Meille tulee kaksoset



Olen raskaana. Meille tulee kaksoset. Tuleehan?

Jännittää kirjoittaa tuo lause. Jos sen ääneen sanominen vaikka aiheuttaakin sen, ettei niin tapahdukaan.

Uskomatonta, miten erilaiset kokemukset voivat melko lyhyessäkin ajassa muokata sitä, millaisina eri elämänvaiheet ja -muutokset kokee.

Esikoista odottaessa en todellakan pelännyt ja huolehtinut päivittäin siitä, kuinka raskauden käy. Päivät saattoivat vain vilahtaa ohi. Nyt olen pitänyt isona voittona sitä, etten välttämättä enää tiedä päivän tarkkuudella, missä raskauspäivässä mennään. Alkuraskaudesta tunnuin tarkistavan sitä 7 kertaa päivässä, kuin pitääkseni sillä raskauden käynnissä.

Esikoisen ja nyt mahassa kasvavien kaksosten väliin on mahtunut kaksi keskenmenoa.

Olimme surkeasta ja hitaasta fyysisestä palautumisestani huolimatta oudon valmiita toiseen lapseen jo muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. En tiedä, mistä se ajatus ja voimat tulivat, kun ei niitä oikeasti ollut, mutta jostain niitä silti riitti. Olimme ajatelleet haluavamme lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla, mutta sektion vuoksi toisen yrittämisen sai aloittaa vasta, kun esikoinen täytti vuoden.

Ensimmäiselle keskenmenolle saimme varmistuksen ensimmäisessä virallisessa ultrassa raskausviikolla 12, kun edellispäivänä oli alkanut verenvuoto ja kovat vatsakrampit. Pelko kävi toteen. Sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin, pari päivää varhaisultran jälkeen.

Onneksi uusi raskaus alkoi tosi nopeasti ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kunnes taas rysähti. Toinen keskenmeno selvisi jo varhaisultrassa raskausviikolla 8, kun sikiö oli kuollut kohtuun pari päivää aiemmin, tragikoomisesti täysin samana päivänä kuin edellinenkin.

Sain samalla viikolla pohkeen veritulppadiagnoosin. Sitä seuraavana päivänä otin keskenmenolääkityksen, ja kohtu tyhjeni. Sitä seuranneena aamuna heräsin rintakipuihin ja kävin päivystyksestä hakemassa massiivisen, molemminpuoleisen keuhkoveritulpan diagnoosin. Makasin viikon sairaalassa, toivuin lähes vuoden. Kaiken päälle stressi ja raskaushormonit jättivät kehoon hehkeän refluksitaudin ja oksensin miltei päivittäin kuin raskaana oleva monta kuukautta, syyskuusta toukokuuhun saakka.

Luultavasti keskenmenot olivat siis johtuneet tulppataipumuksesta, ja raskaudet olivat syynä tulpille. Mukava pieni oravanpyörä.

Olin tiennyt tulppataipumuksestani aiemmin. Sain aikoinaan, nuorena aikuisena, tulpan jalkaani pitkän lennon ja yhdistelmäehkäisyn seurauksena. Tämän takia olin pistänyt verenohennuslääkettä jo esikoisen raskauden aikana. Nyt selvisi se, että lääkitys pitäisi aloittaa aiemmin. En tiedä, kuinka veitsenterällä esikoisen raskaus oli käynyt, vai oliko.

Toisaalta tuntui epäreilulta, että sikiöt olisivat mahdollisesti olleet elinkelpoisia. En voinut tukeutua keskenmenoista tuttuun argumenttiin, etteivät ne olisi kuitenkaan selvinneet maailmassa. Toisaalta tuntui huojentavalta saada syy toistuneille keskenmenoille. Asialle oli ehkä tehtävissä jotain.

Tätä seurasi kielto yrittää raskautua muutamaan kuukauteen keuhkoveritulpan selvittyä ja sen jälkeen pitkältä tuntunut, vielä noin 1,5 vuotta kestänyt yritys saada raskaus käyntiin kaiken uuden tiedon valossa. Siihen mahtui täysin väärin määrättyjä keltarauhashormoneja, ovulaatiotestejä, huonompia hetkiä, parempia hetkiä, ovulaatiopäiviä, jolloin olisi tehnyt mieli katsoa leffaa vauvan yrittämisen sijaan.
En usko, että keskenmenoissa vaikeinta on itse keskenmenot, vaan sen jälkeinen aika ja raskauden yrittäminen tuloksetta.

Mutta mahtui myös upeita hetkiä, esikoisen kasvun seuraamista ja isoa onnea ja liikuttumista. Elämää kaikkinensa. Suuren surumöhkäleen rinnalla oli tietysti myös isoa iloa. Opin sen, että kyllä surun rinnallakin voi olla vaikka mitä ihanaa, myös uskomattomia onnentunteita.

Nyt ollaan tässä. Tämä neljäs raskaus käynnistyi suunnilleen kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme tulleet toisen kerran raskaaksi.

Jos kaikki menee hyvin, esikoisen ja kaksosten ikäeroksi tulee nyt vajaa 2 vuoden sijaan melkein neljä. Yhtäkkiä kaksostiedon valossa ikäero tuntuu aivan tosi hyvältä, juuri sopivalta, vaikka oudosti välillä pistääkin sydämässä nähdä sisaruksia pienillä ikäeroilla.

Kävimme paniikissa keväällä kahdessa varhaisultrassa. Ensimmäisessä näkyi sinnikäs sydän.

Toisessa niitä löytyikin kaksi.

Kolmannessa ultrassa, siis ensimmäisessä virallisessa, etsittiin vielä kolmatta sikiötä, ja huokaisimme kyllä helpotuksesta, kun luku jäi kahteen.

Vähän ensimmäisen virallisen ultran jälkeen kävin vessassa ja koko pönttö täyttyi kirkkaasta verestä vatsakramppien saattelemana. Huusin puolison pihalta luokseni, ja pelkäsimme pahinta, tietysti. En jaksanut ajatella. En jaksanut mitään. Luhistuin vain.
Mutta sinä päivänä kivut tai verenvuoto eivät pahentuneet. Sain kasattua toivoa uudestaan.

Saimme seuraavalle päivälle ajan äitiyspolille. Aulassa lupasimme puolison kanssa toisillemme, että mitä vain käykin, tämä ei saa hajottaa meitä.

Kohdusta löytyi sinnikkäät sydämet lyömässä. Verenvuodon oli aiheuttanut kohdussa oleva hematooma, suuri kohdunsisäinen mustelma. Verenohennuslääkkeen määrää fiksattiin, homma jatkui. Vuoto jatkui useita viikkoja, en saanut koko kesänä uida tai urheilla, mutta kaikki se tuntui hyvin pieneltä jatkuneiden elämien rinnalla.

Vuodon vähettyä, varmuus on kasvanut päivä päivältä. Heinäkuussa rakenneultrassa pelkäsin taas ja pelkään varmasti loppuun saakka. Mutta sieltä ne löytyivät, pikkuiset. Hematoomakin oli sulanut pois.

En enää odota jokaisella vessareissulla, onko pöntössä verta. En katso automaationa pyyhkiessäni paperiin, onko siinä punaista.

Tämän ei ole tarkoitus olla sääliä kerjäämä sairaskertomus. Tämä on pitkän kaavan kautta kirjoitettuna, tämä on meidän taustamme siihen, miksi raskaus on nyt jännittänyt aivan mahdottomasti. Miksi koen sen niin kuin koen.

Jokainen päivä on ollut hauras ja niin arvokas, mutta olen ollut vähän kateellinen menneisyyden itselleni siitä huolettomuudesta, joka raskautta nelisen vuotta sitten leimasi.

Toisaalta, uskon lähivuosien kokemusten myös vaikuttaneen siihen, millä tavoin pystyimme ottamaan vastaan uutisen kaksosista.

Tiedän, että kaksosten kanssa riski ennenaikaiseen syntymään on moninkertainen. Yli puolet syntyvät keskosina. Tuntuu, että riskit vähän kaikkeen ovat moninkertaiset. Ja tiedän hyvin senkin, että kahden vauvan arki voi olla todella uuvuttavaa ja rankkaa. Mutta kieltoshokissa meni ehkä 5 sekuntia kaksosuutisten kuulemisen jälkeen, jonka jälkeen totesimme, että haluamme nämä pienet enemmän kuin mitään muuta. Ennen olin aina ajatellut, että kaksoset olisivat ihan kamala juttu. Nyt ajattelen, että se on maailman ihanin asia.

Uskon, että rankatkin vaiheet on helpompi kestää, kun taustalla on tällaista epävarmuutta ja epäonnea. Uskon, että pystyn palamaan niihin muistoihin, miten raskasta sekundäärisen lapsettomuuden kanssa oli ja toteamaan, että monkinkertaisesti mieluummin raskasta vauva-arkea kuin sitä.

En todellakaan usko, että tämä kannattelee kaikessa. Tulen taatusti valittamaan ja hajoilemaan, ei tässä pyhimykseksi olla kasvettu. Mutta uskon kyllä kaiken tuon, katkeruudenkin, kasvattaneen pohjasta vankempaa ja lujittaneen kiitollisuutta sitä kohtaan, että tämä raskaus on nyt ihan oikeasti tapahtunut ja edennyt näin pitkälle. Raskaus ja elävänä syntynyt vauva on aina ihme, suuri ihme.

Nyt saa laittaa kädet, sormet, aivan kaikki ristiin sen puolesta, että tämä onni kantaisi. Että saisin kannettua vauvat vatsassani maailmaan saakka.

Hei te pienet ihmisenalut sisälläni. Kiitän Luojaani teistä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Irvistyksiä

Eilen R-kioskin kassajonossa pieni tyttö näytti minulle kieltä ja irvisti. Aivan yllättäen, varoittamatta.

Hän oli luullakseni äitinsä kanssa kassalla, kun minä odotin vuoroani jonon ensimmäisenä. Hän kääntyi olkansa yli, katsoi silmiini, näytti kieltään ja irvisti.

Hätkähdin vähän. Hölmistyin yllätyksestä. Sen jälkeen hymyilin leveästi.

Sitten näytin kieltä takaisin ja irvistin. En tiedä, oliko se aivan soveliasta, mutta niin kuitenkin tein.

Oli hänen vuoronsa hätkähtää. Olisittepa nähneet sen yllättyneisyyden. Olin kuitenkin trenssitakissa ja harmaassa villahuivissa aivan asiallisesti postipakettiani jonottava aikuinen nainen.

Sitten häntä nauratti. Hän pyöräytteli silmiään ja näytti taas kieltä. Meitä molempia nauratti ihan kauhean paljon tuo täysin yllättäen syntynyt kanssakäyminen, sanaton viestinnän hetki. Vilkuilimme toisiamme, irvistelimme ja nauroimme.

Tytön äiti, tai kukaan muukaan, ei ollut huomannut mitään koko aikana. Mutta kun äiti oli saanut asiansa kassalla hoidettua, huomasi hän levottomasti pyörivän tyttärensä. Nainen oli vaivaantuneen oloinen. Tuli pieni nuhtelu ja vakava poistuminen.

Iskin tytölle silmää.

Mietin, että kyllä maailma olisi parempi paikka, jos lasten toilailuun suhtauduttaisiin myötämielisemmin, jolloin huoltajien ei tarvitsisi vaivaantua, jos lapset ovat lapsia.

Ja että maailma olisi parempi paikka, jos aina välillä irvistelisi tuntemattoman kanssa kassajonossa ilman, että aivan tietää, onko se ihan järkevää.

-Henriikka

Nyt vaan otat rennosti! – öö, miten?

Olen surusta kuormittuneen elämäni keskellä kuullut ystäviltä ja kaukaisemmiltakin paljon lausetta ”Nyt vaan otat rennosti!”

Rentoutuminen kuulostaa ihanalta. Päästä sellaiseen elämän kelluntatankkiin, seesteiseen ja onnelliseen tilaan, jossa ei ole tilaa stressille tai epämiellyttäville, vaikeille tunteille.

Sehän on juuri se vinkki, jonka itsekin sanoisin jollekin. Mutta kuinka se toteutetaan? On ollut vaikea keksiä, kuinka ottaisin rennosti tämän mieleni kanssa.

Olen alkanut tehdä empiiristä tutkimusta itseni kanssa siitä, mikä minua tällä hetkellä rentouttaa. Mikä tuo rauhaa, levollisuutta, seesteisyyttä, rentoutta?

(Yksinkertaisimmat keinot ovat liikunta ja luonto, mutta koska ne ovat niin itsestäänselviä vaihtoehtoja, ja koska olen jauhanut niistä jo kyllästymiseen saakka, jätän ne nyt listalta pois. Lollerinloo.)

Meditaatio, rentoutumis-, läsnäolo- ja hengitysharjoitukset

Sekundääristä lapsettomuutta kanssani käsitellyt gynekologi antoi neuvoksi päivittäiset hengitysharjoitukset. Hän alleviivasi, että tämä saattaa tuntua ihan hörhöilyltä, mutta jos se ajatus vaikka auttaisi, että tästä on ihan tieteellistä näyttöä. Hän ehdotti koko kehon skannaavaa rentoutumisharjoitusta, jossa käydään läpi ajatuksen tasolla koko keho aina otsasta varpaisiin saakka.

Kyllä, se auttaa. Ja onneksi tällaiseen on myös valmiita ääninauhoja, jotta ei tarvitse pitää välttämättä omaa mieltä täysin skarppina koko harjoitusta.

MUTTA oma kärsivällisyyteni ei ole vielä siellä pisteessä, että jaksaisin niitä kovin usein, vaikka lääkäri ehdotti tätä kertaa päivässä.Niinpä rinnalla kulkee pari uutta meditaatiotapaa:

1-minute-mediation löytyy Youtubesta (esim. tämä – jep, kuulostaa aluksi aivan nuijalta, mutta auttaa silti) ja se kestää minuutin. Sille on aikaa aina. Sen voi tehdä työpäivän aluksi tai vaikka päätteeksi, mutta tärkeää on laittaa ärsykkeet sivuun ja palauttaa mieli ja keho samaan paikkaan.

Ja koska en jaksa näinkään vaativaa tehtävää aina, olen kehittänyt vieläkin miellyttävämmän meditaation: biisimeditaatio. Laitan kaiuttimesta kuulumaan yhden biisin, tutun tai tuntemattoman. Ja biisin ajan pitää pitää silmiä kiinni ja keskittyä siihen biisiin. Tänään aamulla kuuntelin Knipin ”Melankolia” ennen kuin aloitin työpäivän. Toimi hetkeen erinomaisesti.

Huom huom! Tiedän, että termi ”meditaatio” on monelle tosi kaukainen ja vieras. Voit hyvin korvata sen sanan sanalla ”rentoutumisharjoitus”, jos haluat vähän maanläheisempää termistöä. Mistään sen kummallisemmasta asiasta kun ei ole kyse. Tässä ei tarvitse levitoida tai päästä Narniaan. Tarkoituksena on laskea ylikerroksia ja päästä mielen kanssa sinne, missä kehokin on.

Puhelin pois

Puhelin tuo ärsykkeet ja dopamiinit silmille koko ajan. Puhelin saa hermoston ylikierroksille satoja ellei tuhansia kertoja päivässä.

Koska olen huono kontrolloimaan tätä asiaa itse, olen ottanut kovat keinot käyttöön.

Ostin lukollisen boksin, johon saan puhelimen silloin, kun tarvitsen aikaa keskittymiselle.

Sen lisäksi käytän puolisoa hyväkseni tässä. Esimerkiksi alkuviikosta tehdessäni podcast-jaksojen käsikirjotuksia, annoin puhelimen hänelle saatesanoin: ”älä anna tätä mulle nyt, ennen kuin olen saanut tämän valmiiksi.”

Yksinkertaista ja toimivaa. Ja jos ei ihan heti, niin pitkässä juoksussa rentouttavaa. Keskittyminen ja antimultitaskays tuo levollisuutta ja rentoutta.

Keskeyttämäton puuhastelu

Tämä on suurin oivallukseni rentoutumisesta! En kaipaa rentoutumiseen välttämättä mitään sen ihmeellisempää kuin sen, että saan tehdä jotain asiaa keskeytyksettä. Ettei minun tarvitse olla valppaana, vaan voin keskittyä siihen meneillä olevaan puuhaan ilman pelkoa, että kohta minut keskeytetään.

En tarvitse sohvalla pötköttelyä tai varsinaista lepoa sen oletetussa muodossa, vaan sitä että voin vaikka tehdä töitä tai kirjoittaa tällaista blogijuttua ilman, että se hetken rauha loppuu pian.

Tänään on kotityöpäivä, ja huomaan jo nyt vähän ahdistuvani, kun kotityöpäivääni on jäljellä enää kolmisen tuntia. Tämähän on tuttu tunne sunnuntai-ahdistujille! Pitäisi mieluummin keskittyä hetkeen kuin ahdistua siitä, että se pian loppuu.

Näitä keskeyttämättömiä hetkiä pitäisi ymmärtää vaalia arjessa. Ja ylipäänsä ottaa tavaksi laittaa merkille, että ”Nyt on sellainen hetki. Nyt minulla on esimerkiksi puoli tuntia aikaa olla levollisesti. Tätä ei kukaan minulta vie.”

Tänään tällaista kuratoimatonta ajatuksenvirtaa.

Saitteko ajatuksista kiinni? Mitkä on teille ne tavat, jotka rentouttavat eniten?

Nyt otan yhden biisin verran meditaatiota, syön lounasta ja pyrin pitämään mielen täällä kroppani kanssa.

Ja mikä tärkeintä: näiden muutamien kikkojenkaan kanssa en yritä lähteä suorittamaan rentoutumista. Se on lyhyt tie.

-Henriikka

(Kun joku kuitenkin mietiskelee, niin sekä villapaita että huivit ovat second hand. Villapaita jonkun itsetekemä, huivissa ei enää lappuja kiinni. Ihania molemmat!)