Tuntuu, että tämä kesä on jo nyt ollut parempi kuin koko viime kesä.
Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Viime kesä oli yhtä maaginen kuin tämäkin (teimme esimerkiksi Kanada-Jenkit-roadtripin, juoksin maratonin ja ylitin maaliviivan Jukolan viestissä, koin kauniimpia auringonlaskuja kuin koskaan ikinä ja koska olin ensimmäistä kesääni täyspäiväisenä yrittäjänä, sain olla ulkona lähes koko kesän). Viime kesä nyt on vain takana päin ja tämä nykyinen on nyt käsillä. I-ha-naa.
Kesä tuli niin yllättäen, etten ole ennättänyt edes tehdä kesälistaa! En ole yhtään ennättänyt ajatella suunnitelmia kesälle. En edes tiedä, mitä haluaisin tehdä!
Saavuin pöllämystyneenä Suomeen ja puissa oli kahdessa päivässä absurdinvihreät lehdet, kaikkialla juhannustunnelma ja -taikaa. Kesä ei ollut tulossa, vaan täällä. Pistin ensin vahingossa villakangastakin päälle, sillä en ollut ennättänyt edes hakea kevättakkeja varastosta. Yhtäkkiä takkia ei tarvittu lainkaan. Mieleni harhailla vielä villakerrasto-ajatuksissa, vaikka mentiin jo sortsiunelmissa.
Jos nyt ajattelen, mitä toivoisin kesältä, niin se on taatusti se sama ja kliseinen ajatus: Tämä on rakkauden kesä. Tästä tulee elämäni kesä.
Kunpa saisin mahdollisimman monta pitkää aamua, pitkää päivää ja pitkää, ihanaa iltaa. Antaumuksella ja hitaasti tehtyjä eräaterioita, hitaasti nautittuja kahvikupillisia ja hitaita, ihania askeleita, joiden kulkua ei voi etukäteen ennustaa.
Näin lyhyesti omasta tekstistäni referoin, että kaipaan pitkiä hetkiä, hidasta elämää. Pitkää ja hidasta. Ei kuulosta yhtään minun elämältäni, vaan pakkohan se on omia ajatuksia uskoa. Ehkä se on sitten tulevaisuudessa elämääni.
Ja tiedän minä vähän, mitä on tulossa. Suomi-roadtrip, matka Sveitsiin ja ystävän häät Italiassa, jotka stoppaavatkin matkustukseni joksikin aikaa. Se tuntuu helpottavalta. Heinäkuun lopussa aloitan koulun, mikä on hulluinta ja ihaninta pitkään aikaan.
Mutta kesä tapahtuu näiden isojen asioiden välissä, niissä tunteissa ja tunnelmissa, joita ei pysty sanoiksi pusertamaan. Riemussa, kaihossa, mielen tyyneydessä, hämmentyneisyydessä ja toisaalta kaiken selkeydessä. Kesässä kaikkinensa.
-Henriikka
Mulla on aina ollut hirveät odotukset kesälle, mutta elokuussa oon sit ollut pettynyt, kun kesä ei ollutkaan HUIKEA. Nyt mulla on tulossa erilainen kesä, kun mies muutti töidenperässä muualle, joten ennakko-odotus on, että istun kesän yksin kotona. Rima on siis varmaankin tarpeeksi matalalla :D
Muutenkin kevät ja kesä on mulle rankkaa aikaa, koska koen niin vahvoina tunteina lumen sulamisen, auringon ja lehdet puissa, että musta tuntuu, että pakahdun, enkä pysty käsittelemään sitä muutosta (olen ehkä vähän outo, mutta koen ympäristön niin vahvasti, että kaunis järvimaisemakin saa mut liikuttumaan). Toivotaan, että itsekukin viettää elämänsä kesän :)
Hienoa kun olet tuon herkkyyden itsessäsi tunnistanut. Se jo auttaa paljon.
Minäkin olen etenkin nuorena kokenut kevään tulon ahdistavana. Elämän ruuhkavuosissa sitä ei oiken ehtinyt huomaamaankaan. Ja olen vanhemmiten rakastunut huhtikuun ruskeuteen, ja toukokuun hentoon vihreyteen.
Tänä keväänä se ahdistus tuli pitkästä aikaa voimakkaana ja luulen sen johtuvan siitä, että tämä on minun ensimmäinen kevät eläkkeellä.
Sitä olen jo pikku hiljaa oppinut ja opettelen, hetkessä elämistä. Taitaa olla ensimmäinen kesä kun emme ole vielä suunnitelleet mieheni kanssa mitään. Itselläni on ystävien kanssa ehkä muutama pieni mökkireissu.
Odotan tältä kesältä sitä etten odottaisi mitään, ja että eläisin hetkessä.
Hyvää kesää sinulle ♡
Mulle tapahtuu tätä pakahtumista alkukesästä kanssa. Vihreän eri sävyt, myöhäiset auringonlaskut ja järvimaisemat ovat niin kauniita ja pakahduttavia, että tunnen suurta haikeutta. Muuten en ole kovin esteettinen tai visuaalinen.. Olen miettinyt, mistä tämä joskus jopa surumielisyyteen johtava pakahtuminen johtuu.
Ihanaa Tiina ja Maija kuulla, että en ole ainoa, joka kokee näin. Toivotaan meille kaikille helppoja keväitä tulevaan :)