Jouluaaton aatonaatto. No, noin kun se kirjoittaa, tuntuu vielä aika pitkältä joulujuhlintaan, mutta todellisuudessa aattoilta on jo ylihuomenna.

Olemme olleet täällä hirsiseinien suojissa jo puolitoista viikkoa. Istun puisella tuolilla uudessa kodissamme ja juon kahvia. Onneksi olen löytänyt vaikka mitä hyviä kofeiinittomia kahveja sekä suodatin- että espressoversiona (Kaffa Roastery, Slurp, Porvoon kahvipaahtimo…), joten voin juoda herkullisia kupillisia useamman päivässä hyvillä mielin.

On onni, että kaikki on tuntunut todella luontevalta. Kuin meidän olisi pitänyt asua täällä jo pitkään. Kuin olisimme asuneet täällä jo pitkään.

Jännitin vähän, iskeekö todellisuus vasten kasvoja torpassa kököttäessä, mutta ei ollenkaan. Tiedän, että vielä isku ennättää tulla, mutta olen ollut hämmentynyt muun muassa siitä, etten ole pelännyt yhtään. Tiedän, että pelko aina jossain kohtaa häviää, siksi en osaa antaa sille sen enempää valtaa, mutta täällä en ole pelännyt ollenkaan. Mitään. Yhtään. En pimeää, hiiriä, yksinäisyyttä, pahoja henkiä nurkassa, en mitään. Olen viettänyt täällä jo useita päiviä myös omineni, ja pimeänkään tulo ei ole antanut pelolle valtaa.

Lisäksi pimeys aika usein lannistaa minua, mutta täällä se ei ole tuntunut samalta. Ehkä pimeys lannistaa minua vain kaupunginvalojen välkkyessä rinnalla. Se kontrasti on ehkä pahin: kaikkialla on elämää, mutta kaikki se on piilossa jossain kotien ja kuppiloiden seinien sisällä. Kun itse kulkee harmaudessa samaan aikaan, korostaa se melankolian oloja entisestään.

Eilen leivoimme ensi kerran leivinuunissa leipää. Käytimme kakkumuotteja, joten leivistä tuli uskomattoman söpöjä pikkukakkuja. On muuten hivenen huvittavaa, kun puhun me-muodossa, vaikka todellisuudessa en hipaissut taikinaa kuin maistomielessä. Partasuu on ottanut keittiön ja leivinuunin täälläkin uskollisesti haltuunsa. Saan olla lapsuuteni unelma-ammatissa, koemaistajana. Eilisiin leipiin tuli muun muassa härkäpapu-, kaura- ja durrajauhoja. Kokeilut kuulemma jatkuvat. Toinen taikina kohoaa jo uunin päällä iltaa odottaen.

Ajattelimme illalla myös pitkästä aikaa ottaa esille raclette-pannun. Täytyy vähän googletella, onko raclette-juusto sopivaa odottavalle, mutta ainahan sijasta voi käyttää jotain muutakin juustoa.

En tiedä, miten sen tein, mutta olen lomalla. Tein sunnuntaina viimeiset työt valmiiksi ja nyt olen laittanut kalenteriin vähintään reilun viikon mittaisen loman. En ole koskaan, siis ainakaan vuosiin, ollut näin rauhallinen paria päivää ennen joulua. Eilen paketoin joululahjoja antaumuksella, siis useita tunteja (eikä niitä paketteja ollut kovin montaa). Tänään olen hipsinyt hiljaa ympäri kotia, juonut myyjän kaappiin jättämää herukkamehua, käynyt pitkällä kävelyllä metsässä ja lueskellut muutamia joulukortteja, jotka ovat löytäneet uuteen osoitteeseemme, saariston perukoille.

Olisin voinut järjestää asiana varmaan joka joulu näin, vaan en ole. Nyt kiitollisena ja kaikesta ajasta vähän häkeltyneenäkin istun tässä ja ihmettelen. I did it, mom. I did it, dad.

Joulua vietämme perhepiirissä, ilman suuria sukulointeja. Toisaalta omaan jouluun ei ole koskaan kuulunutkaan suuret tapaamiset, joten aika perinteisissä merkeissä mennään. Olemme minimoineet kontaktit muuton jälkeen, jotta voimme rauhassa hiljentyä jouluun perheen kanssa. Eipä täällä saaressa muutenkaan juuri ketään näe.

Kaiuttimista soi Spotifyn aivojennollaaja numero yksi, ”peaceful christmas piano songs” tai jotain vastaavaa, ja mieli tuntuu pääsevän levolle. Yritän olla mahdollisimman vähän puhelimella joulun alla, ja vielä on vähän levotonta ja vaikeaa. Se ärsyttää joka kerta huomata. Ajatukset laukkailee someen ja puhelimen luo, kädet löytävät puhelinparkissa kököttävän puhelimen ja keksivät vähän väliä jonkun tekosyyn tarrata siihen.

Tiedän jo kokemuksesta, että menee pari päivää, että moinen idioottimainen riippuvuus höllentää otettaan ja kokonaisvaltainen rentoutuminen alkaa. Olen varannut pari neulontaprojektia (en tiedä miksi, en ole mikään kummoinen neuloja) ja muutaman kirjan lomaa varten. Kunhan näma levottomat sormeni ja ajatukseni taas kasautuvat kokoon, tartun niihin. Ilman suorituspaineita, ilman tekemisen pakkoa.

Arvatkaa, mikä on hyvä merkki, vaikka ei ensihätään ehkä siltä kuulostakaan? Huomaan joulukyllästymisen merkkejä.

Minulla on vuosien jälkeen ollut aikaa luukuttaa joululauluja, leipoa pipareita ja mutustella konvehteja jo lokakuusta lähtien, joten nyt huomaan, että alkaa pian riittää. Jouluksi riittää varmasti vielä intoa, mutta ei varmaankaan sen jälkeen. Yleensä olen huomannut, että ennakkofiilistely on supistunut sellaiseksi päättömäksi juoksuksi ja asioiden hoitamiseksi, tänä vuonna oli ihanasti toisin.

Ensi vuonna meitä juoksuttaakin puolivuotias, jos kaikki menee hyvin. Saa nähdä, millainen joulutunnelma siitä syntyy.

Kahvi loppui jo kirjoituksen ensikappaleilla. Taidan siis laittaa glögin tulille. Saimme ystäviltä tupaantuliaislahjaksi vastaleivottua leipää, pikkuruiset pelastusliivit, A.A. Milnen Nalle Puh -kirjan, pullon viiniä ja jotain spesiaaliglögiä. Nyt taitaisi olla viimeisen korkkaamisen aika.

Muutaman tunnin päästä pitäisi partasuunkin taas kaartaa pihaan. Yritän olla ikkunassa vilkuttamassa, vaikka onneksi hän näkee ainakin sympaattisen harvan kuusemme valot.

Rauhallista, levollista joulunaikaa teille kaikille.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana kuluneena vuonna. Nauttikaa ja rentoutukaa. Vaikka joulu onkin tänä vuonna monille perinteistä poikkeava, toivon sen silti tuovan rauhaa sielunsyvyyksiin ja keholle kokonaisvaltaisesti.

Rakkaudella,
Henriikka