Olen tehnyt paljon töitä pitääkseni itsestäni.
Olen aina ajatellut, että minussa on kivoja ominaisuuksia ja piirteitä, paljon hyvää. Mutta voi veljet, siitä on valovuosia siihen, että oikeasti pitäisin itsestäni.
Mutta jotenkin nyt, aivan lähiaikoina, tämän vuoden aikana vasta, olen alkanut ajatella, että jestas, minähän olen ihan kiva tyyppi.
Olen ollut aina vähän sellainen, että eteeni on sattunut toisinaan ihmisiä, jotka eivät minusta ole niin välittäneet tai jotka eivät ole löytäneet kanssani yhteistä säveltä. Että olen luullut meidän vetävän yhtä köyttä, kunnes olen yhtäkkiä tajunnut, että hän tai he kiskovatkin minua köydellä kannelta mereen.
Luulen, että se on johtunut usein siitä, että osaan olla varsinkin ulos päin määrätietoinen, kunnianhimoinenkin ja lisäksi sanavalmis ja rohkea. En ole pelännyt tai nöyristellyt ja liika diplomatia on aina ärsyttänyt minua.
Moni on nähnyt minut kilpailijanaan tai muuten vain ärsyyntynyt piirteistäni. Joskus joku on ollut ehkä kateellinenkin, mutten siihen liikaa nojaisi. Kateuskortti vedetään usein esille, vaikka kyse olisi ihan muusta. Luulen, että olen tuntunut monelle enemmänkin uhkalta kuin kateuden aiheuttajalta. Osaa ihmisistä myös häiritsee, että joku tietää mitä elämältään haluaa, jos ei itse ei.
Ja minä, joka olen sisimmässäni todellakin sellainen ihminen, että haluisin kaikkien pitävän minusta, olen ollut siitä välillä vähän hajalla. Teini-iässä varsinkin, mutta aikuisena yhtä lailla. Olen useasti löytänyt itseni tilanteesta, että tunnen itseni hylätyksi ja väärinymmärretyksi. ”En minä edes usko kilpailuun!” tekee mieli aina huutaa. ”Et olisi uskonut vain näitä muutamia ulospäin näkyviä piirteitä minussa. En minä tarkoittanut. En minäkään oikeasti tiedä yhtään, mitä elämältäni haluan. Olen sisältä kaihomieli, herkkä ja oikeasti ihan rikki.”
Olen ollut liian rohkea. Liian määrätietoinen. Liian iloinen. Liian suorasanainen. Epäilyttävän sanavalmis, epäilyttävän rehellinen, epäilyttävän vahva.
Vaikka olenkin pitänyt pääni, ainakin yrittänyt pysyä vahvana, on se välillä ollut vaikeaa. Muutaman sydäntä viillelleen ihmisen sanat saattavat kaikua korvissa kymmenesti kovempaa kuin sadan sydäntä silittäneen. Vaikka olenkin nauttinut elämästäni, viihtynyt minuna, olen kuitenkin taustalla osakseen uskonut heitä muutamia. Vaikka minulla on aina ollut melko hyvä itsetunto, olen sen rinnallakin ajatellut, että minussa on kuitenkin vikaa, että minun pitää muuttua, kun he eivät pitäneet minusta. Olen hävennyt. Olen uskonut heitä. Vaikka he ovat ajatelleet aivan eri lailla kuin ne, jotka ovat minusta oikeasti välittäneet.
Mutta jotenkin olen saanut kelkkaa käännettyä. Ymmärrettyä, ettei se ole minun vikani, jos joku persoonaani, piirteitäni tai sanomisiani hätkähtää, jos en olen tarkoittanut niillä kuin pelkkää hyvää. Että se, millainen olen, ei ole sama asia kuin se, miten muut minut näkevät tai kokevat. Etenkään, jos he eivät tunne sisintäni.
Minä olen oikeasti ihan tosi kiva tyyppi. Hauska, kekseliäs, joskus yllätän jopa fiksuudella. Olen harvoin kateellinen ja usein innoissani. Jos joskus haluankin jollekin hetkellisesti jotain muuta kuin hyvää, niin menen heti itseeni. Olen utelias ja avoin ihmisfani, aistit ja sydän levällään. Minusta minä olen kiva. Minä pidän minusta.
Nyt kun olen päässyt aika pitkälle tässä ajatuskelassa, olisi aika pikkuhiljaa ymmärtää, että tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät pidä minusta ihan minun itseni vuoksi. Vaikka he eivät olisikaan kateellisia, vaikka he eivät pitäisi minua uhkanaan. Ja se on ihan ok, eikä minun tarvitse sitä yrittää muuttaa tai hävetä. Minä voin kohdella silti heitä hyvin ja he minua.
Mutta eikai sitä kaikkea voi oppia yhdessä vuodessa. Voin tämän vuoden ajan vielä ruikuttaa, että voisitteko kuitenkin kaikki pliis sittenkin rakastaa?
-Henriikka
takki / Peak Performance Stella Down Jacket (saatu), pipo / North Outdoor (saatu), neule / Nanso (saatu), kengät / second hand, farkut / Levi’s