On ollut vähän hoppua. Tai ei ehkä hoppua, pikemminkin ajatustyötä.

Tänään alkoi viimeinen kouluviikko, ja huomenna on viimeiset tentit. Kasveja pitäisi oppia vielä noin miljoona, mutta putkilo- ja siemenkasvien sijaan tutkiskelen vanhoja kuvia ja siivoan Dropbox-kansioita. Vastaan tulivat filmikameralla otetut kesäkuvat viiden vuoden takaa, vuodelta 2014, enkä voinut vastustaa niiden tuijottelua. Toisaalta kaikki näyttää niin tutulta ja toisaalta ei yhtään.

Vuodesta 2014 muistan ainakin, että juoksin puolimaratonin, vaikken ollut paria kuukautta aiemmin juossut edes kymmentä kilometriä. Muistan myös, että olin ensi kerran Pori Jazzeilla, kokeilin kai ensi kerran SUP-lautaa ja päätin, että nyt on kyllä korkea aika palata takaisin juurille ja luontoon – siksi samana syksynä lähdin sitten aikuisiällä ensi kertaa telttailemaan.

Mikään ei katoa
Istutaan katolla
Allamme kavala
Maailma tulessa

Mitä, jos sun järki lähtee
Tyhjiin juot nuoruuden lähteen
Mitä, jos et jaksa enää
Unessa unohdat hengittää

Vain sillä on painoa
Miten me loistettiin
Ja miten me toistettiin

Muistetaankohan meitä vielä
Tomuna kun leijaillaan tiellä

Mikään ei katoa
Jos huudetaan apua
Liikenne pysähtyy
Hymyillään kuvassa

Kaikki on kivasti
Kuulen sua huonosti
Terkkuja takas ja
Rakastan, rakastan

(Olavi Uusivirta, E=mc²)

Päällimmäisenä on tällä hetkellä olo, että jos nyt opin nuo kaikki sanikkaat ja sammaleet, pystyn mihin vaan. Vaikka luulenpa kihokkien ja kevätpiippojen olevan hyviä tekosyitä sille, ettei tarvitse ajatella muuta. Kun mieli täyttyy talvikeista ja tähtimöistä, ei tarvitse muistaa, että viikon päästä nämä rutiinit katoavat. Ei ole koulua, ei kouluviikkoja, ei yhdessä tehtäviä telttaretkiä eikä päntättäviä luonnonlajeja.

Olen kyllä varmasti iloisin melankolisti, jonka tiedän. Riemukas kaihomieli.
Kaikkea liikaa ja kaikkea kuitenkin juuri sopivasti.

-Henriikka