piti tietysti.

Sanomattakin selvää siis, että oli maailman paras idea ulkoistaa juhlat. Olimme ensin ajatelleet järjestää juhlat itse. Sitten mieleen juolahti: entäs Haikon kartano?

Olimme kumpikin käyneet Kartano & Kylpylähotelli Haikossa pariinkin otteeseen kartanon siirryttyä Lapland Hotelsin omistukseen. Olemme tykästyneet uuteen meininkiin, jossa muun muassa ruokapuolta on uudistettu historiaa kunnioittaen.

Viime kesänä yövyimme pari yötä Haikossa (silloin erityisfiilistelyn kohteena oli tietysti aamiainen), ja silloin valtavan raskausmahani kanssa pohdimme, että olisipa kiva joskus juhlia täällä jotain.

Miksei heti? Mitäs tässä nyt oikein odotellaan?

Seuraavat perhejuhlat voivat olla 15 vuoden päästä, joten juhlitaan nyt kunnolla. Kasataan kokoon kummit ja perheet, nostetaan malja sille, että näistä edellisistä vuosista selvittiin. Ollaan itsekin vieraita omissa juhlissamme, eikä jossain kyökissä pyörimässä tiskejä kantaen.

Yhtäkkiä aloin itsekin odottaa juhlia ihan erilaisella innolla.

Ristiäisjuhlat olivat avaimet käteen -periaatteella kastetilaisuus ja sen jälkeinen kahvittelu. Ristiäisten lisäksi juhlimme samalla 4-vuotiasta esikoistamme, kun kerran läheiset koottaisiin yhteen joka tapauksessa.

Teimme juhlien eteen aivan uskomattoman (IHANAN) vähän. Sovimme papin paikalle ja sen lisäksi vastasin muutamaan sähköpostiin: mitä kukkia toivomme (keltaisia ruusuja!), entä millainen kakku (vadelmajuustokakku), kuulostaako menu hyvältä (joo)? Montako ihmistä, mitä erityisruokavalioita, monta syöttötuolia? Onko muuta huomioitavaa? Siinä ne taisivatkin olla.

Vapauttavan, ihanan helppoa.

Ja silti, emme olleet puoliksikaan niin ajoissa kuin kuvittelimme, kun piti saada koko 5-henkinen perhe suht puhtaissa vaatteissa paikan päälle.

Koko viikonlopun mietimme, millainen sirkus olisi ollut, jos olisimme yrittäneet tehdä kaiken itse – Tai ylipäänsä mahtua meille kotiin.

Mutta mikä ilo olikaan nähdä rakkaita ihmisiä yhdessä koossa. Kaikkia läheisiä ei pystytty toki kutsumaan, mutta lähiperheet ja kaikkien kolmen lapsen kummit. Tuntui ihanalta pystyä toteuttamaan juhlat tällaisissa puitteissa, kuin olisi antanut kutsuillekin lahjaksi pienen irtioton talven jälkeen.

Juhlat alkoivat kastetilaisuudella Haikon kartanon Keltaisessa salissa. Sali on lempitilani kartanossa, eikä ainoastaan siksi, että keltainen on lempivärini. Myös tilan tunnelma on hengästyttävän hieno: valo kulkee suurista ikkunoista sisään ja takaisin ulos erityisen kauniisti. Historian tuntee kaikkialla.

Siellä sitä sitten itkettiin yhdessä, kun kaksoset saivat kasteen. Pappi kannatteli luonnollisesti tilaisuutta. Äiti luki pari kaunista runoa, muutama sukulainen esitti liikuttavan version Ihme ja kumma -biisistä ja luin itsekin muutaman kirjoittamani ajatuksen.

Puoliso oli luvannut lukea ne puolestani, kun olin sanonut kirjoittavani ”lyhyesti jotain kevyttä”. Mutta hän luki tekstin läpi ja totesi, ettei se ole lyhyttä eikä kevyttä, joten jouduin itse sopertamaan juttuni juhlaväelle. Hah.

Oli sellainen rakkaudentäyteinen tunnelma ja olo. Kannateltu. Nähty ja kuultu. Harvoin sitä on noin paljon itselle läheisiä ihmisiä samassa tilassa, saati samassa yhtä kauniissa tilassa.

Kaksoset jaksoivat tilaisuuden huippuhienosti ja kulkivat kummeilta sylistä syliin.

Esikoinen otti syntymäpäiväsankarin arvoon sopien tilan haltuun ja tanssahteli keijukaismekossaan ja glittersukkahousuissaan. Välillä otettiin lepoa maassa makoillen ja välillä taas kirmattiin vauhtiin.

Rakastan lapsia tuollaisissa juhlissa: millaisia ilonpilkahduksia he tuovatkaan mukanaan.

Kastetilaisuuden jälkeen kaksoset saivat maitoa, villahaalarit juhlavaatteiden päälle päälle ja pääsivät pihalle vaunuihin nukkumaan.

Me muut siirryttiin Haikon kartanon sisällä toiseen tilaan, Romanov-saliin, jossa nostettiin juhlamaljat ja tarjoiltiin juhlakahvit.

Ensin pientä suolaista, esimerkiksi porokarjalanpiirakoita ja voileipäkakkuja. Sen jälkeen oli makean vuoro: Brunbergin konvehteja, pullaa ja vadelmajuustokakkua.

 

Me puolison kanssa seilattiin pöydästä toiseen, syötiin ja nautittiin. Esikoinen juoksi konvehtipäissään ystävä kainalossa tai piirsi taideteoksia lastenpöydässä. Saipa hän synttärilaulunkin. Kaksoset nukkuivat aikansa ja heräsivät sitten hämmentävään juhlatodellisuuteen, kiertäen taas sylistä syliin.

Tunnit menivät kuin pikakelauksella ja kaiken jälkeen oli olo, että olipa ihanaa. Yhtäkään lautasta ei tarvinnut itse kuskata tiskikoneeseen, ja palvelu oli erinomaista.

Eräs tarjoilemassa ollut mies haikaili aikaan, jolloin hänen lapsensa olivat vielä pieniä ja kehotti nauttimaan. Pystyin kyllä aidosti sydämestä vastaamaan, että vaikka ajat ovat nyt kuormittavia, niin kyllä nautinkin. Ensin hetkessä ja sitten myöhemmin kuvien kautta uudestaan, niin kuin näidenkin juhlien kohdalla.

Nämä olivat ensimmäiset juhlamme Haikon kartanossa. Tuskinpa viimeiset, sillä puoliso haaveilee siitä, että voisimme joskus sulan aikaan hurauttaa omiin juhliimme veneellä, niin kuin hurautimme Haikkoon aamiaiselle viime syksynä.

Haikossa on tosi monia erilaisia juhlatiloja, joten siellä onnistuu monipuolisesti eri tapahtumien järjestäminen, oli kyseessä sitten pienet tai isot juhlat ristiäisistä häihin tai vaikka joku iso yritystilaisuus.

Tällä hetkellä on itse asiassa käynnissä kokouskampanja, jos työporukkanne etsii sopivaa tilaa. Haikon kanssa on helppoa sopia järjestelyistä, millaisen tunnelman juhliin haluaa ja millainen tilaisuus on toiveissa. Kaikki räätälöidään toiveiden mukaisesti, mikä on tosi hienoa.

Minä jään fiilistelemään ristiäisiä näiden Tonin loistokuvien kautta.

Jään myös odottamaan sitä, että lunastan kahden ystävän vauvalahjan: he lupasivat viedä minut nauttimaan Haikon kartanon aamiaisen. Sen aion kyllä tehdä ilman muuta perhettä tai itkuhälyttimiä, niin rakkaita kun ovatkin.

Tuleepa näistä kuvamuistoista rakkaustäyteinen olo.

Miten ihanat juhlat me saimmekaan. Miten ihanat lapset me saimmekaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Meille tulee kaksoset



Olen raskaana. Meille tulee kaksoset. Tuleehan?

Jännittää kirjoittaa tuo lause. Jos sen ääneen sanominen vaikka aiheuttaakin sen, ettei niin tapahdukaan.

Uskomatonta, miten erilaiset kokemukset voivat melko lyhyessäkin ajassa muokata sitä, millaisina eri elämänvaiheet ja -muutokset kokee.

Esikoista odottaessa en todellakan pelännyt ja huolehtinut päivittäin siitä, kuinka raskauden käy. Päivät saattoivat vain vilahtaa ohi. Nyt olen pitänyt isona voittona sitä, etten välttämättä enää tiedä päivän tarkkuudella, missä raskauspäivässä mennään. Alkuraskaudesta tunnuin tarkistavan sitä 7 kertaa päivässä, kuin pitääkseni sillä raskauden käynnissä.

Esikoisen ja nyt mahassa kasvavien kaksosten väliin on mahtunut kaksi keskenmenoa.

Olimme surkeasta ja hitaasta fyysisestä palautumisestani huolimatta oudon valmiita toiseen lapseen jo muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. En tiedä, mistä se ajatus ja voimat tulivat, kun ei niitä oikeasti ollut, mutta jostain niitä silti riitti. Olimme ajatelleet haluavamme lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla, mutta sektion vuoksi toisen yrittämisen sai aloittaa vasta, kun esikoinen täytti vuoden.

Ensimmäiselle keskenmenolle saimme varmistuksen ensimmäisessä virallisessa ultrassa raskausviikolla 12, kun edellispäivänä oli alkanut verenvuoto ja kovat vatsakrampit. Pelko kävi toteen. Sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin, pari päivää varhaisultran jälkeen.

Onneksi uusi raskaus alkoi tosi nopeasti ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kunnes taas rysähti. Toinen keskenmeno selvisi jo varhaisultrassa raskausviikolla 8, kun sikiö oli kuollut kohtuun pari päivää aiemmin, tragikoomisesti täysin samana päivänä kuin edellinenkin.

Sain samalla viikolla pohkeen veritulppadiagnoosin. Sitä seuraavana päivänä otin keskenmenolääkityksen, ja kohtu tyhjeni. Sitä seuranneena aamuna heräsin rintakipuihin ja kävin päivystyksestä hakemassa massiivisen, molemminpuoleisen keuhkoveritulpan diagnoosin. Makasin viikon sairaalassa, toivuin lähes vuoden. Kaiken päälle stressi ja raskaushormonit jättivät kehoon hehkeän refluksitaudin ja oksensin miltei päivittäin kuin raskaana oleva monta kuukautta, syyskuusta toukokuuhun saakka.

Luultavasti keskenmenot olivat siis johtuneet tulppataipumuksesta, ja raskaudet olivat syynä tulpille. Mukava pieni oravanpyörä.

Olin tiennyt tulppataipumuksestani aiemmin. Sain aikoinaan, nuorena aikuisena, tulpan jalkaani pitkän lennon ja yhdistelmäehkäisyn seurauksena. Tämän takia olin pistänyt verenohennuslääkettä jo esikoisen raskauden aikana. Nyt selvisi se, että lääkitys pitäisi aloittaa aiemmin. En tiedä, kuinka veitsenterällä esikoisen raskaus oli käynyt, vai oliko.

Toisaalta tuntui epäreilulta, että sikiöt olisivat mahdollisesti olleet elinkelpoisia. En voinut tukeutua keskenmenoista tuttuun argumenttiin, etteivät ne olisi kuitenkaan selvinneet maailmassa. Toisaalta tuntui huojentavalta saada syy toistuneille keskenmenoille. Asialle oli ehkä tehtävissä jotain.

Tätä seurasi kielto yrittää raskautua muutamaan kuukauteen keuhkoveritulpan selvittyä ja sen jälkeen pitkältä tuntunut, vielä noin 1,5 vuotta kestänyt yritys saada raskaus käyntiin kaiken uuden tiedon valossa. Siihen mahtui täysin väärin määrättyjä keltarauhashormoneja, ovulaatiotestejä, huonompia hetkiä, parempia hetkiä, ovulaatiopäiviä, jolloin olisi tehnyt mieli katsoa leffaa vauvan yrittämisen sijaan.
En usko, että keskenmenoissa vaikeinta on itse keskenmenot, vaan sen jälkeinen aika ja raskauden yrittäminen tuloksetta.

Mutta mahtui myös upeita hetkiä, esikoisen kasvun seuraamista ja isoa onnea ja liikuttumista. Elämää kaikkinensa. Suuren surumöhkäleen rinnalla oli tietysti myös isoa iloa. Opin sen, että kyllä surun rinnallakin voi olla vaikka mitä ihanaa, myös uskomattomia onnentunteita.

Nyt ollaan tässä. Tämä neljäs raskaus käynnistyi suunnilleen kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme tulleet toisen kerran raskaaksi.

Jos kaikki menee hyvin, esikoisen ja kaksosten ikäeroksi tulee nyt vajaa 2 vuoden sijaan melkein neljä. Yhtäkkiä kaksostiedon valossa ikäero tuntuu aivan tosi hyvältä, juuri sopivalta, vaikka oudosti välillä pistääkin sydämässä nähdä sisaruksia pienillä ikäeroilla.

Kävimme paniikissa keväällä kahdessa varhaisultrassa. Ensimmäisessä näkyi sinnikäs sydän.

Toisessa niitä löytyikin kaksi.

Kolmannessa ultrassa, siis ensimmäisessä virallisessa, etsittiin vielä kolmatta sikiötä, ja huokaisimme kyllä helpotuksesta, kun luku jäi kahteen.

Vähän ensimmäisen virallisen ultran jälkeen kävin vessassa ja koko pönttö täyttyi kirkkaasta verestä vatsakramppien saattelemana. Huusin puolison pihalta luokseni, ja pelkäsimme pahinta, tietysti. En jaksanut ajatella. En jaksanut mitään. Luhistuin vain.
Mutta sinä päivänä kivut tai verenvuoto eivät pahentuneet. Sain kasattua toivoa uudestaan.

Saimme seuraavalle päivälle ajan äitiyspolille. Aulassa lupasimme puolison kanssa toisillemme, että mitä vain käykin, tämä ei saa hajottaa meitä.

Kohdusta löytyi sinnikkäät sydämet lyömässä. Verenvuodon oli aiheuttanut kohdussa oleva hematooma, suuri kohdunsisäinen mustelma. Verenohennuslääkkeen määrää fiksattiin, homma jatkui. Vuoto jatkui useita viikkoja, en saanut koko kesänä uida tai urheilla, mutta kaikki se tuntui hyvin pieneltä jatkuneiden elämien rinnalla.

Vuodon vähettyä, varmuus on kasvanut päivä päivältä. Heinäkuussa rakenneultrassa pelkäsin taas ja pelkään varmasti loppuun saakka. Mutta sieltä ne löytyivät, pikkuiset. Hematoomakin oli sulanut pois.

En enää odota jokaisella vessareissulla, onko pöntössä verta. En katso automaationa pyyhkiessäni paperiin, onko siinä punaista.

Tämän ei ole tarkoitus olla sääliä kerjäämä sairaskertomus. Tämä on pitkän kaavan kautta kirjoitettuna, tämä on meidän taustamme siihen, miksi raskaus on nyt jännittänyt aivan mahdottomasti. Miksi koen sen niin kuin koen.

Jokainen päivä on ollut hauras ja niin arvokas, mutta olen ollut vähän kateellinen menneisyyden itselleni siitä huolettomuudesta, joka raskautta nelisen vuotta sitten leimasi.

Toisaalta, uskon lähivuosien kokemusten myös vaikuttaneen siihen, millä tavoin pystyimme ottamaan vastaan uutisen kaksosista.

Tiedän, että kaksosten kanssa riski ennenaikaiseen syntymään on moninkertainen. Yli puolet syntyvät keskosina. Tuntuu, että riskit vähän kaikkeen ovat moninkertaiset. Ja tiedän hyvin senkin, että kahden vauvan arki voi olla todella uuvuttavaa ja rankkaa. Mutta kieltoshokissa meni ehkä 5 sekuntia kaksosuutisten kuulemisen jälkeen, jonka jälkeen totesimme, että haluamme nämä pienet enemmän kuin mitään muuta. Ennen olin aina ajatellut, että kaksoset olisivat ihan kamala juttu. Nyt ajattelen, että se on maailman ihanin asia.

Uskon, että rankatkin vaiheet on helpompi kestää, kun taustalla on tällaista epävarmuutta ja epäonnea. Uskon, että pystyn palamaan niihin muistoihin, miten raskasta sekundäärisen lapsettomuuden kanssa oli ja toteamaan, että monkinkertaisesti mieluummin raskasta vauva-arkea kuin sitä.

En todellakaan usko, että tämä kannattelee kaikessa. Tulen taatusti valittamaan ja hajoilemaan, ei tässä pyhimykseksi olla kasvettu. Mutta uskon kyllä kaiken tuon, katkeruudenkin, kasvattaneen pohjasta vankempaa ja lujittaneen kiitollisuutta sitä kohtaan, että tämä raskaus on nyt ihan oikeasti tapahtunut ja edennyt näin pitkälle. Raskaus ja elävänä syntynyt vauva on aina ihme, suuri ihme.

Nyt saa laittaa kädet, sormet, aivan kaikki ristiin sen puolesta, että tämä onni kantaisi. Että saisin kannettua vauvat vatsassani maailmaan saakka.

Hei te pienet ihmisenalut sisälläni. Kiitän Luojaani teistä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Irvistyksiä

Eilen R-kioskin kassajonossa pieni tyttö näytti minulle kieltä ja irvisti. Aivan yllättäen, varoittamatta.

Hän oli luullakseni äitinsä kanssa kassalla, kun minä odotin vuoroani jonon ensimmäisenä. Hän kääntyi olkansa yli, katsoi silmiini, näytti kieltään ja irvisti.

Hätkähdin vähän. Hölmistyin yllätyksestä. Sen jälkeen hymyilin leveästi.

Sitten näytin kieltä takaisin ja irvistin. En tiedä, oliko se aivan soveliasta, mutta niin kuitenkin tein.

Oli hänen vuoronsa hätkähtää. Olisittepa nähneet sen yllättyneisyyden. Olin kuitenkin trenssitakissa ja harmaassa villahuivissa aivan asiallisesti postipakettiani jonottava aikuinen nainen.

Sitten häntä nauratti. Hän pyöräytteli silmiään ja näytti taas kieltä. Meitä molempia nauratti ihan kauhean paljon tuo täysin yllättäen syntynyt kanssakäyminen, sanaton viestinnän hetki. Vilkuilimme toisiamme, irvistelimme ja nauroimme.

Tytön äiti, tai kukaan muukaan, ei ollut huomannut mitään koko aikana. Mutta kun äiti oli saanut asiansa kassalla hoidettua, huomasi hän levottomasti pyörivän tyttärensä. Nainen oli vaivaantuneen oloinen. Tuli pieni nuhtelu ja vakava poistuminen.

Iskin tytölle silmää.

Mietin, että kyllä maailma olisi parempi paikka, jos lasten toilailuun suhtauduttaisiin myötämielisemmin, jolloin huoltajien ei tarvitsisi vaivaantua, jos lapset ovat lapsia.

Ja että maailma olisi parempi paikka, jos aina välillä irvistelisi tuntemattoman kanssa kassajonossa ilman, että aivan tietää, onko se ihan järkevää.

-Henriikka