arkisto:

lokakuu 2018

Minusta minä olen kiva tyyppi

Olen tehnyt paljon töitä pitääkseni itsestäni.

Olen aina ajatellut, että minussa on kivoja ominaisuuksia ja piirteitä, paljon hyvää. Mutta voi veljet, siitä on valovuosia siihen, että oikeasti pitäisin itsestäni.

Mutta jotenkin nyt, aivan lähiaikoina, tämän vuoden aikana vasta, olen alkanut ajatella, että jestas, minähän olen ihan kiva tyyppi.

Olen ollut aina vähän sellainen, että eteeni on sattunut toisinaan ihmisiä, jotka eivät minusta ole niin välittäneet tai jotka eivät ole löytäneet kanssani yhteistä säveltä. Että olen luullut meidän vetävän yhtä köyttä, kunnes olen yhtäkkiä tajunnut, että hän tai he kiskovatkin minua köydellä kannelta mereen.

Luulen, että se on johtunut usein siitä, että osaan olla varsinkin ulos päin määrätietoinen, kunnianhimoinenkin ja lisäksi sanavalmis ja rohkea. En ole pelännyt tai nöyristellyt ja liika diplomatia on aina ärsyttänyt minua.

Moni on nähnyt minut kilpailijanaan tai muuten vain ärsyyntynyt piirteistäni. Joskus joku on ollut ehkä kateellinenkin, mutten siihen liikaa nojaisi. Kateuskortti vedetään usein esille, vaikka kyse olisi ihan muusta. Luulen, että olen tuntunut monelle enemmänkin uhkalta kuin kateuden aiheuttajalta. Osaa ihmisistä myös häiritsee, että joku tietää mitä elämältään haluaa, jos ei itse ei.

Ja minä, joka olen sisimmässäni todellakin sellainen ihminen, että haluisin kaikkien pitävän minusta, olen ollut siitä välillä vähän hajalla. Teini-iässä varsinkin, mutta aikuisena yhtä lailla. Olen useasti löytänyt itseni tilanteesta, että tunnen itseni hylätyksi ja väärinymmärretyksi. ”En minä edes usko kilpailuun!” tekee mieli aina huutaa. ”Et olisi uskonut vain näitä muutamia ulospäin näkyviä piirteitä minussa. En minä tarkoittanut. En minäkään oikeasti tiedä yhtään, mitä elämältäni haluan. Olen sisältä kaihomieli, herkkä ja oikeasti ihan rikki.”

Olen ollut liian rohkea. Liian määrätietoinen. Liian iloinen. Liian suorasanainen. Epäilyttävän sanavalmis, epäilyttävän rehellinen, epäilyttävän vahva.

Vaikka olenkin pitänyt pääni, ainakin yrittänyt pysyä vahvana, on se välillä ollut vaikeaa. Muutaman sydäntä viillelleen ihmisen sanat saattavat kaikua korvissa kymmenesti kovempaa kuin sadan sydäntä silittäneen. Vaikka olenkin nauttinut elämästäni, viihtynyt minuna, olen kuitenkin taustalla osakseen uskonut heitä muutamia. Vaikka minulla on aina ollut melko hyvä itsetunto, olen sen rinnallakin ajatellut, että minussa on kuitenkin vikaa, että minun pitää muuttua, kun he eivät pitäneet minusta. Olen hävennyt. Olen uskonut heitä. Vaikka he ovat ajatelleet aivan eri lailla kuin ne, jotka ovat minusta oikeasti välittäneet.

Mutta jotenkin olen saanut kelkkaa käännettyä. Ymmärrettyä, ettei se ole minun vikani, jos joku persoonaani, piirteitäni tai sanomisiani hätkähtää, jos en olen tarkoittanut niillä kuin pelkkää hyvää. Että se, millainen olen, ei ole sama asia kuin se, miten muut minut näkevät tai kokevat. Etenkään, jos he eivät tunne sisintäni.

Minä olen oikeasti ihan tosi kiva tyyppi. Hauska, kekseliäs, joskus yllätän jopa fiksuudella. Olen harvoin kateellinen ja usein innoissani. Jos joskus haluankin jollekin hetkellisesti jotain muuta kuin hyvää, niin menen heti itseeni. Olen utelias ja avoin ihmisfani, aistit ja sydän levällään. Minusta minä olen kiva. Minä pidän minusta.

Nyt kun olen päässyt aika pitkälle tässä ajatuskelassa, olisi aika pikkuhiljaa ymmärtää, että tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät pidä minusta ihan minun itseni vuoksi. Vaikka he eivät olisikaan kateellisia, vaikka he eivät pitäisi minua uhkanaan. Ja se on ihan ok, eikä minun tarvitse sitä yrittää muuttaa tai hävetä. Minä voin kohdella silti heitä hyvin ja he minua.

Mutta eikai sitä kaikkea voi oppia yhdessä vuodessa. Voin tämän vuoden ajan vielä ruikuttaa, että voisitteko kuitenkin kaikki pliis sittenkin rakastaa?

-Henriikka

takki / Peak Performance Stella Down Jacket (saatu), pipo / North Outdoor (saatu), neule / Nanso (saatu), kengät / second hand, farkut / Levi’s

Odottakaa nyt vähän

Viime talvesta tuli yhden kahden viikon Siperian matkan aikana kesä. Ihan oikeasti, siltä se todella tuntui. Olin odottanut vapaudelta tuntuvaa kevättakki-vaihetta, mutta päälle heitettiinkin kuumia heinäkuun löylyjä toukokuusta saakka. Nahkatakki, trenssitakki ja farkkutakki jäivät ypöyksin odottamaan syksyä. Tai siis eivät nyt ypöyksin, sillä olihan heillä toisensa.

Sitten tuli syksy, mutta kuinka kävikään? Kesästä tuntui tulevan suoraan talvi. Syyskuussa vielä pulahdeltiin pikkubikineissä metsälampiin ja tänään satoi jo ensi lumi.

Odottakaa nyt vähän! Vasta pääsin pujahtamaan villapaidan sisään, ja nyt jo talvi kolkuttelee jouluineen. En yksinkertaisesti pysy perässä. Tämä vauhti on mielelleni liikaa.

Se on varmaan taas tämä paljon puhuttu aikuisuus. Että vuodet alkavat kieriä, vyöryöä, velloa ohi sellaisella vauhdilla, ettei ehdi kissaa kuiskata. Yhtäkkiä neljän vuodenajan maa onkin vain yhden epämääräisen vuodenajan maa – enkä nyt tarkoita ilmastonmuutosta ja sen tuhoja, vaan omaa hidasta mieltä ja adaptoitumiskykyäni.

Siinä missä lapsena kesä oli aina kesä, syksy oli syksy jne. ja jokainen niistä vaikutti vieläpä kestävän pienen ikuisuuden, niin nyt sesongit ovat jo juosseet ohi ennen kuin niille ehtii uhrata iltapäivääkään. Sitä kuvittelee, että Linnanmäelle kyllä ehtii, kesähän on vasta tulossa, ja samaan ajatukseen palaa sitten ensilumen aikaan ilman huvittelun iloja. Sitä naureskelee, että johan on Ateneumissa pitkä näyttely ja kuitenkin löytää itsensä itkemästä portailta, kun ei nyt mitenkään ehtinyt käydä. Kun oli ne yhdet häätkin, se yksi leffailtakin ja piti siivotakin. Ja käydä postissa.

Ennen suosikkivuodenaikani syksy oli elämän mittainen. Ehti juoda tuhottomasti glögiä, lukea kirjoja, vaeltaa metsässä ja aloittaa kaksitoista uutta harrastusta. Sitten lopettaa ne kaikki ja aloittaa uudet. Ehti valaa savesta söpöjä kippoja, käyttää kaikkia mekkojaan ja ostaa suloiset villasukat.

Yhtäkkiä tämänkin vuoden alkusyksy on jo takana päin ja minua oikeastaan alkaa pikkuisen stressata, kun en ole vielä ennättänyt ajatella joulua. Tai ei oikeastaan ala, mutta ehkä pitäisi alkaa.

Johan täälläkin pitäisi olla pian joulupullan resepti jaossa, saatika itsetehdyn joulusukan, ja varmasti kymmenet ahkerat bloggaajat ovat jo valmistelleet keväästä asti uskomattoman upeita joulukalentereitaan. Minä kun en ole vielä edes ehtinyt koota viime kesää kansien väliin, vaikka tietekoneen työpöydällä onkin luonnoskansio ”kesä 2018”, joiden kuvissa minä pitelen ahventa ylpeänä käsissäni, hypin innoissani vuoristoradan edessä ja soudan järvellä. Nämä hetket onnistuin sattumalta ahtaamaan pari päivää kestäneeseen vuodenaikaan, mutta juuri muuta en. Koska piti se yksi auringonlasku ihailla. Ja tehdä ruokaa. Ainiin, ja siivota.

Olen aina ihmetellyt, kuka ehtii Stockan Hulluille päiville, Helsinki Design Weekin Design Torille tai Sokoksen kauneuspäiville. Nehän ovat ohi jo ennen kuin ne alkavatkaan. Olen kerran ehkä ehtinyt harkita, mutta siinä se.

Unohdin talviajankin, ja kellojen siirrot, mutta eipä tuo mihinkään vaikuttanut, kun kaikki kelloni kääntyivät itsestään. Minä vain tyytyväisenä jatkoin vähän levänneempänä elämääni.

Ei kai tässä muuta nyt ollut asialistalla, kuin että odottakaas nyt vähän, ja jos ette meinaa odottaa, niin ymmärtäkää edes. Minun mieleni taitaa olla vielä alkusyksyn lempeissä ajatuksissa, ja kun vihdoin pääsen kaamostunteeseen, niin taitaa alkaa jo kevättalvi.

-Henriikka

Mikä ja miten kosteuttaa ihoa mahdollisimman hyvin?

Kaupallinen yhteistyö: Mossa & Asennemedia

Iho kaipaa kosteutusta voidakseen hyvin. Ihon kosteuspitoisuus on vaaravyöhykkeellä etenkin säiden viiletessä, minkä minä olen ainakin saanut tuntea kirjaimellisesti nahoissani viime viikkoina. Kädet kuivavat, nenää kiristää ja yhtäkkiä paksumpi kasvovoide tuntuu taas ihanalta iholla. Edellisviikon melontavaellus ja kolmen päivän ulkona olo muistutti taas tehokkaasti, että ei ole ihan sama, miten ihoani hoidan. Olisin mielelläni laittanut perjantaina vähän huulipunaa, mutta rohtuneet huulet olivat toista mieltä. Syksyn viimat ja tuiverrukset voivat olla iholle armottomia, ja olenkin kääntänyt kesän jälkeen ihonhoidossa uuden, kosteuttavamman vaihteen silmään.

Niin hullua kuin se onkin, iho on elimistön suurin elin. Totta se kuitenkin on, joten ihosta kannattaa myös pitää huolta. Kaikkialla jauhetaan aina kosteutuksesta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Mikä ja miten kosteuttaa ihoa mahdollisimman hyvin?

Ihoa kosteutetaan ulkoisesti ja sisäisesti. Monelle säännöllinen vedenjuonti ja nesteytys ovat arkipäivää, mutta ihon ulkoinen kosteutus unohtuu. Jollekin toiselle rutiinit ovat rakentuneet juuri toisinpäin ja sisäinen puoli unohtuu.

Itse muistan säännöllisen epäsäännöllisesti molemmat, mutta erityisesti viimeistelyssä olisi hiomisen varaa: vaikka juon vettä, juon sitä kuitenkin liian vähän juodun kahvin määrään verrattuna, ja ihonhoitotuotteiden kanssa läträtessä jätän helposti huomiotta, kuinka niistä saisi parhaiten tehot irti. Lisäksi etenkin vartalo jää helposti hoitamatta, vaikka muistaisinkin keskittyä kasvoihin.

Jos ihoa ei kosteuta säännöllisesti, se kuivuu. Kuivuus aiheuttaa iholle tulehdustilan, joka tuntuu kutinana. Kosteutan itse kasvojeni ihoa lähes aina kahdesti päivässä, aamuisin ja iltaisin, minkä lisäksi saatan lisätä lisäkosteutta suihkutettavasta kasvovedestä ja kasvovoiteesta päivisin, jos olosuhteet (koneellinen ilmastointi, ulkoilma…) kuivattavat ihoa erityisen paljon. Mutta olen kyllä taas tänäkin syksynä havainnut, että erityisesti nenää ja otsaa on alkanut kiristää. Kyllä se iho siis aina itsestään ilmoittelee, jos sen jättää huomiotta.

Moni varmasti hahmottaa jo ihan oman empiirisen tutkimuksensa kautta, että talvisin voiteiden kannattaa olla paksumpia ja kosteuttavampia, ja puhdistusaineiden taas mahdollisimman hellävaraisia. Ulko- ja sisäilman lämpötilavaihtelut saattavat olla syksyisin ja talvisin suuret, vaikka toisaalta auringon UV-säteily rasittaa ihoa kesää vähemmän.

Kuvissa näkyviä suosikkituotteita Mossalta, jotka ovat itselläni käytössä päivittäin ja viikoittain:

(Tuotteet yllä olevassa kuvassa järjestyksessä vasemmalta oikealle)

1. Mossa Skin Solutions hiilikuorintavoide
2. Mossa Vitamin Cocktail naamio ja yövoide
3. Mossa Youth Defence kasvovesi
4. Mossa misellivesi
5. Mossa Vitamin Oil Cocktail kasvoöljy
6. Mossa intense nutrition vartalovoide
7. Mossa restoring karhunvatukka-yövoide
8. Mossa nutritive antioxidant lakka-päivävoide

Alla oleviin vinkkeihin erottelen esimerkkejä, missä tilanteissa käytän mitäkin tuotetta.

Muutama vinkki kosteutukseen syksyn hiipiessä iholle:

Levitä kosteustuotteet heti suihkun jälkeen, kun ihohuokoset ovat auki, ja iho on valmiina vastaanottamaan kosteuden mahdollisimman syvälle ihoon.

– Kosteutuksen maksimoimiseksi kosteusvoiteen alle voi levittää superkosteuttajaa, ohutta seerumia tai hoitovettä (esim. listan tuote nro 3).

Muista voiteen rinnalla öljy, sillä öljy sitoo itseensä kosteutta. Öljy on ainakin itselleni ainoa tie onneen Suomen syksyissä ja talvissa. Öljyä (esim. listan tuote nro 5) tosin levitän itse iholleni kunnolla ainoastaan iltaisin, jonka rinnalla toisinaan muutaman tipan voiteen sekaan myös aamuisin.

Kuori iho noin kerran viikossa (esim. listan tuote nro 1). Pääset eroon kuolleesta ihosolukosta ja saat ihon taas ”hengittämään” paremmin. Myös kosteus pääsee läpäisemään helpommin kuoritun ihon.

Levitä kasvonaamio säännöllisesti. Vaikka skippaankin rutiinit välillä (hävettävän usein), yritän kuitenkin kunniakkaasti ylläpitää ihon kosteustasapainoa naamiolla noin kerran viikossa (usein muistan, usein en). Ajattelin pitkään, että naamio tarkoittaa aina jotain massiivista savikerrosta, mutta moni kosteutettava naamio levitetään yksinkertaisesti kosteusvoiteen päälle yöksi ja pyyhitään aamulla pois kasvovedellä (esim. listan tuote nro 2). Ei mitään shokeeraavia kurkkuhommia.

Skippaa vesipesu, jos se ei ole tarpeen, sillä erityisesti kuuma vesi kuivattaa ihoa reilusti. Saatan itse esimerkiksi pestä ihon veden kanssa iltaisin ja puhdistaa aamuisin vain kasvo- tai misellivedellä.

– Älä unohda, että kasvot ovat vain pieni osa ihosta. Helli myös vartaloasi (esim. listan tuote nro 6) ja kiinnitä erityishuomiota ihon helposti kuivuviin osiin (kyynärpäihin, jalkoihin, polviin, käsivarsiin…)

Tunne ihosi ja etsi itsellesi sopivia tuotteita. Jos mietin ihan vain omaa ystäväpiiriäni, kaikilla on omat suosikkituotteensa ja toisaalta myös keskenään melko erilaisia ihotyyppejä. Suurimmalla osalla suomalaisista on normaali/sekaiho, ja kuulun siihen joukkoon itsekin. Ihoni kuivuu helposti pinnalta, mutta rasvoittuu toisaalta myös herkästi. Tehokkaimmat saippuat saavat ihoni sekaisin, silmäni ovat herkät ja olen myös hajusteallerginen, mikä minun tulee ottaa huomioon kosmetiikkavalinnoissani. Suosin aina luonnonmukaisia, tehokkaita ja ravintorikkaita ihonhoitotuotteita, sillä jos voin saada mahdollisimman helposti ja paljon samassa paketissa, niin totta hitsissä otan kaikki.

Käy kasvohoidossa. Tiedän, että hoitoihin saa kulutettua kaiken ajan ja rahan, mutta säännölliset (tai edes harvat) kasvohoidot kotihoidon rinnalla ylläpitää ihon hyvinvointia vielä paljon tehokkaammin. Kävin itsekin viime viikolla pitkästä aikaa hoidossa, ja kunnon puhdistuksen ja käsittelyn jälkeen iho tuntuu voivan niin paljon paremmin ja hengittävämmin. En yhtään ihmettele, että hoitaja suositteli kasvohoitoa noin neljästi vuodessa, kerran jokaisena vuodenaikana.

Mutta viimeiseksi nerokkaaseen konseptiini, joka kuvissa näkyy, ja jonka olen kehittänyt ruska-aikaan ja kaamokseen: Kosteuta ja lue!

Sekä ihonhoito että lukeminen ovat minulle tärkeitä asioita, jotka jotenkin oudosti kuitenkin unohtuvat arjessa. Näin ollen olen nyt ottanut tavaksi hoitaa päivittäisiä ja erityisesti viikottaisia ihonhoitoaskareitani niin, että esimerkiksi levittäessäni kosteuttavan voiteen sääriini, otan hetken kirjalle voiteen imeytyessä. Periaatteessa maailman daijuin juttu kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta oikeastaan aika ihanaa. (Varsinkin sohvalla, eikä tuossa ei-niin-mukavalla ikkunalaudalla, hah.) Ihanin rutiini on levittää kunnon kerros kosteuttavaa voidetta retkielämän murjomiin jalkateriin, sujauttaa jalat puuvillasukkiin ja uppoutua kirjaan.

Kosteuta ja lue.
Kyllä, kuulostaa yhä vain huvittavalta.
Mutta suosittelen silti kokeilemaan.

Ihanaa, levollista talviaikaa kaikille.
Muistakaa, että hyvä yöuni on kuitenkin lopulta ihon paras ystävä.

-Henriikka

Muutamia edellisiä Mossa-kirjoituksiani:

Kesän turmelema iho ja hiukset kuntoon lämmöllä, lemmellä ja luonnonkosmetiikalla
7 isoa oivallusta ihonhoidosta
Vuoden kosmetiikkakokeilun tulokset

Lue myös Idan viimeinen Mossa-juttu:

Miksi vaihtaa luonnonkosmetiikkaan?

5x lapsuuden nerokkaimmat leikit

Jostain kumman syystä päädyin keskiviikkona nuotion ääressä kertomaan lapsuudenleikistäni nimeltä ”Yllytyshullut”. Koska leikki herätti hilpeyttä kuulijoissa, ajattelin jakaa tänään muutaman mieleen muistuneen lapsuudenleikin.

Yllytyshullut

Yllytyshullut oli samannimisen TV-sarjan inspiroima leikki, jota leikimme siskoni kanssa saunoessamme. Toinen meistä oli legendaarinen juontaja Arttu Harkki, joka valmisteli koitosta suihkuhuoneessa, ja toinen oli saunan lämmössä jännityksellä odottava kilpailija. Harkki laski hanasta eri kokoisiin kuppeihin ja kulhoihin vettä. Jokainen vesiannos oli erilämpöinen, jääkylmästä ihanan lämpimään. Kun kilpailija sitten saapui saunasta, hän lämpötiloista tietämättömänä valitsi vuorotellen vesikulhoja, jotka Harkki sitten kaatoi kilpailijan päälle. Muistan jääkylmän jättiämpärin jälkeisen hyytävän olon, mutta erityisesti muistan ihanan ihanan lämmöntunteen, kun onnekseen valitsin lämpimän annoksen.

Pakarat patterissa

Hyvin yksinkertainen leikki, jota suosittelen kokeilemaan! Tämä oli sisarussarjamme klassikko ollessamme muutaman vuoden ikäisiä. Vähän kulahtaneet 90-luvun värikkäät pyjamahousut kinttuihin ja peput vasten kuumaa patteria. Voittaja oli se, joka pystyi pitämään peppuaan kauiten kiinni patterissa. Muistan hyvin myös kihisevän kuumuuden peppukannikoissa kilvan viime hetkillä, vaikka turvalliseksi tätä tuskin voi kutsua.

Vesi-ilmapallot kotieläiminä

Muut haaveilivat marsuista, koirista ja gerbiileistä, minulle ja siskolleni riittivät vesi-ilmapallot. Täytimme erivärisiä ja -kokoisia palloja ja piirsimme niille tussilla suut, silmät, nenät, sekä viikset, hatut ja huivit ynnä muut. Jokaisella oli oma nimensä ”selkään” kirjoitettuna (muistan ainakin Mörön, Piivin ja Polarin) ja esimerkiksi siskoni huolehti niistä samoista palloista kuukausitolkulla kylpyhuoneessa.

Yhdet lapsuuteni pahimmista huudoista olen saanut, kun kävin kerran kiusallani laittamassa tussilla kaikki pallot uuteen uskoon. Piirsin silmälaseja ja kalapuikkoviiksiä ja väänsin nimistä vähän uudenlaisia muutamilla lisäviivoilla: Akista tuli Kakki ja Epusta Peppu. Siskoni itki lohduttomasti tragediaa.

Koira ja hoitaja

Aina karkkipäivän tullen, kun omat karkit oli jo syöty, muutuin ihmisestä koiraksi ja anelin pikkusiskoani hoitajaksi. Hoitaja hoiti koiraa uskollisesti ja koira saattoi muutaman valitun kerran anella söpöillä silmillään karkkia palkkioksi hienosta käytöksestä tai tempusta.

Vahinko kiertämään! Pari vuotta aiemmin olin itse ollut isoveljien uskollinen koirahoitaja.

Paini

Olohuoneemme oli milloin salibandykenttänä, milloin syvänmerensukeltajien valtameri, mutta piharakennuksen lämmitettyyn huoneeseen tehtiin painikehä naapurintyttöjen kanssa. Yökylän vuoksi mukaan raahatut tyynyt ja peitoit kasattiin kehänlaidoiksi ja sitten alkoi painiturnaus. Jälkikäteen ajateltuna meno oli melkoisen väkivaltaista. Heittelin siskoani, ystävääni ja hänen pikkusiskoaan ja he runnoivat minua takaisin. Meillä oli käytössä ammattimaisesti lattianhakkaus luovuttamisen merkiksi, ja tuomari laski vieressä täysillä yy-kaa-koo ja voittaja on…!

Petra Ollin vuoksi näkisin mielelläni tämän nostettavan taas nykypäivän lasten leikkikavalkadiin.

Siis lapset ovat kyllä mahtavia! Juuri luin Hesarin lasten tiedekysymyksen (parhaita joka ikinen kerta), jossa ihmeteltiin, miksi toiset kakkakikkareet kelluvat ja toiset uppoavat. Kaikki lapset ovat neroja, kunnes he sitten kasvavat aikuisiksi. Booooring.

Näissä kuvissa naurattaa ensimmäisen kuvan poseeraukset ja lentokoneet, vanhimmalla isoveljellä tietysti suurin ja hienoin, mutta minulla värikkäin. Toinen tilanne on surullinen muisto Aapiskukon huoltoasemapysähdykseltä: omissa kuvitelmissani olin aina veljieni leikeissä mukana, mutta he muistavat minun olleen melkoine pyrkyri, joka yritti parhaansa mukaan pysyä mukana vauhdissa.

Hei sauna on lämmin! Pakko lopettaa. Arttu Harkki siellä jo odottaakin.

-Henriikka

Retkellä Kotipizzan luovan johtajan kanssa: Ripe & Henriikka sienimetsällä

Kaupallinen yhteistyö: Kotipizza

Viime viikolla, syyslomalla, tapahtui jotain, jota en olisi kyllä heti arvannut tapahtuvaksi. Olin Kotipizzan luovan johtajan, Ripe Mikkolan, kanssa sieniretkellä.

Kun hurahdin tänä syksynä luonto- ja eräopaskoulun myötä sieniin ja sienestykseen, en myöskään olisi osannut aavistella, että Kotipizzan kaltainen (tai ylipäänsä mikään) firma laittaisi sitä merkille. Mutta niin vain kilahti viesti Instagramin directiin syyskuussa:

”Henriikka! Täydellinen ajoitus miettiä sieniä. Olemme nimittäin puhuneet toimistolla sinusta parin päivän aikana aika paljon. Me lanseerataan uusi pizza lokakuussa. Tiesimmekin jo, että tykkäät vähän Kotipizzasta, joten olit sillä tavalla pidempään ollut jo mielessä. No, sitten aloitit opiskelun ja kas, juurikin olet tutustunut sienten ihmeelliseen maailmaan. Siitä aasinsilta Sienimestari-uutuuspizzamme täytteisiin: kotimaista sientä useammassa sortissa.”

Siitä se ajatus sitten lähti. Iik!

Tämän mukavan aasinsillan vuoksi päädyimme lopulta Ripen kanssa sienimetsälle viime viikon tiistaina. Ripe on kehitellyt Sienimestari-uutuuspitsan ja on muutenkin hyvin perillä syötävistä luonnonantimista, kun taas itse tallustin metsässä sieniharrastelijan ja pitsafanin roolissa.

Vaikka saimmekin aika pitkälti hölöttää kahdestaan, oli mukanamme myös muutaman hengen kuvaustiimi, joka otti hölötyksemme nauhalle. Kuvasimme nimittäin päivän aikana sieniä ja luontoa hehkuttavan minivideosarjan, joka keskittyy sieni-intoiluun, Suomen luontoon, syötäviin luonnonherkkuihin ja Sienimestarin syntyyn.

Videoista ensimmäinen löytyy nyt Aamukahvilla-Facebook-sivulta ja suosittelen sen kyllä katsomaan. Vaikka itseään on usein vähän vaikea katsoa videolla siihen tottumattomana, tästä ei tullut lainkaan kiusallinen fiilis. Sen sijaan tuntui, että pääsin takaisin metsään etsimään sieniä ja hekottelemaan jutuillemme.

Vauhdilla alkanut sieniharrastus tuntuu kyllä niin mukavalta. En voi oikeasti kylliksi fiilistellä, että tuolta luonnosta voi vain jokamiehen ja -naisen oikeuksilla käydä napsimassa kauniit herkut pannulle, kuivuriin ja pakkaseen.

Ilmainen ruoka on aina ilmainen ruoka, eikä ilmainen, ravintorikas lähiruoka ole sitä paitsi mikään itsestäänselvyys. Miten lukuisan monena päivänä kävinkään tänä syksynä vain viiden minuutin metsäreissun saadakseni illallisen itselleni! Ja useampana päivänä kävelin koulusta kotiin hiekkaista kotitietämme ja nappasin tuosta noin vain ison punikkitatin tai muutaman voitatin muovipussiin tai takinliepeeseen. Tuntui hurmokselliselta, että sieniä riitti Tammelan kotiympäristössä niin, ettei tarvinnut kerätä kuin tarpeeseen – ei tarvinnut pelätä niiden loppuvan.

Eräretkillämme olimme muutaman koulukaverin kanssa melko fanaattisia sienikoriemme kanssa ja nuotioillallisissa leivän päältä tai wokista löytyi niin kanttarelleja, tatteja, haperoita, rouskuja kuin mustatorvisieniäkin. Tuntui ihan uskomattomalta, että sieniä oikeasti oppi tunnistamaan ja laittamaan. Minun ja Ripen sieniretkelläkin sain tunnistettua tuosta noin vaan useat lajit (kuitenkaan unohtamatta sitä, että vielä olisi satoja ja satoja opeteltavana.)

Tuntuu, että tosi monilla sienestäjillä tai sienet tuntevilla on juuret tietouteen vanhemmilta tai isovanhemmilta. Ripekin kertoli hänen lapsuutensa sieniretkistä, jotka tuntuivat marjaretkiä mukavemmilta, sillä korinpohja peittyi sienistä huomattavasti helpommin. Puhuimme myös kangasrousku-muistoista, jotka liittyvät usein isovanhempiin, sekä sienisalaatteihin ja sienten suolaukseen – monelle kangasrousku kulkeekin nimellä suolasieni. Höpöttelimme isovanhempiemme sukupolven nuukuudesta, kyltymättömästä luontotietoudesta ja siitä, miten hienoa on, että vanhemmat ovat vieneet metsään.

Meillä ei juuri syöty sieniä, kun olin lapsi, enkä niiden perään oikein siksi osannut haikaillakaan. Siksikin tuntuu mukavalta, että saa olla ehkä joskus viemässä tietoutta seuraavalle sukupolvelle. Tuntuu niin helposti, että luonto-osaaminen vain kuihtuu sukupolvelta sukupolvelle, mutta ehkä sellaista pienempää ja suurempaa tsemppiä on hiljalleen taas havaittavissa. Voi kunpa olisin mummelina oikein luontoguru, vielä vanhempianikin paljon viisaampi ja nokkelampi!

Tänä syksynä opituista sienistä suosikkejani ovat kehnäsieni, lampaankääpä ja herkkutatti. On niin ihanaa, miten valkoisen ja aluksi vaaralliselta tuntuneen kehnäsienen tunnistaa nyt muiden sienten keskeltä ja leikkaa itsevarmasti mättäältä koriin. Lampaankäävässä on ihanaa, miten mukavan nahkealta se tuntuu kädessä ja miten kauniin keltaiseksi se muuttuu paistettaessa. Herkkutatti nyt on vain yksinkertaisesti aivan yliveto sieni – kanttarellin kaltainen ikiklassikko.

Sienimestari-pizzassa on juuri noita kahta klassikkoa, herkkutattia ja kanttarellia, jotka on kerätty Kaavilta, Pohjois-Savosta. Kolmantena pizzassa on kotimaista herkkusientä. Rajoitetun ajan myynnissä olevan Sienimestarin syntytarinasta voipi lukea lisää täältä. Olen itse päässyt nyt muutaman kerran pitsaa syömään ja ai hullu, kuinka se on hyvää. Kävimme myös retkipäivän päätteeksi koko köörillä Kalasataman uuden Redi-kauppakeskuksen ravintolassa. Testaamassa laatua, tietysti.

Parin viikon sisään olisi tarkoitus käydä testaamassa pitsa avotulella lämmitettynä. Gluteenittomuuden hyviä puolia on, että gluteeniton pitsa tulee Kotipizzalla aina foliopohjassa (ks. toiseksi viimeinen kuva), jolla koko helahoidon saa helposti nuotioritilälle laavuretkellä.

Odotan myös, että saan omakeräämistä sienistä tehtyä kotitekoista sienipitsaa. Kukapa olisi uskonut, että olisin tämän syksyn aikana oppinut tunnistamaan kymmeniä sieniä, läpäisisin sienitentin erinomaisin arvosanoin, valmistaisin sieniruokia kotonani ja kävisin Kotipizzan Ripen kanssa sienessä? Ei varmasti kukaan! En minä ainakaan.

Ja hei, nyt viimeistään katsomaan se video. Se löytyy täältä. Laittakaahan viestiä Facebookiin tai tänne, millainen fiilis tulee.

Aurinkoa loppuviikkoon! Saavuin itse pari tuntia sitten Helsinkiin alkuviikon kestäneen melontaretken jälkeen ja simahdan kyllä aivan juuri tähän sohvalle. Än-yy-tee-nyt.

-Henriikka

Ei mitään tarvetta lähteä yhtään minnekkään

Arvatkaa mikä tuntuu ihanalta? Rauhoittavalta. Suoraan sanoen erinomaiselta. Se, etten kaipaa ulkomaille. En kaipaa reppureissuun kauas pois, palmun alle maailman toiselle puolelle tai löytöretkeilemään kaukomaille. Ettei tee mieli lähteä minnekään.

Että ajatellessani juna- ja bussiasemia, tuntuu kivalta ja turvalliselta, sopivan pieneltä. On miellyttävä ajatus käydä pikkureissuilla naapurikaungeissa ja matkustaa ehkä lähimpiä pohjoismaita roadtrippaamalla. Kulkea ehkä joskus hissukseen junalla Italiaan. Mutta ajatellessani lentokenttiä, tulee vähän vieras olo. Sellainen, että sinne ei kyllä huvittaisi nyt lähteä. Ei siltikään, vaikka olen aina rakastanut istua lentokenttien kahviloissa ja katsoa, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät. Kuinka he kaikki elävät aivan eri vuorokaudenrytmeissään ja syövät ja juovat ihan mitä sattuu: kaljaa aamuaikaisella ja aamiaissämpylöitä ja -munakasta keskiyöllä. Vaikka olen nauttinut, kun lähden ja saavun takaisin.

Tiedän, että on vielä kovin aikaista huudella mitään. Vaikka aika tuntuukin pitkältä, olen ollut Suomessa vasta noin kolme kuukautta. Naurettavan lyhyen aikaa. Mutta tiedossa ei ole yhtäkään reissua kauas, ainoatakaan lentolippua ei ole sähköpostissa odottamassa, enkä koe kaukokaipuuta, edes pientä. Odotan vain, että saan käpertyä peiton alle katsomaan luonto-ohjelmia ja dokumentteja maailmalta ja että saan matkustaa lähelle, mutta intensiivisemmin. Se riittää.

Jos saisin päättää, tämä tunne saisi kestää ikuisuuden. Olisi huojentavaa, etten enää koskaan kaipaisi kiivaasti kauas. Mutta tiedä sitä sitten. Luultavasti kaipaan ja sitten joudun miettimään, mitä sille kiivaudelle teen.

Tulevana perjantaina lähdemme äidin ja siskon kanssa Tallinnaan ja tuntuu oudolta ja toisaalta myös oudon hyvältä, että minireissu, jonne olisin ennen lähtenyt ilman ajatuksen ajatusta, suinpäin, herättää nyt kovaa ilmastoahdistuksesta johtuvaa ajatuskierrettä ja mietintää kotiin jäämisestä.

Tunnen itseni liian hyvin ymmärtääkseni, että keulin helposti. Liian helposti. Se on kaikki tai ei mitään. Tai oikeastaan aina vain kaikki ja siinä se. Joten odotan jo innolla, kenen laulua kolmen kuukauden päästä laulan. Nyt on hyvä näin.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä, vuoristolammelta, johon Vienan kanssa pulahdimme:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

”Pääsikkö perille?”


Bussi kulkee oudosti täristen eteenpäin. Ulkona on pilkkopimeää, mutta sisällä katonrajasta hohtaa linja-auton kelmeä, sinertävä valaistus. Pysähdyimme juuri Vihdin pysäkille, ja muutama matkustaja hyppäsi kyydistä ja katosi pimeään. Istun bussin takaosassa, kun edessä ei ollut enää tilaa. Sunnuntai-iltana moni muukin matkustaa kotiin tai kotoa pois. Omasta tahdostaan tai tahdotta.

Viereeni istui viime hetkellä Kampin bussiterminaalista muuan nuori poika. Hän hymyili kohteliaasti, kun kysyi paikkaa, ja hymyilin tietysti takaisin. Harmi, että hän haisee niin kamalan paljon tupakalta, sillä hajuherkkä nenäni lähettää parhaillaan viestiä aivoilleni, että nyt kannattaa laukaista kunnon päänsärky. Ikään kuin tässä kuumuudessa ei olisi jo riittävästi kestämistä. Pidän sinnikkäästi sinistä flanellipaitaa päälläni, vaikka kannattaisi vähentää. T-paidassa oleminen tuntuu kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla nololta. Miksi minä aina hikoilen, kun ympärillä istutaan kevyttoppatakeissa? Paleleminen olisi söpöä, hikoilu ei. Pikemminkin ällöttävää. Kai liitän sen mielikuvissani darraan, huonoon kuntoon ja muuhun sellaiseen, jota ei varsinaisesti pidetä palkintona. Tekisi mieli kertoa vieressä istuvalle, hymyilevälle tupakoitsijalle, että minä vain olen tällainen, lämmin tyyppi, tiedäthän. Että onneksi ei ole enää heinäkuu. Ja että oli kyllä melkoinen heinäkuu. Kertoisin sitten vielä, kuinka olin hellettä paossa Raahen Prismassa. Makasin siellä selälläni tuskassa ja voihkin. Aivan kuin olisin synnyttämässä. Että vaikka tupakoitsija olisikin saanut selville, että olen kova hikoilemaan, niin ainakin hän toteaisi minun olevan myös hauska.

Syyloma Helsingissä oli ihana ja samalla tosi outo. Huomenna klo 09:15 alkaa taas koulu Tammelassa, Hämeen Luontokeskuksessa. Luvassa olisi tuliturvallisuutta ja alkusammutusta. Olen suunnitellut pukevani oranssin, vakosamettisen haalarihameen, vaikka en ole aivan varma, pystyykö siinä käsittelemään tulta ja sammutuspeitteitä. No, onpa ainakin autenttinen tilanne, sillä eihän hädän hetkelläkään voi valita, onko päällä se kätevin työhaalari kaikkine rensseleineen.

Viikon syysloma kului yhdessä hujauksessa ohi. Hujaus ei kuitenkaan ollut ihan pelkkä silmänräpäys, vaan ihan kokonainen hujaus. Kyllä siinä ehti ajatella, jopa vähän liikaakin. Tein kivoja asioita, näin rakkaita ihmisiä ja hoidin hoitamattomia asioita niin kuin vastuullinen aikuinen ja yrittäjä hoitaa. Huomasin kuitenkin olevani koko viikon melko hermostunut. Mikään unimäärä ei tuntunut riittävän, pienikin muutos suunnitelmissa hiersi ja rasituin pienestäkin. Huomasin ajattelevani, että onpas toden totta rankkaa, vaikka eräänkin päivän ohjelmassa oli aamiainen ystävän kanssa ja kolme hemmotteluhoitoa: jalkahoito, kasvohoito ja kulmakarvojen kestovärjäys.

(Nyt tupakoitsija nousi kiireen vilkkaa. Hän meinasi unohtaa nousta bussista pysäkillään. Tekisi mieli vilkuttaa ikkunasta, mutta mehän olemme käyneet keskusteluita vain minun päässäni. Hymyilin vähän. Hän taisi luulla, että flirttailen. Äh. No, ihan sama. Tuskin hän siitä pahastuu, vaikka valtavassa flanellipaidassa hikoileva ja tuskaansa ähisevä tyttö on tuskin hänen unelmansa.)

Syysloma oli sellainen, että yhtäkkiä kolmen ensimmäisen opiskelukuukauden tunteet ja tuoksut rysähtivät viiveellä päälle kerralla. Kuin mieleni ja kroppani olisi kerännyt yhteistuumin kaiken koetun jemmaan kottikärryihin kehoni salaiseen takahuoneeseen ja nyt yhtäkkiä kipannut koko kärryllisen päälleni varoittamatta. Olen ollut ensimmäiset kuukaudet yhtä naurua vain, onnea ja helpotusta, ja täysin stressitön. Ja nyt yhtäkkiä sen autuaan, kikertelevän, vaaleatukkaisen erä- ja luonto-opasopiskelijan tilalla on takakireä, hermostunut ja henkisesti sekä fyysisesti rasittunut tytönriekale. Jo oli aikakin rasittua, ajattelee varmasti perheeni. Ystäväni. Ehkä tekin. Hyvänen aika, opiskella nyt yötä päivää jossain skutsissa yli-intensiivisesti ja ihmisten ympäröimänä, asua nyt soluhirsimökissä, jakaa nyt huoneensakin, jakaa lounas- ja saunahetkensäkin. Aamukahvinsakin. Telttansakin. Vessapaperinsakin. Kin. Kin. Kin. Kaikkikin.

Tämän viikonlopun aikana olen kokenut kaikkia niitä tunteita, jotka olisivat ikään kuin olleet luonnollisempia jo silloin pari kuukautta sitten. Yksinolonkaipuuta, eroahdistusta, koti-ikävää, juurettomuutta, työahdistusta, kiirettä, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja kamalan syvää väsymystä. Ja nimenomaan niitä, hmmm, luonnollisia mutta ei ehkä niin kutkuttavia tuntemuksia. Niitä yksiselitteisen mukavia tunteita olen kyllä tuntenut koko ajan, ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan ja elänyt uutta elämävaihdetta suurin vaihde silmässä. Nyt tuntui kuin kaikki olisi jumissa kropassani niin henkisesti kuin fyysisestikin: olin täynnä outoa, purkamatonta ahdistusta ja kriittisyyttä kaikkea kohtaan, ja nesteet lorvivat kropassani aiheuttaen huonoa oloa.

Olen ihmetellyt nämä viikot opiskelutovereitteni puheita rasituksesta ja kokenut itseni ihmeelliseksi, vaan vähänpä tiesin. Täältä pesee, ylpeyden päälle, lankeemuksen edellä.

Nautin kyllä lomasta, ei kannata ymmärtää väärin. Eikä tässä nyt mitään elämää suurempaa ole käsillä, en lähimmäisenänikään huolestuisi. Tietty määrä ahdistusta vain kuuluu elämään ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, sanoi eräässä haastattelussa kerran Henri Pulkkinenkin. Ja minun ahdistukseni oli vain muutaman kuukauden pienellä tauolla ja rysähti sitten varoittamatta kertalaakilla kehiin.

Eilen illalla ja tänään päivällä pötkötimme sängyllä Jannen kanssa. Olin sykkyrällä, pääni oli hänen sylissään, ja Janne silitteli hiuksiani. ”Latele rauhoittavia lauseita”, pyysin, ja hän lateli. Kauniita, tosia lauseita, jotka saivat sykkeeni tasaantumaan, ja sydämen tuntumaan taas omaltani. Janne nauroi, että mitä tämä muka auttaa, ja vastasin, että kyllä vain auttaa ja mikään muu ei autakaan. Että älä vain lopeta.

Tänään bussiterminaalissa sanoin noille samoille tutuille silmille, että älä jää tänne, tuu mun mukaan. Vaikka tiesin tietysti, ettei hän tule, enkä minä voisi häntä mukaan ottaakaan. Enkä lopulta edes haluaisi häntä sinne, kun arki alkaa rullata yhtä leppoisana kuin se on rullannut tähänkin asti. Ja katsoin vielä kerran noita samoja tuttuja silmiä bussin etulasin läpi lippua ostaessani ja hymyilin iloisesti vilkuttavalle kädelle, nappasin puhelimella muistonkin. Sinne se jäi, vilkuttamaan ja pitämään itsestään huolta.

Lähetin viestin perään, jossa luki ”Oon oikeesti niin kiintynyt suhun.” Ja siltä oikeasti tuntuikin.

Istun Tammelan kotini keittiönpöydän ääressä. Toinen kämppis paistaa iltaruoaksi kesäkurpitsaa hellan ääressä, toinen putsailee pöydän toisella puolella suppilovahveroita. Ne ovat kauniita ja suuria, kuulemma aivan talomme nurkalta. Kämppikset ovat vain kauniita, eivät kovin suuria, paitsi persooniltaan.

Kolmas kämppis oli yllätyksenä vastassa pysäkillä auton kanssa – hän oli soittanut vuokranantajamme kuskiksi. Sain siis autokyydin helpotukseksi muutaman kilometrin matkalle, mikä oli ihanaa, sillä olin jo ehtinyt kuvitella itseni hikoilemassa rinkka selässäni ja eväät kestokassissa olalla roikkuen. Olin jo etsinyt heijastinliivinkin valmiiksi, sillä kotimatkalla ei ole katuvaloja. Ehdin jo puntaroida, kestääkö puhelimeni valo kotiin saakka, sillä otsalamppuni odotti hirsimökissämme. Mutta siellä ystäväni odotti ja halasi: tervetuloa. Ja minua vähän itketti, vaikken edes oikein tiennyt mikä, ja sanoin, että anteeksi kun olen tällainen tunnemöykky. Tai että ei nyt sittenkään anteeksi, mutta tiedoksi vain, että tällainen minä nyt vain olen. Ja hän halasi ja sanoi, että saat ollakin.

Kynttilä palaa pöydällä, liekki lepattaa ja tuntuu turvalliselta. Puhelimennäyttöön syttyi juuri valo ja ruutuun ilmestyi viesti: ”Pääsikkö perille?”

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

6 outoa tapaani

Koko päivä meni metsäsynttäreillä Nuuksion kansallispuistossa. Siskon kunniaksi järjestetyt luontokekkerit olivat menestys olympialaisineen kaikkineen. Kotiin tultiin valtavan suppilovahveropussilisen kanssa ja kastikkeetkin ehdittiin jo tehdä kikhernepastan kaveriksi.

Koska juhlat olivat juuri tänään, ilmastomarssia seurattiin vain somen välityksellä – tosin pidimme kyllä pienen marssin ja palopuheen aiheelle metsässä itsekin. Äsken instassa #nytonpakko-hashtagin avulla marssin tunnelmia selatessani tuli äkkiä olo, että ehkä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Ehkä. Pliis. Jooko.

Ajattelin kuitenkin lauantai-iltaan jakaa jotain kevyempää (ehkä tässä onkin ongelma, että aina halutaan jotain kevyempää, koskaan ei tunnu olevan oikea hetki saarnalle), nimittäin muutaman oudon tapani. Kaikilla tuntuu olevan omituisia tapoja, joiden omituisuuden ymmärtää vasta, kun irtautuu ruumiistaan ja katsoo itseään ulkopuolisen silmin. Nämä kuusi taitavat olla itselleni niitä.

1. En pidä lämpimästä ruoasta

Minua ärsyttää, jos voi sulaa lämpimälle leivälle. Tuskastuttaa, jos keitto on kovin lämmintä. Ahdistaa ajatus oikein lämpimästä ateriasta. Kun paahdan leipäni paahtimessa, laitan sen aina jääkaappiin sen jälkeen viilentymään. Rapeus riittää, en halua leivän olevan lämmin. Annan myös usein ruoan jäähtyä lautaselle, syön pitsan laatikosta vasta kylmänä ja ylipäänsä valmistan lähes aina vain salaatteja ja muuta kylmää syötävää. Lämmin ruoka jotenkin lämmittää minua liikaa, se pysäyttää minut ja kroppani.

2. Kotiin tullessani pidätän pissaa viimeiseen saakka

Jos saavun kotiin pissahädässä, en suinkaan syöksy heti vessaan, vaan ikään kuin testinä itselleni alan hoitaa kaikkia askareita ensin alta pois. Riisun päällysvaatteet, availen ja luen postin, asettelen kauppaostokset paikoilleen ja vasta tiettyjen tehtävien jälkeen, viimeisessä hädässä, sallin itseni mennä vessaan palkintona kärsivällisestä odotuksesta.

3. Pidän käsipyyhkeestä kiinni pestessäni hampaita

Tämän tajusin itsekin vasta, kun olin tehnyt tätä jo pitkään, ehkä vuosia. Jostain syystä tarraan usein toisella kädellä vessan naulakossa olevaan käsipyyhkeeseen pestessäni hampaita. En todellakaan tiedä miksi, mutta kai se jotenkin tukee? Tuntuu ehkä turvalliselta? Toinen käsi pesee hampaita, toinen roikkuu pyyhkeessä.

4. En koskaan syö voileipää tai hampurilaista kasattuna

Avaan aina kerrosvoileivän, jaan sen täytteet molemmille puoliskoille ja syön erikseen. Saman teen hampurilaiselle. Suuni menee aivan sekaisin, jos tungen koko hässäkkää kerralla suuhun, enkä tiedä miksi joku tekee niin. Pelkkä ajatteleminenkin ahdistaa. On paljon miellyttävämpää, kun makuaisti saa nautinnosta vain pienen palan kerrallaan, ja aivot pystyy prosessoimaan koettua.

Tosin tämä saattaa olla laajempi omituinen tapani: en pidä siitä, että maut sekoittuvat. En koskaan sotke pastakastiketta pastan sekaan, vaan haluan että lautaselle jää myös ”puhdasta pastaa”. Salaateissa kuuluu olla niin isoja paloja, että komponentit saa syötyä halutessaan yksi kerrallaan. Karkkipussista laitan suuhuni aina vain karkin kerrallaan tai maksimissaan pari samanlaista karkkia. Pidän erillisistä, selkeistä mauista.

5. Kuvittelen naapureita kiinnostavan merkillisen paljon roskienlajitteluni

Oletko koskaan kyylännyt naapureittesi kierrätyspuuhia parvekkeelta tai ikkunastasi? En minäkään. Kulkiessani roskien kanssa sisäpihallemme, kuvittelen kuitenkin mielessäni aina jostain käsittämättömästä syystä, että ikkunoihin kerääntyy useampi naapurini. Yritän rennon huolellisesti ja oikeaoppisesti heitellä jätteitä oikeisiin lootiin, kun arvostelevat kanssaeläjäni kyyläävät kuinka hyvin suoriudun ja kuinka huolettomalta (ja hyvältä!) näytän puukengissäni ja aamutakissani. Todellisuudessahan ketään ei kiinnosta.

6. Kuiskuttelen usein englantia yksin kotonani

En ole mikään erikoinen englannin kielen lausuja, vaan suoraan sanoen aika kehno. Mutta omaan korvaani kuulostaa, että lausun englantia täydellisesti nimenomaan kuiskailemalla. Kuljeskelenkin yllättävän usein kotonani ajatuksissani kuiskaillen englantia turvassa seinien sisällä. Saatan toistella erimerkiksi laulunsanoja kauniisti kuin sulava natiivi. Jännästi itsevarmuuteni aina murenee, kun joudun käyttämään ääntäni ja saan seuraa, mutta vakuutan, että yksin supistessa olen aivan loistava!

En edes aloita siitä, kuinka en koskaan sen kummemmin ennättänyt miettiä häitäni, mutta miten usein olen ajatellut unelmieni hautajaisia ja sen yksityiskohtia. Tai että katson usein tuntemattomien ihmisten mustapäitä toivoen saavani puristaa ne. (Kyllä, kuvottaa itseänikin.) Tai siitä, kuinka joskus näpytän näppiksiäni supernopeasti (niin, etteivät näppikset kuitenkaan oikeasti painu alas) ja kuvittelen olevani maailmankuulu kirjailija merkittävän teokseni ääressä. Tunnen kulmat kurtussa luomisen tuskaakin, tietysti.

Taidamme lopulta kaikki olla aika kummallisia. Tai siis, ainakin minä olen.

-Henriikka

Kun kamera ei rakasta (osa 11)

Yllä näette nykytaiteellisen valokuvateoksen, joka kulkee otsikolla: ”Pientä flirttiä pilkun jälkeen.” Muita osuvia voisivat olla esimerkiksi ”Hypnotisoin itseni” tai ”Kasvojen kokoinen elohiiri.”

Onneksi poikkitieteelliset ja -taiteelliset arkistohelmet eivät lopu tähän. Kun kamera ei rakasta -postaussarjan osa 11 esittelee taas kuluneen vuosikolmanneksen herkut napakasti koottuna ja nimettyinä. Näppärimmät otsikoivat kuvat vielä itseänikin kuvaavammin. Sopivan juomapelin (limua tietysti, limua) saa esimerkiksi seuraavin kriteerein: ”tuima keskittymisilme”, ”laiskat silmät” tai ”kuvankaunis irvistys”.

”Näytä sun kaunein hymy.”
”Jooo… älä näytäkään.”

”Pierasitsä?!”
(Perustuu tositapahtumaan)

Hampaaton serenaadi

Finni bindinä ja silmät sielunvaelluksella

”Siri, mikä on elämän tarkoitus?”

”Mä löysin täältä mun kengän.”

”Odotas, voidaan sit lähteä, kunhan otan eka mun silmäpussit messiin.”

Kaunis, rietas, ongelmainen

Itkevä masokisti

I love my job.
Ps. Tiedän, että hauislihakseni on melkoinen, mutta eikös se tässä näytä vähintään vuorelta?

I love my job and crepes.

”Minkä jalkojen mitassa häviän, sen haara-asennon leveydessä voitan.”

”Löytyisköhän täältä jotain pientä snäkkiä?”

”Eilistä siemennäkkäriä, jes!”

Rakkauden kesä 2018

Minä olen liikennevalo. Silmäni on punainen.

Hattuni temmattiin, minua ei

Tähän ”Let me think” -otokseen on hyvä päättää kuvaelämykset tältä päivältä. Oma suosikkini on kyllä itkevä masokisti. Siinä itikkaa isketään hengiltä sellaisella voimalla, että kuolisi sammakkokin samalla lyönnillä.

Mikä nauratti teitä eniten? Vai naurattiko mikään? Omat jututhan ne lähinnä aina naurattaa. Ai teitä ei? Joo, ei minuakaan. Koskaan. Ikinä.

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9, osa 10

Merinovillan ylivoimaisuudesta (+North Outdoorin vaatearvonta)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Nämä kuvat ovat taas sellaisia, joiden jakamista ei ole meinannut jaksaa odottaa. Kuvasimme pari viikkoa sitten Eevan ja Mikon kanssa aamuhämärässä, aivan Tammelan kotini nurkilla ja vihdoin voin näyttää, millaista taikaa Eeva on saanut taas aikaan. Taustatarinana kerron, että meillä kaikilla oli kolmella oli suuria vaikeuksia päästä ylös sängystä tuona aamuna. En tiedä, kuinka Eeva lopulta onnistui, kun hän ei juo edes kahvia.

Kuvien pääosissa eivät kuitenkaan ole minä ja Mikko, vaan kledjut päällämme, kaikki tuo ihana merinovilla. Suomalainen North Outdoor on uudistunut upeasti, ja kuvissa olevat vaatteet ovat muutama esimerkki laajasta merinovillamallistosta. (Olen tietysti valinnut tyylilleni uskollisesti välillä päälle vähän suurehkoja villapaitoja, mutta yrittäkää nähdä sen läpi. Siis sen valinnan, ei suinkaan paidan…)

Käytän merinovillavaatteita aivan älyttömästi. On hauska käyttää noin vahvaa sanaa ja tietää, ettei kuitenkaan liioittele.

Ohut merinopaita ja istuvat sukat ovat päälläni retkeillessä, paksumpi villapaita kylmempinä päivinä istuessa iltatulilla, ja kuivan merinokerraston ja -sukat vedän päälleni juuri ennen makuupussiin hyppäämistä.

Eräelämän lisäksi merinovillaiset vaatteet ovat tulleet viime vuosina elämääni ilahduttamaan ja helpottamaan ihan normaaliin arkeen. Aidot luonnonmateriaalit vain ovat niin paljo parempia ja miellyttävämpiä käyttää, etten ole enää keksinyt riittävästi syitä, miksi käyttäisin niitä vain luonnonhelmassa. Esimerkiksi North Outdoorin eli N/O:n harmaa KASKI-villapaita on ollut viimeisen vuoden aikana eniten käyttämäni vaate kaikista. Siinä on istuttu niin kotisohvalla tyytyväisenä kuin jylhästi Mongolian vuorijonoja ja Lake Baikalin syvyyttä ihaillen.

Miksi merinovilla on sitten niin erinomainen materiaali?

Merinovilla on luonnontuote, joka saadaan merinolampaista. North Outdoorin merino on myös mulesing-vapaata.

Materiaali on ekologista, mikromuovivapaata, eikä kuormita luontoa.

Merinovilla on luonnostaan antibakteerinen. Se ei kerää hajuja itseensä ja puhdistuu usein pelkällä tuuletuksella.

Merinovilla on lämmin ja lämmittää jopa ohuena kerroksena paremmin kuin yksikään tekokuitu. Merinovillakuitu voi imeä itseensä noin 30% kosteutta tuntuen edelleen kuivalta ihoa vasten, joten se lämmittää kosteanakin.

Merinovilla joustaa, eikä kutita.

Merinovilla hengittää. Luonnonkuitu reagoi lämpötilaan, joten materiaali tuntuu kylmällä lämpimältä ja lämpimällä kylmältä. Käytänkin merinovillaa myös kesäretkillä.

Merinovilla siirtää tehokkaasti kosteutta ja haihduttaa sen ilmaan.

Uudistuneella North Outdoorilla on tosi paljon tuotteita valikoimissaan, mutta kireiden aluskerrastojen sijaan (maybe next time) kuvasimme pääosin MADEINFINLAND-mallistoa, johon lähes kaikki päällämme olevat vaatteet kuuluvat. Kaikki tuotteet ovat merinovillaa ja Suomessa valmistettuja. Tänä syksynä olen iloinnut eritoten siitä, että sen tummanharmaan Kaski-suosikkivillapaitani on saanut myös toisen värityksen tuosta poltetusta oranssinruskeasta.

Ainoa huoleni on uuden malliston myötä, että kuinka uusille vaatteilleni käy kimppakämpässämme. Merinovaatteet ovat kuumaa valuuttaa eräopasopiskelijoiden keskuudessa ja saatan jossain vaiheessa huomata, etteivät vaatteet palaudukaan enää minulle pyykkikoriin heittämisen jälkeen…

Alekoodi ja vaatearvonta

N/O tarjoaa blogini lukijoille -15% kaikista tuotteista verkkokaupassa. Koodi on HENRIIKKA15 ja se on voimassa lokakuun loppuun saakka. Joululahjoja miettivät voivat kerrankin olla ajoissa liikkeellä.

Missä N/O:n vaatteita sitten pääsisi kokeilemaan? Ensi viikonloppuna on I love me –messut Helsingin messukeskuksessa ja North Outdoor palvelee osastolla 6m50. Ajattelin itsekin lähteä paikan päälle pitkästä aikaa messutunnelmaan. Olen itsekin vähän huvittunut siitä tosiasiasta, etten jotenkin meinaisi yhtään malttaa odottaa.

Ja lopuksi vielä arvonta: Kirjoita kommenttiboksiin, mikä North Outdoorin tuotteista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kaksi merinovillasettiä (yksi setti sisältää paita + housut mallistoista ACTIVE, SENSITIVE tai INTENSE + vapaavalintaiset sukat 2 paria.) Jätä vastauksesi 24.10. mennessä. Onnea!

Näitä kuvia katsoessa tulee niin vahvasti mieleen kysymys, että miten joku saattaa olla pitämättä syksystä? Minä ja uusi ystäväni Mikko näytämme ainakin niin hienosti viihtyvän ruskan keskellä. Minne tahansa meneekin syksyllä, on taianomaista. Ja mikä parasta: keltaista kaikkialla. Saatanpa muuten messuilla heittää North Outdoorille idean leijonankeltaisesta villapaidasta. Ja nyt kun kirjoitan sen ääneen, en jaksa odottaa, että saan tahtoni läpi. Kärsimätön sukupolvi, syytetään taas sitä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (Instagram, kotisivut, Facebook)  

Kultainen lokakuu – häissä Suomenlinnassa

Eilen tanssittiin taas ystävien häitä. Se ei ollutkaan mitään kepeää valssaamista, vaan kunnon diskoa ja vähän twerkkaustakin. Suomenlinna on siitä kätevä paikka pitää juhlat, ettei sieltä niin vain karatakaan. Nappasin itse lautan klo 23:40 ja nukahdin tanssista hikisenä samantien tasaisiin laineiden tömähdyksiin. Onneksi heräsin laiturissa Kauppatorilla.

Syyshäät ovat upeita ja tänä vuonna vielä vähän muita upeampia: joka puolella on keltaista, oranssia ja punaista. Kaikki Suomenlinnan vaahterat nuokkuivat kultaisina hiekkateiden päälle kuin toivottaen onnea hääparille. Otin sen verran varhaisen lautan juhliinkin, että sain ennen seremonioita rauhassa kävellä lehtikasoissa ja ihailla merellä kauniisti kulkevia purjelaivoja. Kauppatorilla vietettiin tänään perinteistä purjelaivapäivää, mikä sai mitä upeampia laivoja kulkemaan saaren ohitse.

Koska en tuntenut häistä montaakaan tyyppiä, ja Janne oli bestman, kökötin kirkossa juhlallisesti omalla rivilläni, turvassa seinän vieressä. Juhlissa iloitsin muutamasta tutusta naamasta, tutustuin pariin lisänaamaan, minkä lisäksi palloilin menemään vähän eksyneenä nurkasta toiseen ja takaisin. Hääpari näytti upealta, ruoka oli hyvää ja hain tietysti lisää herukka-valkosuklaakakkua. Aurinko laski merelle niin kauniisti, että jonkun aikaa oli pakko nuokkua ikkunassa tuijottamassa.

Tanssin päivän viimeiset tunnit kuin viimeistä päivää. Rakastan tanssia, etenkin ihmisten kanssa. Mutta olisin tosi mieluusti niissä hetkissä näkymätön. Että saisi tanssia muiden kanssa, mutta sillä tavalla, etteivät muut näkisi minua. En mielelläni miettisi tanssiessa ketään muuta kuin itseäni.

Koska palasin itse jo aiemmalla lautalla, pääsi Janne taas kohtaamaan huumorintajuisen Henriikan kiivetessään viereeni nukkumaan. Olin aluksi säikähtänyt toden teolla viereen kivunnutta hahmoa:

H: ”Apua! Apua!”
J: ”Minä tässä vain.”
H: ”Kuka?”
J: ”Janne.”
H: ”Kuka Janne?”
J: ”No kukakohan?”
H: ”No perus-Janne.”
J: ”No kyllä. Nyt nukutaan.”

Tänään harmittelimme hulvattomia vastauksia ja reaktioita miettiessämme, ettei perus-Janne tajunnut vastata esimerkiksi: ”Janne Ahonen” tai ”Janne Porkka.”


Arvatkaa monelta tänään avasin silmät sunnuntaihin? Vasta Klo 11:18! Mitä ihmettä? Kampesimme itsemme ylös naureskellen rokulielämää, soitimme brunssivarauksen lähipaikkaan puolen tunnin päähän, kävimme UFF:illa takemässä älyttömiä villatakki- ja pipolöytöjä ja kävimme Kaivarinrannassa kävelyllä miljoonan muun kanssa. Juuri sellaista kaupunkielämää, jota metsäaivoni ovat kaivanneet.

Kaikkialla oli kultaista. Oli ihana napata ohikulkevien ihmisten keskusteluista pieniä pätkiä ja tajuta, että on vain yksi kaikista. Meidän juttumme olivat vain yhtiä häivähdyksiä kokonaisuudessa.

Tänään piti kunnostautua, vastata sähköposteihin ja toimittaa materiaalit kirjanpitäjälle, mutta ennätän tehdä sen ensi viikollakin. Nyt ajattelin soittaa äidille, syödä pari syysomppua ja löhöillä vähän.

-Henriikka

hiukset+meikki/@beauty_dash, mekko/second hand, korvikset/second hand, kengät/Vagabond

Kahden kodin välissä (+ vaatearvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso, sis. arvonnan

Olen elänyt kahden kaupungin elämää nyt kaksi ja puoli kuukautta. Maanantaina alkoi yhdestoista kouluviikko. Näin ollen nämä yksitoista viikkoa minulla on ollut kaksi kotia: toinen kotimme Helsingissä ja toinen täällä Tammelassa.

Helsingin kotimme on 43-neliöinen kompakti keskustakoti, jossa on vihreä katto, valkoiset lankut ja aina kahvia keittimeen. Pieni ja tärkeä mies nukkuu nyt lähes joka yö yksin tuplakokoisen peiton alla, mutta onneksi pääsen välillä viereen tyhjää paikkaani täyttämään.

Tammelan kotimme on solumökki, joka ei aivan hivele esteettistä silmääni ja jota en ole lainkaan sisustanut, mutta jossa on turvallista ja kotoisaa, ja jonka sähkölaskuun kuuluu saunan lämmitys.

Kummassakin kodissa on hyvä olla.

Nämä kuvat ovat viime viikonlopulta, Tammelan kotimme edestä ja kotikadultamme (kuvitella, että se on hiekkaa!) Päällä on Nanson uutuuksia: pidempi ja lyhyempi mustavalkoinen kuviosadetakki, punainen pooloneule (i-ha-na) ja pidempi, vaaleanpunainen neuletunika.

Elämääni on muodostunut rutiineita. Maanantaisin koulu alkaa 09:15, tiistaista torstaihin 08:15 ja perjantaina on lähes aina etäpäivä. Koulu loppuu aina klo 15:45, paitsi torstaisin tuntia aiemmin. Matkustan Helsingistä tai muista viikonloppuvietoista takaisin Tammelaan sunnuntai-illalla tai aikaisin maanantaiaamuna. Aina on ollut kiva palata.

Koulun jälkeen kirjoitan blogia, editoin kuvia, vastailen sähköposteihin – työ vie yllättävän paljon aikaa illoistani. Sen lisäksi yritän ulkoilla ja urheilla, rentoutua kotona. Kauppareissukin kestää aina ainakin tunnin, joten sillekin on otettava aikansa kerran viikossa. Sitten on uutena maanantaiperinteenä illallinen kämppisten kanssa ja kaikki mahdollinen muu yllätyksellinen: sieniretket, ratsastustunti, synttärijuhlat ja rantasauna, jonka saamme onneksemme varata käyttöömme joka viikko.

Aloin kutsua Tammelan kotia heti kodiksi. Ajattelin siitä muodostuvan itseä toteuttava ennuste: jos kutsun sitä kodiksi, se alkaa tuntua kodilta. Pari viikkoa sana tuntui suussa oudolta, mutta yllättävän äkkiä totuin siihen. Nyt tämä koti tuntuu enemmän kodilta kuin Helsingin kotimme, vaikka koenkin siitä toisinaan vähän huonoa omatuntoa. Tuntuu jotenkin epäreilulta myöntää ääneen, että koen vähemmän kodiksi paikan, jossa Janne asuu. Mutta olen vähän sellainen, että kodiksi tuntuu muodostuvan se paikka, missä vietän aikaani eniten, enkä koe sen liittyvän parisuhteen tilaan. Meillä menee hyvin.

Ystävät ja perheenjäsenet saattavat kyllä edelleen yllättyä:

”Lähden sunnuntaina kotiin!”
”Aijaa! Eikö sulla ole koulua?”
”Eikun meen siis nimenomaan Tammelan kotiin.”

Kaikkein raskainta on vaihtaa paikkaa, kun samalla joutuu vaihtamaan sellaista henkistä tilaa. Saatatte itsekin tunnistaa sen olon: pitkän kesämökkiviikon jälkeen takaisin työarkeen, rantalomalta paluu kaupungin hälinään tai toisaalta hälinän keskeltä erämaamökin tuskaiseen hiljaisuuteen. Jollain tavalla mieli on aina koetuksella, kun vaihdan reilun tunnin ajomatkan aikana ääripäästä toiseen, keskeltä metsää ihan kantakaupungin ytimeen. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon se vie voimia.

Tammelassa tuoksun usein savulta, kuljen kuorivaatteet ja trikoot päällä, meikkaan ehkä joskus torstain kunniaksi ja kuljen jämptisti lukujärjestyksen mukaan. Helsinkiin päästyäni minua odottavat klubikeikat, työpalaverit, brunssit ja illanistujaiset ystävien kanssa, syyspiknikit Kaivarissa ja ihanat illalliset ihanissa ravintoloissa. Mukavannäköiset ruokafillaristit tuovat pitsaa kotiin ja olen häkeltynyt: Tammelan kotiimme ei varmaan edes pysty tilaamaan ruokaa! Sushia saa lähimpänä Forssan Prismasta, jos ajaa parikymmentä kilometria.

Kaiken lisäksi Helsinki-aika on aina spesiaalia: on otettava hetkistä irti ja nautittava ennen uutta kouluviikkoa. On näissä kahdessa kodissa tosiaan melkoinen ero.

Kaiken kaikkiaan syksy ja opiskelijaelämä ovat alkaneet paremmin kuin hyvin. En olisi voinut kuvitellakaan, kuinka en ainoastaan totu, vaan suoraan rakastun rutiineihin – siihen, että joku päättää monta asiaa puolestani.

Välillä mietin, palaanko koskaan Helsinki-elämääni. Palaanko koskaan kaupunkiin. Mutta ainakin tällä hetkellä minulla on sellainen metsäyliannostus päällä, etten malta odottaa, että pääsen torstaina keskustakotiini. Aion pujottaa jalkaani korkeimmat ja epäkäytännöllisimmät korot ja juosta mukulakivikatuja niin, että kannat katkeavat. Aion kiskoa ratikalla rinksaa. Aion tilata pitsaa kotiin, vaikka oikeastaan tekisi mieli kävellen hakea. Aion ränkätä oviporttiamme, luuhata porttikongissa, istua iltaa kantakuppilassa ja tilata take away -kuppiini vuoronperään kaikki erikoiskahvit, vaikka oikeastaan kaipaisin sitä ihan tavallista.

En aio koko syysloman aikana laittaa päälleni yhtäkään savunhajuista vaatetta. Aion tuoksua ruusuilta ja urbaaneilta unelmilta. Voi tosin olla, että kolmannen päivän kohdalla tajuan, että olispa ihana päästä metsään rauhoittumaan.

Nanson vaatteet kuvissa:
Asu 1: vaaleanpunainen Villis-neuletunika, pitkä Hippu-sadetakki
Asu 2: kirkkaanpunainen Villis-neulepusero, Hippu-sadetakki, Hippu vedenkestävä selkäpussi

Syksyinen vaatearvonta:

Kirjoita kommenttiboksiin vapaavalintaiset syysterveisesti. Vastanneiden kesken arvotaan kaksi voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 16.10. mennessä. 

-Henriikka

Maanantaiolo.

Samaistun harvoin hassunhauskoihin maanantai-meemeihin, iänikuisuudeen viikonaloitusvalitukseen ja päälleliimattuun nuhruun, joka halutaan kietoa viikon ensimmäisen päivän ympärille kuin sinappihuntu sialle. Mutta tänään. Hemmetti.

Tuntuu, että olen ollut puolet muita hitaampi. Olen kulkenut hitaammin, ajatellut hitaammin, avannut silmäni maailmalle hitaammin. Kaiken tämän päälle olen kuitenkin tuntenut vielä puolet normaalia enemmän ja nopeammin. Kuvitelkaapa tämä yhtälö: ympärillä tapahtuu kaikenlaista, johon pystyt samaistumaan hitaasti kuin etana, mutta joka saa tunteesi kuohahtamaan hetkessä valtavaksi.

Kivaa. Ei. Outoa. Joo.

Onneksi maanantaioloon auttaa moni asia:

Ystävän ihanat, eiliset synttärit, jotka ovat vielä lämpiminä mielessä. Rantasaunan ylälauteella oli turvallinen paikka ja uskalsin hypätä hyytävään veteen vielä kerran niin kuin kesäisin hypätään. Aurinko laski niin monissa väreissä, etten pysynyt mukana, ja revontulet löysivät Tammelaan saakka – ihanaa.

Valtava, värikäs villapaita, jossa on raitoja ja lisää raitoja. Löysin sen lauantaina eräältä Forssan kirppikseltä, enkä saa glitterlangoista tarpeekseni. Kuulin sitä paitsi lauantain juhlissa, että rokkaan sitä paitaa. Istun se päälläni tietysti nytkin.

Jenkkifudis. Millaista aggressioiden purkua onkaan heittää tuota kumisoikiota olkavarsi tulessa.

Maanantain perheillalliset, jotka keräävät kaikki hirsimökin kämppikset kokoon. Tänään on luvassa kurpitsakeittoa ja kuplivaa. Minulle on kuulemma henkilökohtainen musiikkiesityskin. Ainakin vielä tässä vaiheessa yllätys kuulostaa kivalta.

Koulukaveri, joka halaa väkisin, vaikka en suostu halaamaan takaisin ja pysyn tiukassa mytyssä slaavikyykyssä.

Ja sitten taivaasta tipahti täydellinen lähestyvän kaamoskauden lahja: ensi viikkomme koulukalenteri meni niin uusiksi, että sain kahden päivän sijasta koko viikon mittaisen syysloman. Viikko vapaata, voi veljet. Luulen, että tarvitsen jokaisen niistä päivistä, että pääsen ylös slaavikyykystäni ja suostun taas mököttävän mytyn sijaan olemaan herkästi halaava ihmishahmo, joka reagoi puolta nopeammin, mutta tuntee taas puolta vähemmän ja hitaammin.

Aion ainakin koko viikoksi heittää oman napani narikkaan ja jatkaa sen kaivelua vasta loman jälkeen. Hiiteen kaikki syvät ajatukset, analyysit, tunnelukot ja metasyyni. Olen kyllästynyt napaani, ja johan se pian tulehtuukin, jos en jätä jo sitä rauhaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen / IG: @tonieskelinen

Hyvähän mun on huudella

Mitäkö olen tänään miettinyt?

Sitä, että hyvähän minun on huudella vapautta ja tehdä näennäisen spontaaneja päätöksiä, kun taustalla on vakaa tukiverkko, joka kannattelee, jos jotain käy. On mies, on perhe, on toinenkin. On lukuisia ystäviä, lakkaamattomaton tsemppi ja monta lämmintä kotia, johon kulkea, jos oma koti lähtee alta tai vaikka roihahtaa tuleen.

Hyvähän minun on valloittaa maailmaa, hypätä tuntemattomaan, ottaa riskejä, kun jäljelle jää kuitenkin perhe, perintömökki ja lapsuudesta saakka säästetty vakuutustili. ”Jokainen on oman onnensa seppä” on typerimpiä sanontoja, joita tiedän.

Eräs läheiseni ojensi minua kerran, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä: ”Joo, en mitenkään pysty, kun mulla ei oo rahaa just nyt.” Hän sanoi: ”Eikun sulla kyllä on rahaa. Mullakin on, vaikka vain murto-osa siitä mitä sinulla. Et voi sanoa, ettei sulla oo rahaa, vaikka oot maailman mittakaavassa, Suomenkin mittakaavassa, aivan upporikas. Voit sanoa, ettet halua käyttää rahojasi nyt tähän asiaan, mutta rahattomaksi et voi itseäsi sanoa. Se on todella epäreilua varsinkin niille, keillä sitä rahaa ei ihan oikeasti ole.”

En unohda tuota keskustelua koskaan ja jään itse itselleni kiinni joka kerta, kun nykyisin heitän tuon raskaan lauseen ilmoille kevyesti kuin höyhen.

Eräs jenkki-instagrammaaja jakoi yhtenä päivänä meemin, jossa luki: ”I wish my parents were so rich, I could travel to Europe to find myself.”

Tunsin kyllä piston sydämessä silloinkin. Kuinka helposti sitä alkaakin kiertää kehää, jossa on ylpeä itsestään, jossa kiittelee itseään hienosta menestyksestä, toteaa, että johan tässä onkin tehty töitä unelmien eteen ja nyt kyllä nautitaan täysillä, kun on kerran puurrettu.

Ja yhtäkkiä ymmärtää koko ajan vähemmän kiittää sitä perustaa, joka on kuitenkin aika pitkälti kaikesta vastuussa. (Tiedän: yleensä, ei aina. On niitäkin, jotka pyristelevät ilman ketään tai mitään, mutta ei heitä montaa ole.)

   Että tällaistä tämä shampanja-sosialisti, skumppa-kommunisti on tänään miettinyt. Kunpa kiitos omista keveistä askeleista ja helppo, vapaa hengitys kaikesta ihanasta elämästä löytäisi lopulta oikeaan osoitteeseen.

-Henriikka

Älä koskaan lopeta etsimistä, älä lopeta matkaa

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Pahin pelkoni on, että elämästäni loppuisi seikkailu. Etten saisi enää kulkea silmät ja sydän avoinna, uutta etsien ja ympärillä olevasta innostuen ja kiinnostuen. En halua koskaan lopettaa etsimistä, en halua koskaan lopettaa matkaa.

Elämässä itseäni ajaa eniten eteenpäin uteliaisuus. Olen luonnonlapsi, seikkailijamieli. Minusta elämä ja arki on kokonaisuudessaan matkaa, ei siihen tarvita välttämättä siirtymää toiseen paikkaan. Kaikesta tästä kertoo myös tämä loppukesällä Lammassaaressa kuvattu video.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut valokuvaamisesta. Sen sijaan olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut maailmasta ja ympärillä tapahtuvasta, sekä sen ymmärtämisestä ja havainnoimisesta visuaalisin keinoin. Kuvan ja liikkuvan kuvan avulla elämä ja ihmiset ovat selkeytyneet ja molempiin on saanut lisää kerroksia: kameran kanssa tarkastelen asioita tarkemmin, kiinnitän huomiota asioihin monipuolisemmin ja jään hetkiin pidemmäksi aikaa.

Muistan edelleen elämäni ensimmäisen valokuvan: otin sen 5-vuotiaana junassa matkalla Helsinkiin. Olimme äitini, ystäväni sekä hänen äitinsä kanssa tyttöjenreissulla Korkeasaaressa ja Linnanmäellä, ja tallensin filmikameralle vastapäisissä penkeissä nauravat äitimme. Kohteet ovat vähän hassusti kuvan sivussa, mutta tunnelma on tallennettuna. Minusta se on tärkeintä. Se oli minusta silloin ja se on minusta edelleen hyvä kuva.

En ole niinkään kiinnostunut luomaan kamerallani mitään uutta, vaan tallentamaan meneillään olevan tilanteen, hetken, tunnelman tai tunteen.

Perheemme sai ensimmäisen digikameran ollessani 7-luokkalainen. Kavereiden kanssa vertailtiin montako megapikseliä kenenkin perheen kamerassa on. Muutamilla oli omat kamerat, mikä aiheutti pientä, sievää ihailua ja suurta kateutta. Me 6-henkisessä perheessä neuvottelimme kuka sai kameran milloinkin käyttöönsä. Oli esimerkiksi melkoisen työn tulos, että sain puhuttua sen mukaani 10-päiväiselle riparille. Siellä sitä sitten räpsittiinkin: salakuvia söpöistä pojista, ihkuja yhteiskuvia uusista ystävistä ja paljon tärähtäneitä kuvia jalkopallokentältä. Kameran liikkuvan kuvan moodi ei ollut vielä aivan yhtä hyvä kuin nykyisissä kameroissa.

Olin kyllä tottunut kameroihin ja kuvaamiseen jo lapsena. Äitini kantoi filmikameraa ahkerasti mukana ja meitä lapsia aseteltiin milloin mihinkin jonoihin ja leikkisiin muodostelmiin kuvia varten. On kuvia kun heräämme teltasta, on kuvia kun nukahdamme sinne. On synttäripotretit ja kuvia joulutansseista. On kuva, kuinka isoveli pitelee minua sylissään rakkaudella, ja kuva siitä, kuinka minä pitelen ensi kerran pikkusiskoani. Minulla on tallessa yli kymmenen isoa albumia täynnä onnellisia muistoja. Surullisia muistoja minulla ei lapsuudestani juuri edes ole.

Hämmennyn aina, kun joku tituleeraa minua valokuvaajaksi. Valokuvathan ovat minulle ikään kuin välttämätön paha. Blogini kuvia kuvaajat lisäksi usein myös muut ihmiset kuin minä. Olen alkanut kuvata, jotta saisin kirjoituksiini, tarinoihini intensiteettiä ja vahvuutta. Enkä alkanut kirjoittaa sen vuoksi, että kuvani avautuisivat paremmin.

Toisaalta, nyt vuosia kuvattuani huomaan jääneeni siihen koukkuun. Ennen kirjoitin päiväkirjaa, nykyisin kirjoitan blogia. Tarina on niin paljon vahvempaa, kun siinä on kuva mukana. Vaikka luotankin sanojen voimaan, useamman aistin voimalla vain saa enemmän irti – niin tarinaa kokiessa kuin jakaessakin.

Jokapäiväistä, nopeatempoista tarinaa tallennan puhelimellani. Esimerkiksi Instagramin nopeat stoorit ovat pelkästään puhelintavaraa, mutta kuvat tallennan kamerallani, jonka tiimoilta kirjoitin ajatuksiani jo heinäkuussa, edellisessä Olympus Ambassador -kirjoituksessani.

Tuo Olympus OM-D E-M10 Mark III on vain niin  kaunis  kätevä ja helppo. Se tuntuu kaverilta, johon voin luottaa. Minä tunnen sen hyvin.

En halua tuhrata kuvaushetkiin liikaa aikaa. Haluan mieluummin napata haluamani kuvat samantien ja sitten keskittyä hetkeen ilman kameraa. On kuitenkin ihanaa tietää, että kuvat otettua hetkiin voi palata myös jälkikäteen ja kuvien avulla hetkiä tai asioita voi kertoa muillekin paljon aistikkaammin ja yksityiskohtaisemmin. Jos joku ei meinaa uskoa korviaan, niin ehkä hänen on helpompi uskoa korviaan ja silmiään.

Valokuvauksessa ehdottomasti parasta on se, kuinka se saa liikkeelle. Kun kamera on mukanani, avaan jotenkin automaattisesti silmiäni suuremmiksi, katseeni kääntyilee ahkerammin ja olen valppaampi. Kamera ja mielessä oleva kuva saavat minut toisinaan heräämään aamuyöllä ihailemaan usvaa tai kiipeämään vielä vähän korkeammalle vuorelle. Puhumattakaan siitä, kuinka moninkertaisesti saan nähdä ja kokea, kun minulla on useampia valokuvaajaystäviä, jotka etsivät yhtä lailla maailman kauneutta, rumuutta tai mielenkiintoisuutta.

Niin hienoja kuin kuvista usein tuleekin, kalpenevat ne kuitenkin niille muistoille, joita luodaan, kuin myös niille ajatuksille, joita kokemusten tai hetkien kautta syntyy. Tuntuu, että valokuvat jäsentävät mielessäni ja kropassani olevaa, 27 vuoden aikana kerättyä aisti- ja muistoarkistoa. Jos kuvia ei olisi, arkisto olisi villi ja vapaa, aivan liian villi ja vapaa. En ehkä muistaisi niin tarkastai, kuka olen ja miksi, mistä kaikki tunteet ovat luokseni löytäneet ja kuinka niistä voi päästä ehkä eroon.

Olen joskus kirjoittanut, että parasta elämässä on seikkailu, pussailu ja kahvi. Olen edelleenkin sitä mieltä ja toivon, että kunpa, voi kunpa saisin ainakin kahta ensimmäistäni elämässäni jatkaa, vaikka kahvi loppuisikin.

-Henriikka

Video: Kauas Creative / Olympus Suomi
Kuvat 10 ja 11: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy
Kuvat 17 ja 18: Oskari Reinman / Vapaalla jalalla

Miksi nimeni on Henriikka?

Nimeni on Henriikka. Minusta se on kiva ja kaunis nimi. Se on persoonallinen (en ole vielä koskaan tuntenut toista Henriikkaa), muttei kuitenkaan nimi, jota kukaan koskaan hätkähtäisi. Sitä tarvitsee harvoin tavata ja se näyttää mukavalta kirjoitettuna. Se ei liity tiettyyn aikakauteen, vaan on ollut tasaisen epäsuosittu nimi kautta aikain. Sukunimen vaihdon jälkeen nykyisessä sukunimessäni ei myöskään ole R-kirjainta, mikä helpottaa lausumista kummasti. Ei valittamista.

Meni tosin melko kauan, että opin pitämään nimestäni tai että totuin edes tottelemaan sitä. Noin 20 ensimmäistä vuotta elämästäni elin aina lempinimelläni, kukaan ei käyttänyt oikeaa nimeäni. Todistuksenjaossakaan ei kuultu ristimänimeäni.

Otin Henriikka-nimen käyttöön oikeastaan kunnolla vasta vuonna 2011, kun perustin blogin. Lempinimen käyttö tuntui, ja tuntuu edelleen, liian läheiseltä. Ikään kuin oikean nimeni käyttö suojelisi jotenkin paremmin yksityisyyttäni – vaikka tilannehan on todellisuudessa juuri päinvastainen.

En ole edelleenkään kovinkaan monelle ystävälleni Henriikka, mutta nykyään se on jo tasavertainen nimi lempinimelleni. En välttämättä pistä merkille kumpaa nimeä käytetään ja minusta tuntuu Henriikalta.

Mistä nimeni sitten tulee? En voi uskoa, että meni 27 vuotta ennen kuin kysyin asiaa äidiltäni. Ja tarinan kuultuani, ei hymylle meinannut tulla loppua.

Äiti:
”Ihan ensiksi tykästyin Henriikka-nimeen, koska olin töissä B-mielisairaalassa, Julkulassa. Siellä oli Henriikka-mummo, sellainen aivan ihana mummeli. Oltiin siskoni kanssa molemmat siellä töissä ja tykästyttiin molemmat häneen. Kuvittelin, että pari kuukautta aiemmin syntyneestä serkustasi tulisi tietenkin Henriikka, mutta ei sitten tullutkaan, vaikka olin ihan varma, että sisko antaisi tytölleen sen nimen. Henriikka oli kiva, pieni mummo, joka istuskeli sohvalla, heilutteli jalkojaan ja lauleskeli. Häneltä sinä olet saanut nimesi.”

Aivan ihana juttu, lauleskeleva Henriikka-mummo! Reetta oli toinen nimivaihtoehtoni. Siitä vanhempani pitivät ilman sen ihmeempiä taustakertomuksia.

Käytän aikaani myös usein pohtien, minkä nimisiltä ihmiset näyttävät. Tuntuu, että joskus nimi on kuin prikulleen kantajansa, kun taas toisinaan nimi ja henkilö eivät kohtaa ollenkaan.

Kun kysyin Jannelta ja siskoltani minkä nimiseltä minä heidän mielestään näytän, he miettivät pitkään ja tiputtelivat sitten joitain nimiä: ”Lotta. Malin. Ehkä Emma.” Kun nyt huikkasin vieressä pötköttävälle kämppikselle saman kysymyksen, hän vastasin minun voivan olla Elisabeth. Se oli kuulemma sopiva nimi vaalealle, reissaavalle flanellimimmille. Ensin hän oli pohtinut Annaa, mutta kaikki kuulemma näyttävät Annalta. ”Voisit olla myös Margaret. Silleen, että se kirjoitettaisiin Margareth. Mutta Elisabeth on kyllä paras! Toisaalta sun nimi vois kyllä olla jollain tavalla vanhoillisempi kuin Henriikka. Niinku vaikka Liina!” Nimet olivat ihmeen ruotsalaisvaikutteisia ja myös kovin kaukana nykyisestä nimestäni. Toisaalta en ihmettele yhtään, sillä mielestäni en näytä enkä vaikuta erityisen paljon Henriikalta. Näytän paljon enemmän Reetalta. Ja oikeastaan näytän aika paljon myös Lotalta. Jos olisin itse itselleni tuntematon, niin veikkaisin nimekseni ehkä Eevi tai Amanda.

Koetteko itse näyttävänne nimiltänne? Entä näytänkö minä teidän silmäänne Henriikalta?

Toivottavasti jalkojaan heiluttelevalla, lauleskelevalla mummo-Henriikalla on kaikki hyvin. Kiitos nimestäni hänelle.

-Henriikka

Ps. Kämppiksen lisäselostusta: ”Mieti jos sä olisit Liina ja sit sun sisko on Roosaliina. Vähän kuin kehitetty versio susta.” Kiva, kiitos.

Suojat alhaalla

On omituista, kun joskus jollain porukalla pääsee henkiseen tilaan, jossa on auki ja aseeton, suojat alhaalla. Se on luottamuksen tila, jossa ei tarvitse pelätä, mutta jos pelkääkin, sen pystyy kertomaan avoimesti. Voi tuntea mitä tuntee, olla mitä on ja vapautua ulkoisista paineista.

Yksin, kaksin tai muutaman hengen läheisissä piireissä tällaista tapahtuuu toisinaan. Isoissa ryhmissä näitä hetkiä on oikeastaan tosi harvassa, jos juuri koskaan.

Olimme opiskeluporukan kanssa Nuuksiossa maanantain ja tiistain (ja itse asiassa karkasin kahden heistä kanssa paikalle jo päivää ennen). Ja kun kotimatkalla Tammelaan mietimme kuluneita päiviä autossa, totesimme yhdessä, että pääsimme juuri yllä kuvailemaani tilaan, jos kaikki olivat laskeneet kilpensä.

Kuulostaa kuvailtuna kovin korkealiitoiselta, mutta sitä se ei kyllä yleensä ole.

Se on sellaista, että voi sanoa suoraan kaikille luontolauluharjoituksessa, etten tiedä kamalampaa kuin tämä nykyinen hetki, etten todellakaan aio esilaulaa teille nyt mitään hoilotuksia tai karjankutsuntahuutoja, vaikka kaiku olisi miten mahtava, vaikka ei olisi yhtään loogista, että tämä hävettää, vaikkei minua hävetä tippaakaan laulaa autossa täysillä radion päälle Robinin hula-hulaa ja tanssia samalla.

Se on sitä, ettei tarvitse hävetä, kun alkaa itkettää tai liikuttuu. Että voi istua saunan lauteilla yhdessä rennosti, ilman että tarvitsee olla mahdollisimman pienessä mytyssä, jalat sylissä. Että voi heittää myös sellaisen vitsin, jota ei varmasti tiedä hauskaksi. Että voi nuotion rätistessä todeta, että rakastaa-sanan käyttäminen tuntuu vaikealta. Että voi sanoa kesken keskustelun, että tuo minua kyllä jää harmittamaan, tuo minua kyllä vähän loukkaa.

Suojaton, mutta vapaa oleminen on sellaista, että pötkötellään Haltian Luontokeskuksen näyttelytilassa erilaisten eläinten pesiä kuvaavissa onkaloissa ja koloissa. Ryömitään yhdessä toiseen, kontataan toisesta ulos, ja unohdetaan yhdessä klaustrofobia. Ja sitten kun yksi ei meinaa enää mahtua, niin hihkaistaan, että kun tulet lusikkaan, niin vielä mahdut. Ja niin mahdunkin.

Suojat alhaalla -olotila taitaa olla henkinen lusikka.

-Henriikka