arkisto:

marraskuu 2018

Ihania asioita marraskuulta

Olen rakastanut marraskuuta tänä vuonna enemmän kuin olen koskaan rakastanut. Olen monesti väittänyt rakastavani sitä vankasti, mutten ole näin jälkikäteen varma, onko se kuitenkin ollut vain elämänhallintakeino, selviytymistapa. Mutta tänä marraskuuna olen kävellyt Hämeen rämeitä, tuntenut saappaani uppoavan paksuun sammaleeseen ja haistanut suopursun tuoksun. Sydämeni on muljahdellut sillä lailla mukavasti, vatsanpohjassa on ollut loppusyksyn perhosia ja siniset silmäni ovat tuikkineet harmaiden sävyjen vallitessa. Marraskuu on ollut ihan oikeasti rakas, oikeasti taianomainen.

Mietin ihania asioita marraskuun viime hetkiltä ja seuraavat melko spesifit seikat muistuivat mieleeni selkeimmin:

Komeetta Virtanen

Kaksi muuan vanhempaa herrasmiestä pitivät meille koulussa tähtitieteen päivän. He olivat sanoissaan hitaita, mutta sitäkin tietävämpiä. Kuuntelin silmät pyöreinä erityisesti, kun he kertoivat tähtitieteen haaveistaan, urapoluistaan ja muistettavimmista hetkistään tähtitieteen saralla.

Mutta täysin irrallisena muistan, että erään komeetan nimi on Virtanen. Mitä ihmettä? Onko olemassa sympaattisempaa nimeä komeetalle kuin Virtanen?

Luokkakaverin lentouni

Luokkakaverini (jota myös eräkummikseni kutsun) oli nähnyt viime viikolla unta, että lensimme yhdessä. Otimme vain siivet allemme ja lensimme minne huvitti. Oli kuulemma ihanaa ja kevyttä. Yläilmoista näimme hänen juhlilleen täydellisen italialaisen vuokravillan ja laskeuduimme turkoosiin, virkistävään veteen kylpemään.

Voi, miten ihana olla mukana tällaisessa unessa jonkun kamalan painajaisen sijaan.

Pitkät iltakeskustelut

Marraskuussa käytiin tähänastisen kämppiselämäni pisimpiä keskusteluita soluhirsimökissämme. Aiheina olivat muun muassa persoonallisuustyypit, pelot, shamanismi, ihokarvat, eräkakka, seksuaalisuus ja onko Jumalaa tai jumalaa olemassa. Kun samaan puupurkkiin laitetaan asumaan kuusi keskenään erilaista ja toisilleen tuntematonta, saattaa välillä lentää kipinääkin, mutta useimmiten keskustelu on rikasta ja avartavaa. Miten pidänkään heistä kaikista!

Yösuunnistus ja rantasauna

En tiedä uskonko itsekään, että olen oppinut vähän suunnistamaan. Enkä ole pelännyt pilkkopimeässä hetkeäkään. Yösuunnistusta on ollut viime viikkoina useana iltana ja otsalamput kirkkaina olemme sännänneet pimeään metsään rasteja hakemaan.

Siinä missä suunnistuksesta on jäänyt kiva maku suuhun, risuja hiuksiin ja polte reisiin, on vähintään yhtä kivaa ollut sen jälkeen varattu rantasauna. Möykyssä lauteilla ei ole tarvinnut ajatella mitään muuta kuin sitä, että onpa ihanaa.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (joka on uskomattomalla innolla ja intohimolla kuvannut eräarkeamme Tammelassa. Olkoon hän kuvinensa yksi marraskuun ihanimpia asioita – Vaikka sisarellisen suhteen syventämiseksi totean, että taatusti myös ärsyttävimpiä.)

Modernin maalaistalon pikkujoulupöytä

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Tunnistatteko tilanteen, tiedättekö tunteen? On ollut vieraita kylässä ja illalla kotiin viemisiksi annetaan mukaan notkuvan pöydän viimeiset herkut. Aamulla on päällä hirveä nurina ja katumus, kun tekisi niin paljon mieli sitä mukaan annettua herkkua.

No minä tunnistan! Olen juuri se, joka ähkyoloissaan pyytää piilottamaan karkkipussin (tai heittää sen roskiin) tai antaa vieraille illalla mukaan avokätisesti jäljelle jääneitä ruokia, mutta joka sitten heti herättyään muistaa edellispäivän herkut ja suree syvästi.

Vielä tälläkin viikolla olen monesti puistellut päätä mielessäni: miksi annoin loput hedelmäkakut brunssivieraan matkaan lauantaina?

(Eikö olekin jotenkin huvittavan näköiset varpaat minulla tässä yllä?)

Meillä oli viime lauantaina pikkujouluvieraita. Itse asiassa sellainen kokoonpano, jota ei oltu saman pöydän ääressä vielä nähtykään: minä, Janne ja meidän molempien pikkusiskot. Mikä ihana yhdistelmä! Nyt kun Heidi on saatu taas vähä lähemmäs asumaan, pystyy viettämään perherajoja rikkovia sisarusiltoja. Mikä onni onkaan, että on kaksi perhettä.

Ja vaikka nautinkin siitä, että pikkujouluissa tarjoillaan usein pieniä sipertelyruokia ja hienoja peukalonpäänkokoisia annoksia, olen suurpiirteisempi tarjoilujeni kanssa. Tällä kertaa katoimme pikkujoulupöydän modernin maalaistalon pöydän inspiroimana.

Pikkujoulupöydän menu:

Vuohelan Herkulta:

– piimälimppu
– taateli- ja hedelmäkakku
– joulutortut
– riihiluoto (saaristolaisleipä)
– piparit

Muut:

– Keitettyjä kananmunia
– Savulohta ja sitruunaa
– Timjamia
– Tomaattia
– Juustoa
– Sinihomejuustoa
– Mandariineja, viinirypäleitä, persimoneja
– Tummaa suklaata
– Tuorepuristettua omenamehua
– Glögiä

Alkuperäinen kunnianhimoinen tavoite oli valmistaa itse gluteenittomat piparit pakastepiparitaikina ja tehdä sieni- tai lohipiirasta rahkavoitaikinasta, vaan hehe, ei aivan onnistunut. Kun aika loppui totaalisesti kesken, niin voidaan todellakin puhua modernista kaupunkilaismaalaispöydästä, joka nuokkuu valmistamisen helppoutta ja jouluiloa hartaan kypsyttelyn ja järjestelyn sijasta.

Oli kyllä iloinen hetki. Jouluradio soi, välillä joku lauloi mukana ja välillä päälle. Minulla oli vähän (paljon) huulipunaa hampaissa ja sen sellaista, mutta olo oli kiva.

On myös ihanaa, kun sisarusten kanssa ei tarvitse niin välittää. Läheisten ystävienkin kanssa voi olla aivan rennosti, mutta sisarukset ovat aina jollain tavalla oman itsensä jatkeita ja sinä heidän. He kyllä tietävät millainen on (ja heitä voi kehottaa laittamaan astioita astianpesukoneeseen ja hymyilemään muutamaan kuvaan.)

Kaikki pöydässä oli gluteenitonta, mikä tuntui itselle huojentavalta ja toisaalta omituiselta: nyt kun olen taas elänyt Tammelassa gluteenillista kämppiselämää, niin pöytätasoilla ja ruokapöydällä olevat muruset ovat minulle kuin vihollisia. Keliaakikon sydän läikähteli, kun tajusin kaikkien pikkujoulupöytämme murujen olevan turvallisia. On ihanaa tehdä kaikille samaa, ja että koko pöytä on sopiva kaikille.

Nyt muuten keksin! Kun lähetin typeränä hedelmäkakun jämän Heidin mukana luotani pois, voisin yrittääkin etsiä vielä pöytäliinasta syötäviä murusia. (Ööö tai hakea uuden kakun.)

Toinen suosikkituote oli saaristolaisleipä. Makea, mutta kuitenkin suolaiseksi leiväksi erinomaisesti sopiva tuoreleipä on ihan järkyttävän hyvää. Saman leivän mahtavuudesta jakoi Ida muuten IG stooriinsa juuri viime viikolla.

Jouluherkuista en ole koskaan ymmärtänyt joulutorttua, siis sitä perinteistä luumuhilloista. Me sisaret onneksi tasapainotamme toisiamme, ja Roosaliina kiskoi nätisti useamman naamaansa.

  On ihanaa, kun on erilaisia pikkujouluja. Tällaisia rentoja ja sitten sellaisia fiinimpiä, joissa pyöritään korkkarit jalassa, tanssitaan ensin maltillisesti ja myöhemmin villisti ja syödään tikun päästä katkarapuja.

Itse asiassa nyt kun kirjoitan, tajuan miten paljon enemmän pidänkään ensin mainituista. Siitä, että huulipuna hampaassa naurattaa, eikä nolota.

Ihanaa pikkujoulukautta!

-Henriikka

Mikä hitsi tässäkin nyt taas jännittää?

Meillä on huomenna ja ylihuomenna koulussa 36-tuntinen luontohaaste. Kertoisin enemmän, jos voisin, mutta en tiedä siitä mitään.

Tai tiedän sen verran, että mukana on oltava täysi eräoppaan varustus ja että yövymme hyvin oletettavasti ulkona. Ja että fyysisiä ja henkisiä rajojamme on tarkoitus vähän kokeilla ja ravistella. Tiedän myös, että pysymme maalla. Siinä onkin kaikki, mitä tiedän. Muusta tietävät vain opettajamme.

Luultavasti homma on helpompi ja kepeämpi kuin mielikuvitukseni kuvittelee. Mielikuvitukseni pystyy nimittäin keksimään sellaisia retkiä ja reittejä, ettei niistä säilyisi hengissä:

”Kaikki tarvikkeemme ja ruokamme varmaan otetaan ja meidät laitetaan kaikki kahdeksi vuorokaudeksi pimeään, suljettuun luolaan.”

”Joudumme rakentamaan itse lautan vesikanistereista ja tukeista ja yritämme soutaa saareen yöksi.”

On jotenkin huvittaa, kuinka silti jännittää. Vaikka tiedän, että jäämme eloon, ja että mielikuvitukseni piirtelee reittisuunnitelmia, jotka ovat melko kaukana todellisuudesta. Nuo äsken kirjoittamani olivat kepeimpiä keksimiäni.

Jännitän jännittämistä. Ennakkovalmisteluja. Tietämättömyyttä. Valmistautumista ylipäänsä. Sitä kaikkea, mikä tapahtuu ennen itse h-hetkeä. Eli periaatteessa kaikkea, mikä ei liity itse suorittamiseen tai suoritukseen mitenkään. Minähän olin se, joka ehdotti opettajalle ”riutumis-harjoitusta” – että voisimme lähteä matkaan ilman mitään ruokaa tai varusteita.

Joka kerta sama juttu. Ihan sama, onko kyseessä uimahalliin meneminen tai tällainen totaaliyllätyskeikka, niin jännitän etukäteen. On muuten ihan sairaan rasittavaa. En siis jännitä sitä, etten pärjäisi, vaan odottamista ja kaikkea etukäteistä.

On huvittavaa, kun sivusta seuraajat saattavat sitten ”lohduttaa” tai todeta rohkaisevasti: ”Hyvin se menee! Ei mitään hätää. Kyllä sä pärjäät.” Vaikka enhän minä koskaan ole ajattelutkaan, että pärjäisi tai pystyisi. Pyörin ja hyörin kuin väkkärä, koska inhoan sitä ennakko-odottelua ja -valmistelua, sitä kaikkea nihkeää suunnittelua. Odotan, että pääsen hommiin.

Joten i-ha-naa, kun huomenna pääsee vihdoin sinne luontoon haastamaan itseään ja pistämään puhelimen syvälle rinkkaan. Ja tämä maailman typerin odottelu on ohi. Eväät on hyvät ja pari mainio, ja meidän on luvattu pitää elossa.

Alles gut. All good everything. Kaik hyvi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Liian aikaisin saapunut maanantai

Yksi teiniaikojeni lempibiiseistä oli Apulannan Maanantai.

Biisissä laulettiin apinoista, kivisistä kauluksista ja kaikesta, mistä en ymmärtänyt mitään. En tietenkään kertonut sitä kenellekään, vaan korostin entistä enemmän vanhan Apulannan ylivertaisuutta uusiin pilipalikappaleisiin verrattuna.

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Hoilasin ja ajattelin, että nyt kyllä tuntuu. Ai että, kuinka tuntuu. Ymmärsin tasan sen, että maanantai saapui laulajalle taas liian aikaisin, mutten pystynyt samaistumaan edes siihen.

Mutta tänään vihdoin pystyn. Tänään tuntuu, että maanantai tuli aivan liian varkain. On tässä vierähtänytkin sellaiset 15 vuotta.

Nämä ovat ihania kuvia. Makaamme hotellihuoneessamme viime heinäkuussa Italian Salossa. Kaikki ikunat ovat auki, tuuli puhaltaa kunnolla sisään heiluttaen ikkunaruutuja. Mutta tuuli on lämmintä ja lempeää, sellaista joka saa luvalla tulla iholle.

Ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Pihalla on turkoosi uima-allas, jota ei saa käyttää. Näiden kahden tosiasian yhdistelmän ylipääseminen otti aikansa – parisen tuntia tarkalleen. Syvän ensijärkytyksen jälkeen totesimme, ettei viileissä lakanoissa uiminen ole hassumpaa sekään. Janne oli käynyt kaupassa ja tuonut sipsiä, sekä valtavan makeita ja suuria persikoita, joita syön aina keski-Euroopassa vatsani killilleen. Suomen persikat ovat vain kauniita ajatuksia noista. No, onneksi täällä on monia muita ihania hedelmiä. Niin kuin vaikka.. hmmm… nauris.

Kaipaisin tähän maanantaiaamuun tällaista hetkeä. Väsyttää. Kello on 07:20 ja ulkona on pilkkopimeää. Ja ei sellaista pilkkopimeää, niin kuin Helsingin kodissamme on, kun on yö. Siellähän katuvalot, eikä kaupungin valosaaste koskaan salli oikeaa pimeyttä, hämärän hyssyä vain. (Rakastan sanaparia hämärän hyssy. Tekisi mieli kirjoittaa se vielä monesti uudestaan.) Mutta täällä Tammelan kotona pimeys on mustaa. Silmät eivät näe sen läpi. Tiedän, että ulkona olija näkisi minut isojen ikkunoiden läpi ylisuuressa, vaaleansinisessä paidassani teutaroimassa, mutta minä en näe häntä. Tai ylipäänsä mitään.

Minua väsyttää. Joka atomia, solua, molekyyliä väsyttää. En tiedä, mikä noista kolmee osuu lähimmäksi totuutta. En jaksaisi laittaa aamiaista, pukea, enkä kävellä kouluun. En jaksaisi taas pitää uutta viikkoa huolta itsestäni.

En tiedä miksi olen aina ollut sellainen, että vedän täysillä ja aika lailla 100-prosenttisen hyvällä tuulella, kunnes tajuan että olen väsynyt. Ja sitten olenkin melkein 100 prosenttia väsynyt. Herään jälkikäteen ymmärtämään, että niin totta! Ne merkit kaksi kuukautta sitten saattoivat viitata siihen, että höllää vähän. Hidasta tahtia.

Mutta minä käännän usein vain musiikkia lujemmalla ja poljen kahta kovemmin. Koska sillähän se unohtuu, että nukkuu vain vähän vähemmän. Menee myöhemmin nukkumaan ja herää vähän aikaisemmin kuin ennen. Sitten ehtii kaiken. Ja syö vähän huonommin ja epäsäännöllisemmin, liikkuu joskus kuin ehtii. Ja sitten kun päättää liikkua, niin vetää aivan täysiä, että on kolme viikkoa koko kroppa täysin jumissa. Ja siihen kaikkein paras lääke on, jos datailee mahdollisimman paljon ja roikkuu puhelimella ilman hyvää syytä. Siinä ne kroppa ja mieli sitten rentoutuvat.

Ennen kivisisiä kauluksia, Apulanta laulaa ”en halunnut muuta kuin kaiken”. Sen ymmärrän kyllä. Ja sen, että minua väsyttää.

Neljän viikon päästä on joululoma. Pidän sen mielessäni ja lupaan höllätä silloin, vaikka tiedän tietysti, että pitäisi jo nyt.

Joululahjaksi toivon pitkiä unia ja sitä, että äiti laittaisi lakanat valmiiksi.

-Henriikka

Mongolia – yksi ehdoton suosikkikohteeni

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Käyn läpi vuoden reissukuvia ja tällä hetkellä ruudulla on huhtikuinen Mongolia. Olen ollut tämän vuoden Olympuksen ambassador, ja kuvankaunis kamerani on kulkenut uskollisesti matkassa kaikki  reissut ja retket, minkä vuoksi myös kuvakansiot ovat ylenpalttiset.

Alkuvuoteen mahtui Tansania, Nepal, Viro, Mongolia, kahdesti Venäjä, Sveitsi ja Italia. Ja joka väliin ihanan paljon Suomea. Sitten tuli mitta täyteen, ilmastoahdistus kärjistyi maksimiinsa ja alkoi ajatuspaussi, joka eskaloitui heinäkuun loppuessa vuoden lentolakkoon. Reissaan edelleen, aivan täysillä, vaan vähän eri tavoin.

Mutta lentoajatuksiin palaan toisen kerran, nyt keskityn hurmaavaan Trans-Mongolian junamatkaan ja nimenomaan Mongoliaan maana ja matkakohteena. Voi, miten mielelläni ottaisinkaan päivänokosia nyt tuolla värikkäässä jurtassa. Joisin höyryävää teetä, olisin ihan hissukseen, lähtisin päiväkävelylle tai ratsastamaan.

Mongolia on ehdottomasti top 5 -listallani maista, joissa olen käynyt. Aina, kun joku kysyy suosikkireissukohteitani, se on yksi mieleeni nousevista maista.

Olin Mongoliassa ensi kerran kesällä 2015. Yksi ystävien kanssa tehdyn Trans-Siperian reissun kohokohdista oli mystinen, kaukainen Mongolia.

En ensimmäisellä Siperian reissullamme juuri osallistunut suunnitteluun (jos saisin päättää, joku muu olisi siitä aina vastuussa), joten minulla ei myöskään ollut juuri ennakkokäsityksiä paikoista, joihin saavuimme. Kun sitten saavuimme Venäjän rajan yli ja maaseutuja pitkin Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, oli väsyneen reissaajan pää pyörällä: erilaiset palveluita, hostelleita ja hotelleita tuputtavat paikalliset vain rynnivät laumana luoksemme. Mykistettyinä ja vähän turhautuneina hyppäsimme yhteen kyytejä tarjoavaan autoon (Mongoliassa lähes kaikki autot toimivat takseina ja kaikki paikalliset kuskeina) ja ajoimme hälyä karkuun kotiin, jossa sohvasurffasimme.

Ensishokki johdatti kuitenkin täysin harhaan. Ulan Bator osoittautui mielenkiintoiseksi kaupungiksi, ja erityisesti Mongolian maaseutu vei palan sydämestä.

Tänä vuonna olin matkassa isäni kanssa. Olin halunnut palata hänen kanssaan Dream Adventure Mongolian kautta alavalle maaseudulle, Gorkhi Tereljin kansallispuistoon, jossa vietimme ikimuistoisen jurttayön edelliskerrallakin. Mielessä oli ollut etenkin ajatus siitä, että pääsemme isän kanssa yhdessä ratsastamaan mongolialaisilla, puolivilleillä hevosilla. Tiesin isän vanhana hevosmiehenä arvostavan autenttista kokemusta – enkä aivan väärin veikannut, hän nimittäin muistelee laukkakisaa lumisateessa (yhtäkkiä, kesken päivän taivaalta alkoi sataa räntää!) ja aamuyön pakkasessa tehtyä hevosvaellusta edelleen.

On hauskaa (joo, ja todella riskialtista ja uhkarohkeaa) laukata kisaa Mongoliassa, kun Suomessa näiden parin ratsastuskerran kokemuksella saan juuri ja juuri ottaa rauhallista käyntiä hevosenselässä. Mutta mitään en kadu. Kun mitään ei sattunut.

Matkustustahdin harvetessa on ollut ilo huomata, miten ihana kuviin on palata. Ja niihin kuviin ylipäänsä ehtii palata, ja niitä reissuja voi elää paljon pidempään. Luulen, että tulen parin seuraavan vuoden aikana kaivamaan vanhoja reissukuvia esiin ja kirjoittamaan ylös asioita, joita en tiuhimpina matkustusvuosina ehtinyt koskaan kirjoittaa.

Näistä kuvista tulee myös olo, että tällaista matkustuksen pitäisikin olla. On nähty vaivaa ja suunniteltu, kuljettu halki maailman monta päivää. Perillä ja reissun päällä kaikki on vaivan arvoista, ja olo on hönön onnellinen. Siitä osoituksena edellinen kuva, joka ei ole kuvana kummoinen, mutta kertoo paljon. Sisältää paljon. Se on mielestäni valokuvissa kaikista olennaista.

Pakko kuitenkin sanoa, että vuoden onnellinen hymy -palkintoa en saa minä, vaan jompi kumpi heistä (molemmista kuvat alla):

1) mongolialainen pikkuinen kotijurtassaan. Hän juoksi housut puolitangossa ympäri pihaa lehmien ja koirien kanssa, hihitteli ja ujosteli minua.
2) oma isäni jurtassa, joka oli yhden yön kotimme.

Jurtan ovella hymyilevän pikkuisen kotijurtalla pääsimme myös vierailemaan. Oman kahden jurtan leirimme vieressä piti kesäajan jurttaansa alakuvan harmaatukkainen täti, ja päädyimme päiväkävelyllä vahingossa hänen tiluksilleen.

Ihastuin hänen lempeyteensä heti. Yhteistä kieltä meillä ei ollut sanankaan vertaa, mutta elekielellä (en muista miten), hän kertoi hoitavansa lapsenlapsiaan pienessä jurtassaan. Pihapiirin eläimet käytiin kaikki läpi ja halailemassa: vasikka, koira ja koiranpennut, lehmät ja pienenpienet vuohet. Kolmesta lapsesta kaksi juoksivat piiloon epätavallisia vieraita, mutta vanhimmainen tuli rohkeasti nostelemaan vuohia syleihimme esitelläkseen heidät.

Olen palannut monesti ajatuksissani suloiselta metsänpeikolta näyttävää naiseen ja hänen monenkirjavaan katraaseensa. Siellä he valmistivat jugurttia, keittivät teetä, hoitivat eläimiä ja haravoivat hiekkaista pihaansa koko porukan voimin. Todella erilaista elämää kuin itse elän, vaatimatonta, mutta turvallisen ja mukavanoloista yhtä kaikki.

Vaikka asukkaita Mongoliassa on vain noin kolme miljoonaa, se on pinta-alaltaan valtava ja maailman toiseksi suurin sisämaavaltio Kazakstanin jälkeen. Valtaosa Mongoliasta on kuivaa, puutonta aroa tai autiomaata. Tälläkään kertaa en suunnannut Gobin autiomaahan, vaikka olen luvannut itselleni vielä meneväni sinne joskus. Gobi peittää valtaosan koko maasta.

Kolmasosa mongolialaisista noudattaa edelleen perinteistä nomadielämää ja siirtää jurttansa ja karjansa säätilojen ja vuodenaikojen mukaan paikasta toiseen. Toisaalta pääkaupungissa on klassiset, jenkkiläiset pikaruokaketjut, hienot kauppakeskukset ja maailman trendit näkyvillä. Mongolia on monine puolineen mielenkiintoinen yhdistelmä perinteitä ja nykyaikaa. Omaa identiteettiä vahvistaa ja toisaalta horjuttaa kaksi rajamahtia: pohjoisesta Venäjä ja muualta Kiina.

Maassa on jotenkin niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Se on sekoitus uskontoja, trendejä, ilmiöitä, tulevaisuutta, historiaa ja suurvallan menneisyyttä. Toisaalta Tšingis-kaanin ylpeys määrittää nykyaikaakin, toisaalta hänen patsastaan ihaillessani sain IG directiä eräältä paikalliselta: hän teki minusta Ulan Batorin rautatieasemalla haastattelun yliopisto-opintojensa kurssille koskien ilmastonmuutosta ja huolta pääkaupungin hurjasta saastetasosta. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat käsikynkkää.

Mongoliassa hain muistikortille etenkin karua, kuivaa, vasta kesää vasten kurkottelevaa kansallispuistoa. Edelliskerralla kaikkialla oli vehreämpää, vihreämpää, mutta nyt mieleni lepäsi tomun tuhansissa sävyissä (voiko näin sanoa?). Lisäksi nomadielämä ja jurtat olivat ne, joissa katseeni kiersi ja joka nimenomaan sai minut kiintymään Mongoliaan. Meidän jurttamme nyt oli melkoisen glamping, mutta silti.

Alkuvuodesta lähtien mukanani on kulkenut Olympus OM-D E-M10 Mark III, johon kameralaukussa oli kaksi vaihtoputkea. Linsseistä Trans-Siperian radalla erityiskäytössä oli todella laaja 12-millinen, 2.0 valovoimaisuudella varustettu objektiivi. Tämä putki oli timanttia nimenomaan junassa, jossa jokainen tilanne on alle metrin päässä, mutta tahtoisi silti ottaa kauniita yleiskuvia.

Kiinteä 17mm 1.8 -linssi oli kamerassa paljon kiinni junan ulkopuolella ja nimenomaan sillä on kuvattu suurin osa tämänkin kirjoituksen kuvista. 45 mm 1.8 -putki taas oli käytössä kun kaipasin yksityiskohtia tai nappasin isästä potretteja. Esimerkiksi alla oleva tohvelikuva on kuvattu sillä.

Kaikki objektiivit olivat zoomittomia, mutta sen sijaan hyvin pieniä ja valovoimaisia. En ole mikään kovin ahkera putkenvaihtaja, mutta näillä sai nopeasti tehtyä helppoja asioita ja muutoksia.

Todella random juttu jurttayöstämme oli, kun illaksi lämmitettiin jurttasauna (yllä). Odotimme tietysti innolla, että pääsemme saunan lämpöön ja heittämään vettä kiukaalle.

Mutta kun sauna sitten lopulta oli valmis, kyselimme, että mistähän vettä mahtaa saada. Kävi ilmi, ettei mukanamme ollut oppaamme (joka oli vasta ensikertoja mukana) ollut tajunnut, että saunan rinnalle pitäisi saada vettä.

No, kävimme sitten elämyksen vuoksi villapaidat päällä hetken saunassa seisomassa, mutta koska hikeä ei voinut ottaa pintaan ennen pakkasyötä, siihen jäi mongolialainen saunakokemus.

Jouduimme tosin melkoisesti rauhoittelemaan opastamme, että ei hätää, me kyllä pääsemme saunomaan, no worries, no worries. We have so many saunas in Finland.

Palaan Mongoliaan varmasti vielä. Eihän junakaan vie sinne kuin vajaan viikon verran. Pikkuhetki elämän rinnalla!

Mikä oli näistä teidän lempikuvanne? Omani ehkä tuo, missä tyttö katselee vuohen takaa nenä ja suu peitossa.

Minulla on muodostunut muuten merkillinen, mutta oikeastaan aika kiva, tapa muistella reissuilla tapaamiani ihmisiä. Aina kun katselen heistä kuvaa tai muistan heitä, painat silmät kiinni ja toivon heille kaikkea hyvää. Lähetän kuin siunauksen matkaan. Nytkin toivon, että peikkonainen lapsineen ja lapsenlapsineen, sekä jurttaoppaamme hevospoikineen nauttivat elämästään ja että heillä on kaikki hyvin.

-Henriikka

Kirjoitus on 3.osa Olympus Ambassador -kokonaisuutta

Lue kaksi edellistä:

Miksi kuvaan, millä kuvaan? Tunnelmia linssin läpi syvältä Siperiasta
Älä koskaan lopeta etsimistä, älä lopeta matkaa

”Tiedoksi teille, pojille ja miehille!”

Aina välillä lannistuu miettiessään, että tapahtuuko muutosta milloinkaan. Tällä kertaa mielen päällä on, taas kerran, naisten ja miesten välinen tasa-arvo.

Alkuviikon aiheena koulussa on ollut metsästäjätutkintokoulutus. Olen kuunnellut innolla esimerkiksi riistaekologiaan ja vastuullisuuteen liittyviä luennonosia, enkä niin suurella mielenkiinnolla (= olemattomalla mielenkiinnolla) esimerkiksi aseenkäyttöön ja -säilytykseen liittyviä juttuja.

Huomenna on vapaavalintainen aseratapäivä ja tutkintotentti, mutta päätin nyt skipata ne. Vaikka huomenna ei tarvitsisi eläimiä ampuakaan, en silti keksinyt lopulta yhtään relevanttia syytä hankkia itselleni metsästyskorttia. Veljeni valisti, että metsästyskortti menee kaiken lisäksi viidessä vuodessa umpeen, jos ei maksa riistanhoitomaksua, joten lyhyenlännäksi jäisi kortillinen elämäni. Jos jostain syystä muutan täysin linjaa, niin käyn tunkintokurssin sitten uudelleen, mutta huomisen päivän tunneille minulla on paljon olennaisempaa ja mieleisempää tekemistä.

Harmittaa kyllä, että joudun jäämään pois myös yhteiseltä aamiaiselta paikallisessa leipomossa. Ehkä se kertoo jo aika paljon, jos se on suuri harminaiheeni.

Mutta luennosta selkeimmin jäi mieleen se, kuinka metsästäjistä puhuessaan kouluttaja viittasi koko ajan pelkästään miehiin ja poikiin. Siis kymmeniä kertoja, aina puhuessaan metsästäjistä. Siitäkin huolimatta, että auditoriossa istui 65% naisia, hän puhui vain miehistä.

”Tiedoksi niille pojille ja miehille…”
”Se onkin nykyajan ongelma, kun miehet eivät treenaa ampumista.”
”Sitten kun miehet ovat päässeet riittävän lähelle eläintä…”
”Nykyään pojat…”

Vaikka en itse ole kiinnostunut aloittamaan metsästysharrastusta ja haluan vain oppia ja sisäistää asiat ymmärtääkseni ihmisiä, alaa ja maailmaa paremmin, kyllä otti päähän. Luennoitsija ei huomannut puhetyyliään, hän oli varmaan lähellä 70 ikävuotta ja syntynyt aivan eri maailmaan kuin itse synnyin. Hän oli tosi mukava ja osaava ja kaikkea, hieno flanellipaitakin, mutta silti. Kuinka paljon tuollaisia äijänköriläitä onkaan? Nainen tulee puheisiin vasta sitten, kun viitataan riistaruoan valmistukseen tai eväiden tekoon.

Teki mieli viitata ja alkaa keskustella asiasta, mutta en jaksanut. En vaan jaksanut. Yleensä jaksan, mutta nyt en. Olen muutenkin paljon äänessä, huumorilla nimetty tasa-arvovaltuutettu (otin tittelin ylpeydellä vastaan ilman huumoria) ja kaiken lisäksi varmaan vähiten kiinnostunut metsästyksestä. Ja tuli vahvasti sellainen olo, että sanoillani ei saisi mitään muutosta kuitenkaan aikaan.

Mutta voisivat varmaan nämä metsästäjämiehet aprikoida keskenään jossain miehisessä aivoriihessään, että olisiko heidän omissa asenteissaan ja viesteissään jotain vikaa, kun kummastellaan mikseivät naiset innostu metsästyksestä.

Lounaalla sain purettua kiukkuani, kun (hienoa!) miespuolinen opiskelijakaverini oli tehnyt saman huomion: ”En yhtään ihmettele, ettei naisia paljon kiinnosta liittyä noihin metsästysseuroihin…” Hän on tosin samasta, tai korkeintaan viereisestä, kuplasta kuin minäkin, mutta silti hienoa. Pieni muutoksen palo taas kipinöi sisimmässäni.

Mutta. Mutta. Lounaan jälkeen aloitimme taas riistaekologian ihmeellisestä maailmasta. Savu palasi aivoihini ja raivo sydämeeni, kun toinen kouluttaja aloitti:

”Nyt kun puhutaan siitä, että ilmasto muka lämpenisi…”

Sdflnsklgnngngsdfmsdlfkslfdlkgnsdöfsdklfsdnfsdfms dknfskdnfsdpnfsdjkfngskjfiosjfsdnfknfsdnfosdnanfnpsofpadfnpdsfpsfndsfsdfjpodfpdsnfsdpfn. Bye!

-Henriikka

t-paita / ELISE (saatu), kukkaseppele / tein ite!

Vanhojen suosikkilevyjen valtava voima

Olen kuunnellut lähiviikkoina Juha Tapion vanhoja levyjä. Ne olivat teini-ikäisenä minulle äärimmäisen tärkeitä, muistan lähes kaikkien biisien sanat ulkoa ja osaan luetella muistoistani, mihin elämänvaiheeseen mikäkin biisi liittyy.

Tuntuu aivan hullulta, millaisia muistoja nuo vanhat albumit nostavat pintaan. En olisi koskaan uskonut, millaiseen aikamatkaan pääsen ja miten vikkelästi.

Minä päivän polttama haamu
tarvitsen kättäsi viileää
Ihosi tuoksusta riutunut sydän tulvillaan
minä olen jotain vailla aina vaan

Suurenmoinen elämä vuodelta 2008, Kaunis ihminen vuodelta 2006, Ohikiitävää 2005, Mitä silmät ei nää 2003 ja Tästä kaikesta 2001. Mitä silmät ei nää on biisinä ainoa, joka on pakko skipata joka kerta. Sehän on ihan hirveä. Karrelle kuunneltu. Okei, myös Samaan aikaan toisaalla saa kiemurtelemaan.

Muistan kun me karattiin
Kuolleet juhlat jätettiin
Rantakallioilla aamuun istuttiin

Hiukan paleltiin kai
Kun varhain valkes sunnuntai
Usvan alta laivat lipui satamiin

On outoa, että edelleen sitä pitää juuri tismalleen niistä samoista biiseistä kuin silloinkin. Silloin 10–18-vuotiaana. Samat haikeat ja monitulkintaiset, melankoliset ja riuduttavat, rakkaudentäyteiset.

Ajattelin nyt, kun laitoin Spotifystä albumi kerrallaan soimaan, että biisit avautuvat minulle varmasti ihan uudella tasolla nyt kunnon aikuisena. Mutta koin laulut ihan samalla tavalla. Samoin tuntein ja ajatuksin.

Yhtäkkiä olin vuoristoradassa, josta pääsi pois vain laittamatta volymet pois. Nostalgia ryöppysi vaunuun ja valtavat ylä- ja alamäet tuntuivat aidolta teiniajalta. Ensi-ihastumisilta ja vähän kehnoilta suudelmilta. Aidoilta itkuilta. Pakahtumiselta. Ystävyydeltä. Orastavalta aikuisuudelta. Olen edelleen ihan yhtä hukassa kuin silloinkin.

Porraskäytävän kumeet äänet
minä viivyn sinussa vielä
Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ruhjeemme nivottu yhteen
kaikesta anteeksi kaikki
ja kellot ja tapetit heiluttaneet paikoiltaan

Ajatuksien sekaan on tullut kuitenkin paljon kokemusta. Kymmenessä vuodessa, melkein kahdessakymmenessä, on saanut elää paljon. Olen murtanut sydäntäni, rakastunut niin, etten tiennyt sellaisen tunteen olemassaolosta. Kaivannut. Lohduttanut ja ollut lohduton. Iloinnut valtavasti, surrutkin vähän. Ystävystynyt, päättänyt ystävyyssuhteita ja huomannut joidenkin haalenevan ilman päätöstä. Asiat ja tunteet, joita silloin myötäelin, ovat oikeasti tapahtuneet ja tunnettu.

Kun kuuntelin perjantai-iltana Suurenmoinen elämä -albumia, tunsin hurjaa kiitollisuutta, että osasin luottaa sydämeeni. Että tein jo nuorena paljon päätöksiä sen perusteella, mikä tuntui hyvältä.

Muistan erään yön 11 vuotta sitten, kuinka olin tehnyt järjellä jonkun päätöksen. Mieleni ja aivoni olivat sitä mieltä, että tämä on paras näin. Kropassani oli kuitenkin hurja olo, en saanut kunnolla happea ja sydäntä sattui. Kuuntelin silloin tunteitani, oloani ja toimin kuitenkin sen mukaan. Se oli vaikeaa hetken, lopulta kuitenkin oikein.

Haparoivin sormin tartuit käteeni
Kun kohisevaa tuulta maailman yllä kuunneltiin
Kun kotiensa raunioissa lapset potki palloa
Mä puhalsin sun kylmiin varpaisiin 

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen (kotisivut, Instagram)

Lumeton yllätysloma: Tahko marraskuussa

Viikko sitten vein Jannen synttäreiden kunniaksi yllätyslomalle. Ajattelin, että olisi kiva viettää yhdessä kunnolla aikaa, lähinnä levätä, mutta myös tehdä asioita yhdessä: ulkoilla, syödä, pussailla ja saunoa. Viikonloppu kotona Helsingissä olisi tietysti ollut helppo vaihtoehto, mutta nyt kouluarjesta Helsingin kotiin palatessani on välillä vaikea rentoutua. Koko ajan olisi jotain hoidettavaa, siivottavaa, haettavaa, sovittavaa tai sumplittavaa, ja siksi päätin, että suuntaamme ihan muualle.

Marraskuu ei ole mitään Suomen matkailun suurinta sesonkia, mutta en antanut sen häiritä. Päätin, että suuntaamme Kuopion kylkeen Tahkolle ja nautimme lumettomasta lomasta ruskan ollessa jo ohi ja joulun vasta odottaessa oven takana.

”Lainaa tai vuokraa auto ja hae minut torstaina puolenpäivän maissa koulusta, niin ajetaan sitten yhdessä perille. On jonkun verran ajoa, mutta ostetaan huoltsikalta kahvia ja karkkia ja ajetaan rauhassa.”

Saavuimme torstaina illan suussa perille Tahkovuoren juurelle, hotelliimme. Olimme matkan aikana syöneet maissi-Tuplaa, peacelätkäkarkkeja ja Daim-patukan, joten ei tarvinnut olla karkitta. Huoltoaseman ässäarvasta en taaskaan voittanut mitään. Alan epäillä, ettei niistä enää koskaan voita.

Janne arvaili koko matkan määränpääksi ihan mitä sattuu (Vierumäki, Nurmes..), joten hän ei vielä kuin vasta pari kilometriä ennen maaliamme tiennyt, missä tulisimme viikonloppumme viettämään.

Olin edelliskerran ollut Tahkolla joskus lapsena tai nuorena, eikä paikasta ollut juuri mitään muistikuvia. Mielikuvieni aktiivinen laskettelukeskukses heräilee vasta rinteiden avattua, joten oli aika ihanaa saapua vähän nukkuvaan kylään – oli hiljaista ja ihanan tyhjää. Sesonkien ulkopuolella matkustaminen on muutenkin mieleeni: näkee paikasta vähän erilaisia puolia ja usein enemmän rauhassa. Lisäksi saa yleensä reilummin aikaa paikallisilta matkailuyrittäjältä. Sesonkeina he harvoin ehtivät kertoilla tarinoitaan kiireen keskellä. Enkä pistä pahakseni, että hintatasokin yleensä tippuu kivasti, kun kaikki paikat eivät ole täynnä.

Majoituimme Break Sokos Hotellin sviitissä (iik!), ihan rinteiden alla. Kyllä kelpasi, kun tajusimme, että huoneessamme on poreallas (ja värivalot! hahaha) ja saunakin. Laitoimmekin saunan heti ensimmäisenä iltana lämpenemään, kuin myös kahtena seuraavana iltana. Niin mukava kuin tien toisella puolella oleva kylpylä olisikin ollut kokea, vei oma sympaattinen pikku-spamme voiton.

Ensimmäisenä iltana suuntasimme muutaman sadan metrin päähän Ravintola Rehtiin nauttimaan Jannen synttäri-illallista. Ihan tosi hyvää! Valkkaria, blinejä, vuohenjuusto-punajuurihommeleita. Vedin uudella taktiikallani tyytyväisenä: kaksi alkuruokaa pääruoan sijasta. Naapuripöydässä ilakoi yrityssseurue, me istuimme aika hissukseen ja juttelimme tulevaisuudesta. Oli hyvä olla juuri siinä, missä oli.

Parasta koko lomassa oli nukkua paljon. Huijasin! Tahattomasti. Parasta oli tietysti yhdessäolo, mutta heti sen jälkeen unet. Nukuimme kymmenen tunnin yöunia kuin horroksessa.

Jo heti ensimmäiseen aamuun valkoisista lakanoista herätessä oli levännyt olo. Aamiaisella oli kunnon hiihtokeskustyyliin Tazza-kaakaokone!!! Olen ollut lukioikäisenä kolme talvikautta hiihtokeskuksen kahvilassa töissä ja tein itselleni vanhan spesiaalini: Tazza järjettömällä määrällä kermavaahtoa ja niin monta vaahtokarkkia päälle kuin mukiin läikkymättä sopii.

Mutta joo, kieltämättä spesiaali oli sen verran tuhti, ettei haitannut lainkaan lähteä sen jälkeen useammaksi tunniksi ulos.

Joku muu ehkä sanoisi, että ilma oli harmaa, mutta minusta ilma oli kuin morsia. Usvaa ihan kaikkialla ja kastetta puissa, maassa ja heinänkorsissa. Luonto oli täynnä ihmeitä. Tuntuu, että mitä tahansa yksityiskohtaa jäi katsomaan, siitä alkoi avautua ihan uusi maailma. Tummanvihreiksi muuttuneet, vahamaiset puolukanlehdet ovat ennen talvea kauneimmasa sävyssä ja korsilla vierähtelevät vesihelmet olivat kuin koruja.

Kiipesimme Tahkon portaita ylös Tahkovuorelle (yli 1000 askelmaa!) ja koska ylhäällä oleva kahvila ei ollut auki sesongin ulkopuolella kuin tilauksesta, pidimme kahvitauon huipun laavulla.

Marraskuiset ja muut pimeän ajan lomat ovat siitäkin ihania, että pimeän tullen voi hyvällä omatunnolla kipittää hotellihuoneeseen lukemaan lehtiä ja kirjaa. En muista, että olisimme koskaan yhteisellä lomalla ottaneet niin rennosti kuin nyt. No Thaimaa vuonna 2012 taitaa kyllä edelleen viedä voiton. Nukuimme nyt jopa yhdet päiväunet! Ilmeisesti olimme kaikesta rentoilusta lopenuupuneita.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin olla aktiivisia ja kävelimme muutaman sata metriä Tahko Spa hotellin keilahallille. Koska kukaan muu ei ollut innostunut retroilusta, olimme hohtokeilausradoilla aivan kaksin.

Janne vei pelit ihan sata nolla. Minua sattui ikuiseen jännetuppitulehdus-ranteeseen ja ärsytti, kun en osannut. Muistin taas, että olen aika kehno keilaaja (ja häviäjä), ja lopetimme ennen kuin aikamme edes loppui. Janne uskalsi sanoa ääneen: ”Eikös me olla aiemminkin jo todettu, ettei keilaus taida olla sun laji?”

Lonkero maistui muovimukista kuitenkin aika hyvältä, ja alan viikon jälkeen olla sitä mieltä, että voisin sittenkin vielä joskus keilata.

Keilaustraumat unohtuivat onneksi pitsaillallisella (+ tietty jälkkäreillä!). Yhtä kuvaa ylempänä näette virallisen ”onneksi kohta saa pitsaa” -ilmeeni.

Emme suotta lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan jäimme hotellin yhteydessä toimivaan Pizza Breikkiin. Eipä sillä, kovin montaa ravintolaa ei tässä vaiheessa vuotta ole aukikaan.

On myös todella jäätävää, että ainoa kunnon kameralla otettu kuva Jannesta on nämä ylläolevat kädet. Kuvaan itse paljon puhelimella, ja Jannella on lähes aina järkkäri käytössä. Lisäksi minulle kameran edessä olo on paljon miellyttävämpää ja luontaisempaa. Näin ollen tämänkin postauksen kuvissa on tsiljoona minua, eikä juuri ihanaa Jannea. Onneksi hän on verkkokalvoillani :)))

Lauantaina oli vuorossa eläinmeininkejä. Onnekseni Janne ilahtui, kun kerroin meidän lähtevän ratsastamaan. Tahkofarmin tunnin issikkasafarille ei ollut muita tulijoita, joten saimme olla opastajamme kanssa maastossa aivan kolmisin.

Minä nousin Lukan ratsaille ja Janne hyppäsi Tahvon selkään. Rauhallisella tunnin reissulla sai kivasti tuntua ratsastukseen. Lopuksi oli pakko kysyä, että voitaisko koittaa vähän kiihdyttää vauhtia. Takaraivossa oli muistissa Mongolian ei-niin-turvalliset ravit ja kisailut, minkä vuoksi teki toisaalta mieli kiihdyttää ja toisaalta mieli jarruttaa. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä.

Kun nyt kerran olimme lähteneet käymään Tahkofarmilla, teimme samantien omatoimisen farmikierroksen hevosten lisäksi farmin muiden eläinten kanssa. Siellä oli söpösti kodeissaan pikkupuput, isot puput, vuohet, laamat, helmikanat, sorsat, kukot, ankat, lampaat ja possut.

Syötimme pupuille porkkanoita ja nauroimme vuohien kielille: nehän ovat kuin ihmisen! Puput olivat suosikkejani, muilla ei ollut niiden rinnalla mitään jakoa, vaikka ne eivät tahtoneetkaan minusta muuta kuin ruokaa. Töpselinenien ruokailuääni oli vertaansa vailla, ja vuohien syömishierarkia karu muistutus maailman epäoikeudenmukaisuudesta väkivaltaisuuksineen.

Janne pelkäsi laamahäkissä koko ajan, että jompikumpi laamoista sylkäisee hänen päällensä. Niinpä hän pyrki vainoharhaisen nopealla tahdilla syöttämään kumpaakin, jottei klimppejä lentäisi suuntaamme.

Farmikierroksen päätteeksi näin respalla vielä keppihevosia. Vieressä oli kyltti: ”Saa lainata!”

En voinut itselleni mitään, oli pakko päästä kokeilemaan. Ja oli kyllä aivan jäätävän hankalaa. Siis olen katsonut niin paljon nuorten keppariharrastajien hyppyvideoita instassa, ja ne ovat kyllä ihan hulluja! En meinannut uskaltaa hypätä tuon matalan penkin yli, ja ne todellisten harrastajien esteet on aivan käsittämättömän korkeita.

Että vaikka koni ratsastikin hienosti, niin minulla oli keppariratsastajana vielä paljon opittavaa.

Kun ajoimme takaisin hotellille, alkoi sataa taianomaisesti lunta. Lumettomasta lomasta tulikin yhtäkkiä ihan sellainen maagisen luminen, niin kuin Gilmoren tytöissä ensilumi aina on.

Lumi tosin oli niin märkää, että lumisateessa kastui hetkessä. Mutta olipahan kauniinnäköistä ja toisaalta taas yksi ihana syy kipittää sisätiloihin, laittaa sauna päälle ja ottaa sisustuslehti lukuun.

Kolmanneksi, lyhyen lomamme viimeiseksi illaksi, olimme tilanneet ennakkoon kolmen ruokalajin ruoan alakerran Hillside-ravintolasta. Joimme onnellisina yhdet oluet ja nautimme vegaanimenun, joka oli ihan huippu! (On kivaa, että on puoliso, joka pitää samoista asioista kuin minäkin, niin kuin vaikka kaljasta ja kasviksista.)

Puhuimme lomalla tosi paljon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Parisuhteen tilasta pitää jutella aika paljon enemmän, kun ei näe arjessa. On ihana kerrata ihan tavallisia kuulumisia, mutta sen rinnalla on pakko miettiä asiota myös perinpohjaisemmin: miten tällainen ”tavallaan etäsuhde” pyörii niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. No, onneksi molemmat ovat. Kiva olo siitä.

Sunnuntaina otimme vielä yhden pitkän aamut ja pitkiä katseita. Sitten ajelimme ystävien laina-autolla huoltoasemien karkki- ja juustosämpyläpysäkkien kautta kotiin. Koteihin, tarkoitan.

Taakse jäi lumeton ja lopuksi luminen Tahko ja lumeen sormella piirretyt salaviestit.

-Henriikka

Huom! Olimme Tahkolla Break Sokos Hotel Tahkon kutsumana, emmekä vastanneet kaikista kustannuksista itse.

Surkeimman sisaren pokaalin saa… minä!

Tuli kamala ikävä siskoa. Sellainen ikävä, ettei sitä voi korvata kukaan toinen. On ikävä suoria, mutta rakkaudella lauottuja kommentteja, käpertymistä vierekkäin, maneereita, jotka tunnistaa löytyvän myös itsestään. Sitä uskomatonta yhteyttä, kun jotain tapahtuu, ja molemmat katsoo toisiaan välittömästi ymmärtäen, miksi toinen katsoi. Ja hyvin usein sitä seurannutta naurua.

Janne kertoi eilen puhelimessa, että oli käynyt Roosaliinan luona syömässä jätskiä. Hän oli heittänyt lainaksi jonkun vaatteeni ja vienyt samalla pyynnöstä maitolitran opiskelijarukan jääkaappiin. Sitten he olivat kahvitelleet jätskin kanssa.

Päälle tuli samantien kaksi oloa: a) Onpa ihanaa! Niin kivan kuuloinen hetki. b) Miksen minä ole siskoni kodissa syömässä jäätelöä? Minähän pidän jäätelöstäkin paljon enemmän kuin Janne. Ja no, muutenkin.

Ehkä pieni peiliin katsomisen paikka. Pelasin ehkä itselleni kätevästi vähän lisärakkautta varastoon viedessäni siskoni lokakuussa synttäriyllärinä ravintolaan syömään ja balettia katsomaan, mutta pian ne varastot taas hupenevat.

Avasin juuri puhelimestani viestihistoriamme ja viimeiset viestit kuuluvat:

to 1.11.
R: Mennäänkö huomenna yhdessä messuille vai meetkö yksin?
H: Meen omineen! Mulla on pari palaveria niin olis tylsää.

pe 2.11.
R: Entäs leffailta teillä?
R: Eikun ups te näettekin Tiian, Anun ja Tuijan kanssa!

ke 16.11.
R: Saanko lainata taas sitä haalaria perjantaina?
H: Joo, käy vaan hakee.
R: Kiitti * pusuemoji. Tuutko viikonlopuksi Helsinkiin?
H: En

tänään:
R: Ootko ensi viikonloppuna Helsingissä? Mä tarvisin kipeästi sun apua silmälasien hankintaan!
H: Oon. Käy la klo 17–18 ja su klo 16–17.
R: Haha no lauantai it is! Voi olla, että teen päätöksen jo etukäteen, mutta jos en, niin sitten toi.

Oijoi. Ei kovin aktiiviselta näytä tuo sisarsuhteeni ylläpito. Ihan hävettää lukea.

Toivon todella, ettei sisko ehdi valita sopia silmälaseja ennen ensi viikkoa. Tuossa tunnissa ehtisi nimittäin pyytää vähän anteeksi sitä, että on ollut luuserisisko. Taas. Ja että tulee jatkossakin ehkä olemaan.

Nyt kyllä laitan hänelle heti viestin ja pyydän huomenna kylään! Voi veljet, tarkoitan siis siskot, jos hän pääsisikin säkällä hyppäämään Tammelan bussiin. Saisi kerralla enemmän kuin tunnin.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä

Pikkujoulukausi, bling bling blinggg! Jouluradio avattiin tänä vuonna ennätyksellisen aikaisin kuulijoilleen, näyteikkunoissa välkehtii pallot ja piparminttutangot, ja kaupunkien ensimmäiset jouluvalot on asennettu paikoilleen.

Olen joulusta aivan innoissani. Viime joulu meni Tansanian lämmössä, joten tuntuu kuin en olisi juhlinut kahteen vuoteen. Pääsin tietysti viime vuonnakin osallistumaan pikkujoulukauteen (esim. näihin reivien, salakapakan ja letkajenkan yhdistelmiin punaisessa glittermekossani), mutta jotenkin koko homma jäi puolitiehen, kun lopussa ei odottanut joulujuhlaa.

Mutta tänä vuonna kaikki on toisin. A-a-a-auuuuuu!

Todellisuudessahan minulla on tasan yhdet pikkujoulut tiedossa. Ne ovat luokkakavereitteni kesken järjestettävät, juuri ennen joulua. Olen myös hurjan arvovaltaisen, kolmehenkisen, pakotetun järjestäjätiimin arvovaltainen jäsen. Sen lisäksi on myös itsenäisyysjuhliksi naamioidut syntymäpäiväjuhlat, jotka ovat samaisen ryhmärämän kokoontuminen, ja jonka järjestämisestä olen yllätysyllätys myös vastuussa.

Tiedänpä, mitä teen joulukuussa. Olen selkeästi ottamassa edellisvuoden menetettyä joulua takaisin.

Ainiin! Eilen vietimme myös vuoden ensimmäisiä pikkujouluja. Oli piparinleivontaa, joululauluja ja korttien askartelua salaisille ystäville. En tiedä kehtaanko enää myöntää, että 17-henkinen opiskelijaporukkammehan oli tietysti taas opettajieen kutsulistalla, vaikka järjestämisvastuussa en sentään ollut. Kovin on sisäsiittoista tämä Tammelan eräopiskelijoiden elämä: sinne sitä jäätiin yökylään siskonpetiin opiskelija-asuntolan olohuoneen matolle. Aamupalaksi oli riisipuuroa ja eilisen vitsejä.

Mutta se, mitä halusin alunperin kirjoittaa, on tiivistetysti otsikossa: Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä. Koska…

Fiksua

Tiedän, mikä houkutus olisi kävellä halpaan, epäeettiseen ketjuliikemyymälään ja ostaa sieltä joku iki-ihana pikkujoulukimallus. Ehkä kaksikin. Mutta mieti tänä jouluna kahdesti. Olen itsekin sortunut noihin monena vuonna, mutta tänä vuonna olen tehnyt päätöksen, että pikkujoulut juhlitaan eettisissä koltuissa ja tamineissa.

Näissä kuvissa on päällä suomalaisen Tauko Designin takki. Niin kuin näkyy, niin olen ottanut sen itse mekkokäyttöön. On parasta, jos vaate mukautuu erilaisiin tarpeisiin, ja tämänkin Linja-takin kangas on upean laskeutuvaa ja kevyttä. Tiedän, missä vaate on tehty, mistä se on tehty: ”The jacket is produced following our ideals of ethical and ecological production. We value the standards of sustainable fashion and keep the whole production chain transparent.”

Eettisyys ja ekologisuus kulkevat niin vahvasti yrityksen DNA:ssa, että voin hippastella mekossani onnellisena. Ja sitten juhlahumun laantuessa ottaa sen taas takkikäyttöön.

Korvissa killuvat AIDA impactin keltaiset silkkihapsukorvikset. Ihan somen houkuttelemana klikkailin ne ostoskoriin ja juku, tunnen itseni kuningattareksi ne korvissani.

AIDAn perustaja Elina perusti yrityksen äitiyslomallaan vasta tänä keväänä. AIDA impact on yhteiskunnallinen yritys, joka yhdistyy kauniiseen muotoiluun ja laadukkaisiin luonnonmateriaaleihin myös yhteiskunnallisen mission: AIDAn tavoitteena on auttaa pakolaistaustaisia perheitä integroitumaan Suomeen. Yritys työllistää käsityötaitoisia naisia, joille AIDA-työ on ensimmäinen väylä työelämään Suomessa. Yhteistyötä tehdään StartupRefugees-järjestön kanssa.

Vanhaa

Tiedän, ettei aina ole mahdollisuutta tai halua panostaa uuteen. Haastaisinkin miettimään myös, löytyisikö kaapista asupaniikin uhallakin jotain päällepantavaa?

Olin itse sellainen, että hankin ennen joka juhliin uuden asun. Muutama vuosi sitten hääjuhlia alkoi kuitenkin tulla sellaisella tahdilla erityisesti kesäsesonkiin, että päätin pärjätä vanhoilla. Nyt olen kierrättänyt samoja mekkoja erilaisilla asusteilla vaikka missä juhlissa.

Lainattua

Oman vaatekaapin lisäksi ystävät ja sisko ovat olleet kullanarvoisia: toisen vanha on itselle uusi. Yllättävän avuliasta porukkaa saattaa löytyä myös esimerkiksi kaupunginosien Facebook-kirppiksiltä, jos huikkailee lainailun tai vuokrailun perään.

Lisäksi vaatelainaamot ovat nostaneet viime vuonna upeasti päätään, ja esimerkiksi Vaaterekin ja Vaatepuun lisäksi esimerkiksi Ivana Helsinki pyörittää myymälässään lenkinkilainaamoa, jota olen käyttänyt useamman kerran.

Kierrätettyä

Vanhan ja lainatun lisäksi yritän iskostaa kaikille takaraivoon second handin rakkauden. Siitähän koko bloginikin lähti aikoinaan liikkeelle!

Löytyisikö unelmien pikkujouluasu kirpputorilta, second hand -liikkeestä tai fiinisti kuratoidusta vintagekaupasta? Moni laadukas second hand -yritys toimii nykyisin myös vain verkosta käsin (Radhica, WST…), joten ei tarvitse edes kotoa lähteä.

Jestas, kuinka tekee mieli suklaakonvehteja! Melkein kieriskelen tuskissani, kun katson näitä kuvia. Olen päättänyt, että tähän joulunalusaikaan kuuluu myös laaja suklaakonvehtikisa ja laadunvalvonta – ajattelin käydä läpi kaikki suklaakonvehtirasiat pala palalta. Olen kyllä huonossa vauhdissa, sillä vain yksi konvehtirasia on takana päin.

Ja itse asiassa nyt kun ajattelen, niin voisinpa suklaamätön sijasta keskittyä löytämään myös vähän fiksumpia ja reilumpia suklaavalintoja. Tuollainen bulkkimättöhän on oikeastaan aika typerää. Näin sitä vaan itseään influensöidään tässä samalla.

Tämä on muuten täysin poikkeuksellinen kuvasarja, ei juurikaan linjassa tavallisiin kuviini. Mutta nämä ovat minusta silti aika mageita, vähän röyhkeitä, kuin kalsarikännit 2.0. Toivon, että tuo piinaava tuijotukseni saa teidät kääntymään halpahallin ovelta ja suuntaamaan uusille urille.

-Henriikka

Linja Jacket Black / Tauko Design (saatu), Ocher silk earrings / AIDA impact

Entä jos lähtisin somesta?

Pari viikkoa sitten sain ajatuksen: entä jos lähtisin somesta? Piilottaisin blogini, poistaisin somekanavani, lakaisisin kaikki mahdolliset somejälkeni. Olisin aina kokonaan vain siellä, missä olenkin.

Se oli rehellisesti sanottuna ensimmäinen kerta koskaan, kun ajattelin asiaa ihan tosissani. Huomasin jopa haaveilevani siitä.

Ettei tarvitsi koskaan päivittää mitään mihinkään, ettei elanto olisi kiinni somesta, ettei koko somea edes tarvitsisi ajatella. Ettei tarvitsisi päivittää joululomalta, päivittää kuulumisia koulusta, vastata yhteenkään viestiin koskaan. Ja saisi vain keskittyä meneillä olevaan hetkeen, siihen käynnissä olevaan live-hetkeen ja siihen oikeaan elämään.

Kuulostaa IHANALTA.

Ilman sosiaalista mediaa kellään ei olisi koskaan minusta somesta pääteltyjä ennakko-oletuksia. Saisin oikeissa kohtaamisissa vaikuttaa itse enemmän siihen, millaisen kuvan itsestäni annan. Työnantajat ja yhteistyökumppanit eivät pystyisi googlaamaan minusta elämäntarinaani, rakkaustarinaani, pituuttani tai urheiluhistoriaani. Opiskelupäivieni jälkeen voisin lähteä lenkille niin kuin opiskelukaverini, eikä retkiltä tarvitsisi koskaan somettaa mitään.

Ei tarvitsisi miettiä, kuka pitää liian tavallisena, kuka liian tavattomana. Hajuttomana, mauttomana, lihoneena, laihtuneena, tyhmänä, pinnallisena tai itsekkäänä. Eikä kukaan toisaalta olettaisi hauskaksi, lempeäksi, älykkääksi tai hyväntuuliseksikaan. Olettaisi yli-ihmiseksi ja pettyisi sitten, kun olenkin oikeasti vain tällainen.

Ylipäänsä jossain oudossa sosiaalisen median kerroksessa ei olisi minua – luuloja, toiveita tai harhakuvia minusta. Tai jos olisi, niin ne eivät olisi minusta lähtöisin.

On absurdia, että samaan aikaan pohdin, että aloittaisiko tekemään enemmän videoita, perustaisiko podcastin. Mietin somea enemmän kuin ikinä, mitä siellä jakaisin ja millaisia arvoja ja asioita haluaisin tuoda esille. Blogin uusi ulkoasu on vihdoin tuloillaan ja vastailen Instagramin direct-viesteihin aktiivisemmin kuin koskaan ikinä. (Jos olet jäänyt vaustauksetta, se on ollut vahinko.)

Lähes koko toimeentuloni on oman sosiaalisen median läsnäoloni varassa ja sen myötä rakennettu. Vaatteet päälläni, kosmetiikat kaapissani ja retkeilyvarusteet rinkassani ovat valikoituneet paljon sen mukaan, millainen ”hahmo” olen sosiaalisessa mediassa – millaiseksi olen itseni ”luonut”, millaiseksi muut ovat minua muovanneet. Eli periaatteessa sen mukaan, mitä oikeasti olenkin, mutta on mahdotonta ajatella, mitä olisi ilman somea. Moni asia elämässäni on määräytynyt somen vuoksi, kautta ja mukaan. Se on järkälemäinen motiivi ja vaikuttaja elämässäni, toisaalta illuusio ja toisaalta täyttä totta.

Nyt kun kirjoitan, tulee sellainen olo, että mitä ihmettä vielä teen somessa? Elämä ilman sitä kuulostaa unelmalta! Ikuiselta kesämökiltä. Eikä tämä ole vain joku bloggaajien asia, vaan ihan jokaisen somessa olevan tilanne, joskin tietysti somea työkseen tekevällä korostunut.

Ja sitten toisaalta tiedän, miten aitoja kohtaamisia somessa voi olla, miten paljon täällä voi vaikuttaa. Miten tärkeää sosiaalisen median luoma jaettu vaikutusvalta ja demokratia on, mitä tämä kaikki sekopäinen on parhaimmillaan.

Somen kautta olen yhteydessä kaukana oleviin ystäviin, jaan intohimoa samanhenkisten kanssa, käyn keskusteluja ja kuuntelen omista mielipiteistäni eriäviä argumentteja. Näen maailmaa miltei sen kaikilta laidoilta, saan tietoa enemmän kuin ikinä ehtisin kirjastoista kipittää hakemaan, minkä lisäksi inspiroidun, ilahdun ja innostun. Some on mieletön pankki kaikkea – niin hyvässä kuin pahassa.

En minä täältä ole heti karkaamassa, ettäs tiedätte. On vielä paljon, mitä haluan tehdä ja saada aikaan. Toivottavasti se on teillekin kiva uutinen. Mutta yllättävän usein pienet ajatukseni johtavat johonkin suurempaan, joten älkää ihmetelkö, jos yhtenä kauniina tai rumana päivänä olen lakaissut somen tomut jaloistani ja kadonnut. Soronoo!

-Henriikka

pipo/Vaiko – Nelly beanie, takki/Halti (äitiltä lainassa), lapaset/käsityö, farkut/second hand

Päivänsankari, tyttären sankari

Lapsena, kun en itse osannut vielä juuri mitään, osasin kyllä luetella, mitä kaikkea isä osaa. Hän surffaa, ajaa junaa ja bussia ja rekkaakin, hän hyppää laskuvarjolla tuosta noin vaan, laskettelee, lumilautailee, laskee telemarkeilla ja vielä opettaa niitä kaikkia. Ja on ajanut ympäri Eurooppaa moottoripyörällään niin komeana, että naiset ovat laonneet tienvarsilla. Ja meidän isä osaa leipoa niin hyvää perunarieskaa, ettette ole kyllä sellaista maistaneet.

Vielä tuon ikäisenä en osannut laskea lukuun sitä, että hän osaa peitellä meidät kauniisti nukkumaan, sanoa meistä lapsista ja äidistämme kauniita asioita, että hän pitää meitä luonnollisesti sylissään ja että hänen sylissään tuntuu vieläpä turvalliselta. Että hän on opettanut meitä arvostamaan sitä, mitä olemme itse saaneet ja jakamaan omastamme, näkemään jokaisen ihmisen samanarvoisina.

Tai sitäkään, että hän se tosiaan haki meidät tarhasta ja oli meidän kanssa, kun äiti oli vielä töissä. Lähes kaikki muut tarhasta lapsiaan hakeneet vanhemmat kun olivat äitejä. Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt. Hänhän oli toinen vanhemmistamme, eikä sillä ollut meille lapsille niin merkitystä, kumpaan milläkin hetkellä turvasimme.

Perin isältäni loputtoman kaipuun olla siellä, missä en ole. Perin kaipuun jännityksen ääreen, adrenaliinikoukun, kaipuun seikkailuun. Muistan, kuinka isä lähti Euroopan reissuun ollessani 7-vuotias ja annoin mukaan omavirkkaamani käsinuken. Se oli ruma kuin mikä, mutta onneksi isä oli edelleen komea.

Kun lähdin 18-vuotiaana yksin Etiopiaan, yritin jännityksen yli ajatella, että vanhempani reissasivat ilman puhelimia. Että isänikin on käynyt vaikka missä, eikä ole koskaan pelännyt. (Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ollut enemmänkin pelonhallinnasta kuin pelkäämättömyydestä.) Tuntui oudolta ja vähän turvattomaltakin tajuta jossain vaiheessa, että olen pian itse nähnyt maailmaa enemmän kuin hän. Että minusta on tullut myös opas vanhemmilleni.

Sain ensimmäisen kerran olla kunnolla oppaana, kun lähdimme huhtikuussa yhdessä Siperiaan ja Mongoliaan kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Olen puhunut asiasta loputtomiin, mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selkeämmin ymmärrän, miten iso merkitys matkalla oli elämässäni. Olla nyt kaksin suurimman seikkailuidolini kanssa kohti tuntematonta puksuttavassa Trans-Siperian ja -Mongolian junassa, jutella loputtomiin ja jakaa slaavilaiset välipalat kristillisesti tasan. Nauroimme niin monille asioille niin laittoman paljon, karjuimme mongolialaisille metelijöille aamuyöllä ja otimme selfieitä lukuisten Lenin-patsaiden kanssa. Olimme isän ja tyttären roolien lisäksi niin selkeästi ystäviäkin.

Mongolialaisessa jurtassa yöpyessämme lämpötila laski pakkasen puolelle, ja aamuyöstä heräsimme paksujen vilttien alta hytisten. Onneksi isä sai vikkelästi tulet kaminaan käyttäen divarista löytämänsä ja reissussa jo aiemmin luetun ”Sota ja rauha” –kirjan sivuja. Tunnistin helposti lapsuuden sankarini, kun klassikkoteos kipinöi kohti taivasta tainnuttaen minut taas rauhalliseen uneen.

Vaikka olen ulkoisesti pitkälti äitini suvun jatke, sinulta sain suoran nenäni ja hymyn, jossa alahampaat ovat alahuulen alla piilossa. Sinulta sain tummanpuhuvan myrskypilven pääni päälle niihin hetkiin, kun koen vihaa tai turhautumista. Sinulta sain pikkutarkan suunnitelmallisuuteni, hetkittäin pilkahtelevan harkitsevaisuuteni ja verbaalisen nokkeluuden. Sinulta sain kulkuritytön sydämeni.

Kun viime viikolla puhuimme puhelimessa ja kerroin puhelun päätyttyä kämppiksilleni sinulta terveisiä, sanoi yksi kämppiksistäni: ”Lopetatko sä puhelun sun isän kanssa ”Rakastan sua”? Mä olin ihan varma, että siellä on Janne!”.

Hyvää isänpäivää, isä. Rakastan sua.

-Henriikka

Kuinka oppia olemaan tehottomampi?

Toin Jannen yllätyksenä Tahkolle. Vietämme autuaan rauhallista ja hidasta viikonloppua hotellissa, Tahkovuoren juurella.

Toistelin koko eilisen automatkan, että ei mennä sitten varsinaisesti tekemään mitään, olemaan vain. Sitähän me kaipaamme ja tarvitsemme, eikö totta? Yhdessäolo ja lepo riittää. En ollut suunnitellut sen kummempia lumettomalle marraskuun lomallemme. Luontohan kuiskii aina kauniita ja hotelliaamiaiset saavat helposti hymyilemään. Rapeat lakanat tainnuttavat rentouttavaan uneen.

Päästyämme perille jatkoin vielä toistojani: ei sitten tosiaan tarvitse ottaa stressiä mistään tai suunnitella. Tai voidaanhan me vaikka huomenna mennä hiihtämään ja vaikka lauantaina ratsastamaan ja toisaalta huomenna voisi tehdä vielä parin tunnin retken Tahkorinteen laavulle. Ehkä sunnuntaille voisi varata hieronnat ja käydä lenkillä. Ja salilla. Ja tänään ehditään vielä keilaamaan! Mutta ei tarvitse mitään suunnitella tai edes miettiä. Termariinkin saa kyllä kahvit helposti keitettyä, jos halutaan retkeillä enemmänkin. Mutta ei mietiskellä sen kummempia!

Jossain vaiheessa Janne totesi: ”On se kyllä hauska, kun sä sanot ettei tarvi miettiä mitään ja koko ajan sä pohdit ja suunnittelet kuitenkin.”

Ja ymmärsin todellakin hänen sanansa ja tajusin, että niinhän todellakin tein. Ja teen. Yritän olla ajattelematta seuraavaa hetkeä ja päivää, mutta se on minulle ihan älyttömän vaikeaa. Aivoni laittelevat asioita lokeroihinsa, listaavat lomamahdollisuuksia ja keräävät hyödynnettävää dataa suunnittelua varten. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tehoton.

Yksi kämppiksistäni varmaan nauraa, jos lukee joskus tämän. Hän on nimennyt minut ryhmämme tehokkaaksi ”optimoijaksi”. Häntä alkaa usein hymyilyttää, kun alan kouluasioissa yhtäkkiä järjestellä kaikkea aivan tuhannen vimmalla, miettiä kuinka asian tekisi suoraviivaisimmin ja helpoimmin, mutta maksimaalisella hyödyllä.

Minun on kertakaikkiaan opittava päästämään tästä tavasta irti, löysäämään otetta. Eihän siitä tule mitään, jos olen odottanut maailman rennointa Tahko-lomaa ja sitten pohdin aamiaisella, että missä järjestyksessä minun kannattaa aamiaiseni syödä, jotta sen palaset asettuvat vatsassani optimaaliseen järjestykseen.

Mutta onneksi olen tänään osannut ottaa lepoa. Aina, kun mieleeni on tullut potentiaalista suunniteltavaa, olen päästänyt ajatuksen leijailemaan vapaasti pois mielestäni. Ei ole helppoa, mutta on aika alkaa opetella.

-Henriikka

pipo/Vaiko, Timberjack (coffee brown), takki/Fjällräven, Keb Eco Shell jacket w (lava)

Etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin
 
Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
Ja poimit’syliin siipirikon pilvistään pudonneen
 
Siksi etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Sul on siniset silmät ja katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä
Vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan
 
Aina tiedä en missä kuljen välillä taivaan ja maan
Kuka nojautuisikaan nuorallatanssijaan?
 
En pysty ihmeisiin, en edes sellaisiin joista lehdistä luetaan
Silti toivon että luonas olla saan

Siksi etsisin sua vaikka laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Johanna Kurkela – Jos sä tarvitset mua

Maailman parasta syntymäpäivää rakas, turvallinen, yllätyksellinen monkey face, marraskuun lapsi. Taitaa olla aika alkaa suunnitella ensi vuoden 30-vuotisjuhlia.

Jos meille joskus kävisi jotain, menettäisin uskoni rakkauteen. Mutta sulla on niin siniset silmät ja varma katse, etten huomaa edes pelätä sitä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Ihan tavallinen hetki

”Miksei me vaan oteta kuvia ihan jostain kämäsistä hetkistä, niinku vaikka nyt?”
”No, otetaan.”

Tällainen hieno keskustelu käytiin sunnuntai-aamuna kotonamme. Janne oli tehnyt harvinaisen spesiaaliaamiaisen meille, hotellityyliin: liukuhihnamaisesti sai valita lautaselleen mitä tahtoi. Oikeasti valikoima ei ollut mikään mieletön, mutta kun asioita asetteli nätisti vieretysten, tuli olo, että vain taivas on rajana.

Rötkötin Jannen aamutakissa, hörpin neljättä kuppia kahvia ja mietin, onko parempaa elokuvaa kuin Ansa vanhemmille.

Viikonloppu oli ollut taas yhtä ravausta. Perjantai täynnä palavereja ja kaiken maailman pressitilaisuuksia, ilta meni ystävien ja ruoan äärellä. Lauantai meni aamiaistreffeillä ja dreijauskurssilla. Sunnuntaiaamuna oli olo, että haluaisi tuon aamuhetken kestävän ikuisuuden. Oli pitkästä aikaa olo, ettei kukaan vaatinut mitään, eikä mikään vienyt energiaa. Energiaa vaan virtasi sopivan verkkaisesti sisään suusta ja korvista, jokaiseen soluun sopivan verran. Dreijauskurssi jatkui sunnuntaipäivällä, ja vaikka se olikin kivaa, yritin venyttää silti aamua niin pitkään kuin se vain sen salli.

Höpöttää turhia, syödä vähän enemmän kuin jaksaisi, rakastaa enemmän kuin mitään tai ketään.

Olen sanonut ja varmaan kirjoittanutkin syksyn aikana monesti, että olen täysin stressitön. Siltä on tuntunut.

Luulen kuitenkin olleen ja olevani vähän väärässä. Mieleni ja kroppani lähettelevät minulle vähän sellaisia signaaleja, että keskity olennaiseen, lepää vähän, syö vähän paremmin, nuku enemmän.

Ja minä kun luulin, että nykyisen rutiinielämäni mukana olisin automaattisesti terveellisesti elävä ja hyvinvoiva. Ja luulin myös, että stressiä aiheuttavat lähinnä työt. Ja että stressiä on vain sellainen stressi, joka ryöppyää laidan yli, sellaista jonka selkeästi huomaa. Vaikka taitaakin olla, että olen vain melko hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, joka ei sinänsä lamautua minua, mutta millainen ei kuitenkaan tee hyvää.

Mutta tältä näytti aivan tavallinen sunnuntaihetkemme ennen hälinää, kiirettä, meikkiä, stressiä tai sellaista oloa, että olisipa jossain muualla. Tuolta näyttää hupsusti turvonneet nilkat ja muutaman sentin juurikasvu palaneen, vaalean kesätukan keskellä. Tuolta näyttää uusi vilttini, jonka ostin eräänä päivänä täysin spontaanisti nähtyäni sen Stockmannin näyteikkunassa – en ole ehkä koskaan ostanut ennen mitään näyteikkunahoukutuksesta. Tuolta näyttävät aamu-uniset silmäni, joita en vielä tohdi avata uuteen päivään, kun vastahan se alkoi.

-Henriikka

”Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

”Oot Paju oikeessa. Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Muun muassa näillä sanoilla ilmaisen ajatuksiania Minna Canthin novelleita, kirjailijaa itseään, feminismiä ja äänikirjoja käsittelevässä Kuulitko saman? -lukupiirissä pari viikkoa sitten. Seurassani olivat Paju ja Hanna, ja vaikka aluksi istahdimme äänitysstudioon vähän jännityksissämme, niin keskustelu lähti melko nopeasti soljumaan vikkelästi ja sellaisella virtauksella, että lopulta äänittäjät joutuivat itse lopettamaan nauhoituksemme. Onneksi saimme jatkaa keskustelua äänitysten jälkeenkin.

Nyt kun podcast torstaina julkaistiin, kuuntelin sen isolla innolla. Unohdin äänityshetkessä nauhoituksen ja keskityin keskustelumme sisältöön niin kovasti, että melkein jännitti, mitä kaikkea olin mennyt laukomaan.

Kuuntelimme Pajun ja Hannan kanssa äänikirjalukupiiria varten neljä Minna Canthin novellia: Laulaja, Ompelija, Lain mukaan ja Kodista pois. Minna Canthilla on menossa juhlavuosi (175 vuotta ensi maaliskuussa, woop woop!), minkä vuoksi nuo novellitkin on nostettu Storytelin kokoelmiin. Esille tuotava asia on myös, että Taika Mannila aka magicmannila on tehnyt niiden kansikuvitukset.

Olen joskus lukiossa ja sen jälkeen kirjallisuutta opiskellessani lukenut Minna Canthia paljonkin. Hän oli ensimmäisiä badass-feministejä (ei varmaan itse käyttänyt itsestään tämä nimitystä), jota aloin fanittaa. Olen lukenut nuo novellitkin ennen kirjana, mutta huomasin muistavani niistä todella vähän.

”Oli tosi hauska, että valinta tähän juttuun oli Minna Canth, koska mä en oo lukenut Minna Canthia ja se on ollut sellainen asia, minkä mä oon halunnut tehdä. Ja nythän se kävi tosi helposti, koska ei tarvinnut lukea, vaan sai kuunnella. Ja tässähän on lukijana Elina Knihtilä, joka lukee aivan mielettömän hyvin. Hänhän siis tavallaan näyttelee nää novellit. Ja se oli ihanaa kuunneltavaa.” kertoo Hanna meidän podcastissa, ja myös Paju yhtyi mielipiteeseen Elina Knihtilän lukijaäänestä.

Hauskaa oli, että mielipiteet jakautuvat meidän kolmen välillä selkeästi kahteen. Olin itse taas aivan toisessa ääripäässä lukijaäänen suhteen:

”Mun täytyy itse asiassa sanoo, että mua ärsytti, koska se näytteli sitä. Mä oon ennenkin kuunnellut äänikirjoja ja musta on aina ihanaa, että mä saan päättää miltä ne kuulostaa ne tyypit, ja miten se tarina jotenkin etenee ja missä rytmissä. Mä jotenkin hermostuin, että älä anna noille noin vahvoja ääniä. Mä olisin toivonut sellaista neutraalimpaa lukijaa siihen.”

Kiinnostavinta keskustelussa oli ehdottomasti feminismi teemana. Podcastin lopussa ehditäänkin pureutua yllättävänkin syvälle naisten ajatuksiin 1800-luvun lopun naiseudesta, naisten roolista ja valinnoista novelleissa sekä naisena olemisesta nykypäivänä.

”Hauska kun miettii, että kun Minna Canth on ollut itselle sellainen esikuva, ja oon siteerannut sitä paljon, googalillut ja mietiskellyt tätä naista nyt semmosena muusana, niin oikeestaan vaikka sen feministiset aatteet, niin ei sillä ollut vielä kauheesti aseita tai eväitä tuohon aikaan. Samalla lailla kuin mitä nyt näkee koko feminismin ja sen, miten sitä vois viedä eteenpäin. On se viel ollut aika lapsenkengissä kuitenkin verrattuna nykypäivän Suomeen. Että mä olisin odottanut, että hän olisi  ollut jo pidemmällä teksteissään näissä ajatuksissa.” mietiskelen itse tajunnanvirtana podcastissa, mistä lähteekin kiinnostava keskustelu koko asiasta.

Saattoi tosiaan olla, että Canth oli oman päänsä sisällä niin paljon paljon pidemmällä aatteissaan. Vähän niinkuin itse olen tämän blogin kanssa. Välillä sitä on niin raivona, surullinen, onnellinen tai esimerkiksi hämmentynyt ja tekisi mieli purkaa kaikki suodattamatta tekstiksi. Lopulta ulos tulee joku löllykkäteksti kauniissa paketissa, ja alkuperäisestä tunnekuohusta on jäljellä joku hatara ajatus taustalla.

Äänikirjat on kyllä hieno asia, niin kuin ovat myös podcastit. Jotenkin siistiä, että kaunokirjallisuutta ja esimerkiksi tällaisiä hulluja klassikkoteoksia tehdään nyt kuunneltavaan muotoon ja sitä kautta useammille korville. Esimerkiksi Paju kertoi lukupiirissä, ettei lue perinteisiä kirjoja juuri ollenkaan, ja äänikirjat ovat siksi iso asia hänelle.

Itselleni äänikirjat tulevat taas normaalien kirjojen rinnalle erilaisiin hetkiin ja tilanteisiin: joskus on ihana painaa silmät kiinni, lepuuttaa alati käytössä olevaa näköaistia ja uppoutua äänikirjaan. Joskus taas haluan täyttä hiljaisuutta, ja silloin perinteinen kirja on ainoa oikea vaihtoehto. Ei toista ilman toista. Minulla on myös Storytel-lukulaite ja haaveilen kokeilevani, miten toimisi vaihtelu lukulaitteen ja äänikirjan välillä.

Sen olen kyllä huomannut, että molemmat vaativat tietynlaista läsnäoloa ja rauhaa. Jotkut (esim. Janne) pystyvät kuuntelemaan keskittymättä sen kummemmin, mutta itse tarvitsen kyllä huomioni niin kuunteluun kuin lukemiseenkin. Luulen, että kaikki aistini ovat aika valppaita ja ilman keskittymistä huomioni kääntyy helposti muualle.

Kesällähän olin mukana kahdessa aiemmassa Storytel-podcastissa (kirjoitus 1, kirjoitus 2). Kuuntelitteko niitä? Entä onko kukaan ennättänyt kuunnella vielä tätä uusinta torstain jälkeen? Olisi kivaa (ja jännittävääkin) kuulla, mitä olitte mieltä. Jos ette ole Storytelin käyttäjiä, niin täältä voi käydä nappaamassa itselleen koodin kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon.

Podcastit kiinnostavat itseäni muutenkin ihan hirveästi ja kuulisin mielelläni myös kommenttia, olisiko podcastilleni tilausta tai mielenkiintoa? Jos olisi, niin millaista podcastia kuuntelisit mieluiten?

Olen juuri matkalla Helsingistä takaisin Tammelaan, ja tutut oranssit kuulokkeet ovat taas korvilla. Kuuntelen Spotifystä ASMR-ääniä rentoutuakseni (paperin repiminen, ai että). Viereisellä penkillä istuu 11-vuotias katsoen tubettajien videoita ja Salkkareita. On se ihmeellistä, tämä maailman meno. Itse luin tuon ikäisenä Viisikkoja nenä kirjassa ja haaveilin ensimmäisestä kännykästä ja siitä, että voisin ostaa siihen hienot kuoret, takakuoritarroja ja logon. Ja siitä, että vanhemmat antaisivat luvan katsoa Salkkareita.

-Henriikka

Kuvat: Eliel Kilkki (SUPERREEL)

Koulupäivä halloween-asuissa

Tiistai-illalla tuli opiskeluporukkamme WhatsApp-ryhmään viesti toiselta opettajaltamme:

”Hei, mä löysin itselleni mahtavat vaatteet torstaille, tulen niissä kouluun. Pukeudutaanko kaikki halloweenin hengessä hassusti torstaina? Tai, mä ainakin nyt teen niin.”

Ja tämä meidän opiskelijaryhmämme taitaa nyt tosiaankin olla sellainen, että kun panostetaan, niin panostetaan. Ja lähes aina panostetaan.

Miten luoda Halloween-asu tyhjästä? Kaiva esille vaatekaappisi pohjalla olevat kaksi mekkoa, joiden käyttöä olet odottanut elokuusta asti, mutta jotka eivät ole aivan istuneet esimerkiksi melonta- tai suunnistustunneille, ja pakota opiskelukaverisi pukeutumaan niistä toiseen. Nappaa hattuhyllyltä hattusi, lainaa kämppikseltäsi miltei identtinen, sotke hiuksesi ja maskeeraa naamasi kajaalilla ja punaisella huulipunalla. Keksi kirottujen, suohon upotettujen sisarten legenda tarinallistamista käsitelleen luennon opeille ja ota kasvoillesi uskottava ilme. Sulaudu zombimorsiamen, Punahilkan, hirviön ja ennustajaeukon joukkoon. Valmista!

Tämä oli kai ensimmäinen kerta ikinä, kun pukeudun Halloweeniksi. Olen yrittänyt mahdollisimman pitkälle karttaa tätä juhlaperinnettä. Jotenkin Pyhäinpäivän sekoittuminen kauhuun ja täysin eri lailla käsiteltävään kuolemaan on aina saanut minut kiukkuiseksi. Olen sitä paitsi aivan todella säikky kummitustarinoille ja yliluonnollisille kauhujutuille, joten olen itseänikin suojellakseni pitäytynyt menosta kaukana.

Halloween on kuitenkin tehnyt tuloaan Suomeenkin jo yli reilusti yli kymmenen vuotta. On oletettavaa, että se tulee olemaan mahdollisille omille lapsilleni tärkeä juhla joskus tulevaisuudessa, enkä kyllä aio olla se äiti, joka nihkeilee lapsille tärkeää asiaa. Siksi päätin nyt itsekin heittäytyä tänä vuonna karkeloon, ja olihan se nyt ihan älyttömän hauskaa.

Mutta toivoisin kyllä, etteivät nämä kaksi päivää menisi sekaisin. Olen ajatellut tänään edesmenneitä läheisiä, omia isovanhempia eritoten, ja pidän vainajien muistamista tärkeässä arvossa. Tuntuu aina yhtä pahalta, jos suomenkielinen ”Hyvää Pyhäinpäivää” kääntyy englanniksi ”Happy Halloween!” Nämä kun ovat kaksi hyvin erilaista juhlaa.

Siis rauhallista pyhäinpäivää ja hauskaa halloweenia kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Ville Tervo