Ystäväni katkeruus ja kateus

En haluaisi ajatella niin paljon omaa kehoani. Ainakaan sitä, miltä se näyttää. Mutta ajattelen.

Juuri kun olin päässyt siihen pisteeseen, että olin päässyt selkeästi kehosuhteessani tasapainoiseen tilanteeseen, tulin raskaaksi.

Nyt tutun vatsani tilalla on ollut jo pian pari vuotta aivan uudenlainen maha. Ensin hiljalleen pullistuva, sitten aivan valtava, minkä jälkeen hetkessä ruttuinen, arpinen ja tummunut. Napatyrällinen, kaiken päälle.

Toisaalta on hyvä, että aikaa kuluu. Alan hiljalleen unohtaa, miltä mahani ennen tuntui ja miltä se näytti. Yritän olla liikaa katsomatta vanhoja valokuvia. Katkeruus nostaisi helposti päätään.

Katkeruus nostaa päätään myös silloin, kun mietin tilastoja. Miten todennäköistä oli, että raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on yhtä hidasta ja haastavaa kuin minulla? Hyvin epätodennäköistä. Miksi minulle sitten piti käydä näin? Tuota lausetta olisi helppo jäädä pyörittämään mieleen ikuisiksi ajoiksi. Pyörittämään niin pitkäksi aikaa, että muodostuu itsesäälin kuoppa, josta ei noin vain nousta.

Olen katsonut mahaani niin monta kertaa ja miettinyt, että kenen ihmeen tuo on. Ei minun ainakaan.

Olin tottunut sellaiseen tavalliseen mahaan. Sellaiseen, jossa on napa. Olin 29 ja puoli vuotta tottunut minun mahaani. Katkeruus meinaa välillä ottaa vallan, kun ajattelen, että nyt tämä ruttukasa on minun mahani. Maha, jota tulen kantamaan loppuelämän. Etten tule saamaan takaisin sitä tuttua, sileää mahaa, vaan tilalla on tämä, jossa sisäelimetkin ovat aivan väärillä paikoilla.

Katkeruuden rinnalla taistelen kateutta vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon kateutta herättää nähdä kuva navasta. Siis aivan minkälaisesta navasta vain. En ennen ajatellut napoja ollenkaan.

Kateus tulee helposti kaveriksi. Aivan oma lukunsa on nopeasti tai jopa aivan normaalisti palautuvat äidit. Sellaisetkin, joilla on vain joitain arpia tai vain jonkun verran roikkuvaa, ylimääräistä ihoa ja arpia. Vain pienet napatyrät.

Olen välillä kateellinen jopa heille, jotka ovat palautuneet keskimääräistä huonommin, mutta eivät kuitenkaan yhtä huonosti kuin minä.

Ja heille myös, jotka pystyvät tekemään kaikkea.

Ja sellaiset henkilöt, jotka pystyisivät mihin tahansa, mutta eivät tee mitään – ne vasta ovatkin vaikeita kohdata. Tekisi mieli mennä huutamaan päin naamaa, että miksi tätä ei käynyt sinulle, kun ethän edes tee kehollasi mitään.

Pahinta ovat ehkä ne somevaikuttajat, jotka kirjoittavat peiliselfieiden rinnalle kuvatekstiksi: ”3 kuukautta synnytyksestä. Mikä on sinun tekosyysi?” Oma kehoni ei ole varmaan ollut yhtä palautunut edes syntyessäni.

Tiedän hyvin, että nämä ovat hyvin rujoja, käsittelemättömiä ajatuksia. Sellaisia syvän sisimmän huutoja. Raakaversioita mielen kiemuroista. Päästän harvoin tällaisia keloja ulos edes itselleni, koska ne alkavat vain ruokkia itseään. Koska niistä ei ole mitään hyötyä.

Olen onneksi lähes koko ajan niskan päällä. Ja sitten välillä ryöppyää kuohahdus läpi järjen, suoraan jostain sopukoista, ja tunnen kaikki kamalat tunteet, kaikki hirveän rumat ajatukset.

Haluaisin ajatella itsestäni kauniisti, mutta aina en pysty.

Katkeruus ja kateus ovat tulleet tutuiksi viimeisten kuukausien aikana. Pystyn aika hyvin taistelemaan niitä vastaan, mutta en aina. Ehkä ajatukset muuttavat joskus muotoaan niin, ettei tätä tarvitse enää kutsua taisteluksi. Ehkä opin katsomaan itseäni lempeästi myös huonoina hetkinäni.

Eniten vihaan sääliä. Sitä että ihmiset katsovat minua säälien tai ajattelevat, että voi ei, kun sille kävi noin. Että ennen hän oli niin normaali, ja voi ei nyt. Voi ei. Välillä minulla menee myötätunto ja säälikin aivan sekaisin. Molempia taitaa olla vähän vaikea ottaa vastaan sellaisilta, jotka eivät yhtään ymmärrä, eivätkä ole kokeneet mitään vastaavaa.

Eniten on auttanut se, että on valjastanut oman kehonsa niin sanotusti keskustelun aiheeksi, palautuvien hyväksi, koko kansan ruttumahaksi. Mutta on tämäkin välillä ihan kamalaa. Tässä on aika haavoittuvassa asemassa.

Eräs ystäväni sanoi, että ei haluakaan enää tulla raskaaksi sen jälkeen, kun on nähnyt mitä minulle kävi. Että hän aloitti jälleen ehkäisyn käytön. Sanoin ääneen, että ymmärrän, että on tämä aika raskasta. Todellisuudessa meinasin purskahtaa itkuun ja valua pienenä myttynä maahan.

Ihan karseaa ja toisaalta myös tosi pelottavaa jakaa omasta vatsastaan kuvia. Vaikka olenkin saanut tuhansia ihania viestejä, kyllä mieleen jäävät kummittelemaan myös ne kommentit, joissa lukee, että hyi helvetti, tai ne, joissa todetaan, että en kyllä panisi edes takaapäin. Keskustelupalstoilla on oikeasti arvioitu sitäkin, että voisiko kanssani harrastaa enää seksiä. Ajatelkaa! Ikään kuin se olisi heistä kiinni.

Ja sitten kuitenkin huonoina hetkinäni mietin, että jos nyt eroaisin,
niin haluaisiko minua enää kukaan.

-Henriikka

33 kommenttia

  1. Emiliakatariina 7.2.2022

    Tämä teksti kosketti syvästi ja sai kyynelkanavat auki. Ei säälistä, vaan siksi että koen tunnistavani samanlaisia ajatuksia ja tunteita vaikka tilanteissamme eroja onkin. Synnytin myös viime vuonna, muutama kuukausi sinua myöhemmin ja edelleen ”toipumiseen” on pitkä matka jota ei varmaan ihan perille koskaan pääse. Minulle jäi synnytyksestä ja sairaala-ajasta valtavat henkiset traumat, joiden kanssa taistelen päivittäin ja jotka on varjostanut kovasti vauva-vuodesta nauttimista. Tunnen olevani jollain perustavalla tavalla henkisesti rikki ja mietin usein, että miksi minulle kävi näin. Vaikeaa alkua seurasi koliikki ja muut ongelmat. Asiasta on myös tosi vaikeaa puhua kenellekään kun sääliä en halua ja koen että en osaa pukea oloani sanoiksi niin, että muut ymmärtäisi mistä on kyse. Lisäksi surettaa se, että lapsemme jäänee ainoaksi lapseksi kun en pysty käymään samaa enää uudelleen läpi.
    Tarkoitus ei ollut vertailla tilanteita tai kilpailla kenellä on raskainta. Halusin vaan jättää viestin ja kiitoksen siitä miten hyvin osaat sanoittaa tunteita ja samalla harjoitella itse samaa. Ja hyi helkkari noita keskustelupalstojen kommentoijia… Ja vielä somesta, että itsekin herkästi koen siellä aika mustia tunteita välillä ja olen jopa harkinnut tilieni lopettamista tai ainakin tauottamista siihen asti että oma olo vähän kohenee.. Sinulle tietysti vähän hankalampi vaihtoehto tuollainen ratkaisu.. Kiitos tekstistä ja koitetaan pysyä pinnalla vaikeinakin päivinä.

    Vastaa
  2. Taija 7.2.2022

    Synnytin melkein puolitoista vuotta sitten ja palautuminen on aivan kesken. Fyysisesti olen kunnossa, mutta henkinen palautuminen on vaiheessa. Enkä usko, että koskaan sen kanssa pääsen maaliin. Traumaattinen synnytys ja sen jälkeiset päivät jätti kamalan pelon ja kammon. Lapsellemme ei tule sisatuksia koska en aio synnyttää enää koskaan. Olen myös katkera ja kateellinen. Miten jonkun synnytys voi olla ”upea ja voimaannuttava” kokemus? Miksi minulla se oli epäinhimillinen ja kipu sietämätontä? Ei mene aina nallekarkit tasan. Tsemppiä!

    Vastaa
  3. Anni 7.2.2022

    Olen niin pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan – sen takia että olet uhmannut somen kiiltokuvamaisuutta näyttämällä sellaisen inhimillisen kehon, jota muut eivät uskalla näyttää. Siitä on ollut valtavasti lohtua niin monelle! Kunpa voisin ottaa nuo tunteet sinulta pois, tai ainakin jotenkin tehdä näkyvämmäksi ja kuuluvammaksi tämän pohjattoman kiitollisuuden siitä, että olet ollut rohkeasti aito.

    Joskus maailma tulee vielä olemaan parempi paikka tämänkin suhteen – ja kun, se on nimen omaan sun kaltaisten tyyppien ansiota. Voimia ja jaksamista.

    Vastaa
  4. MK 7.2.2022

    Henriikka ♥️ Ei oikeastaan ole sanoja. Mutta kiitos, kiitos kun puhut. Kiitos että olet. Olet upea ihminen ♥️

    Vastaa
  5. Eeva 7.2.2022

    Mitä kuvia ja mikä teksti! Olet niin upea sisältä ja ulkoa. Kiitos kun puhut oikeista asioista valtavan kauniisti -olkoon ne asiat miten vaikeita vaan.

    Vastaa
  6. Karolin 7.2.2022

    ❤️❤️❤️

    Vastaa
  7. Heta 7.2.2022

    Niin koskettava teksti, Henriikka. Osittain hyvin samoja ajatuksia kun itselläni, vaikka minun vaivani eivät ulospäin (monille näykkään). Repesin synnytyksessä pahasti, ja se on jättänyt jälkensä, erityisesti henkiselle puolelle. On todella tärkeää, että puhut tästä kaikesta julkisesti.

    Vastaa
  8. Kashmir 7.2.2022

    Kiitos, että tuot omalla kokemuksellasi realismia tähän kiiltokuvamaiseen keskusteluun raskauksista, synnytyksistä ja niistä palautumisesta, jossa kaikki on aina kiinni vain äidin omasta toiminnasta. Teet merkityksellistä työtä, vaikka se tuskin pahimpina hetkinä helpottaa tuskaa. Tsemppiä! ❤️

    Vastaa
  9. Jessica 7.2.2022

    Kiitos Henriikka, että puhut.

    Vastaa
  10. Karoliina 7.2.2022

    Oot Henriikka upea, kaunis, rohkea, säteilevä. Älä usko mitään muuta. Sussa on jotain sellaista voimaa ja syvyyttä, jota ei monella ole, se säteilee tänne tekstin välitykselläkin. Kaunis, sanon vielä kerran: kaunis.

    Vastaa
  11. Maija 7.2.2022

    Viimeiseen lauseeseen : aivan varmasti haluaisi!

    Mutta mietippä, minä ottaisin mielummin sinun vartalon, kuin omani.

    Vastaa
  12. M 7.2.2022

    Olet niin taitava sanoittamaan tunteita jotka on niin kamalan vaikeita laittaa sanoiksi. Olen tosi pahoillani sun puolesta, ja samalla haluan sanoa että et ole yksin näiden ajatusten kanssa.

    Minä myös synnytin viime vuonna ja alapääsynnytyksen jälkipyykkinä kannan lopunelämääni varsin vaurioitunutta alapäätä jonka kuntoutus on kesken, mutta jota osittain ei myöskään voi kuntouttaa.

    Kaikki mitä sanot yllä on käynyt omassa mielessä, eroajatuksia myöten. Pelkäsin ja edelleen pelkään omaa kehoani, mitä voin vs en voi tehdä tai mikä saattaisi aiheuttaa vahinkojen pahenemista. Miten pahalta tuntuu olla painavampi kuin koskaan ennen, samalla kun puolen kilsan kävely oli valtavan epämiellyttävää ja kivuliasta ihan epästabiilin lantion ja voimakkaiden laskeumaoireiden kera.

    Ja miten moni sanoi ”äh kyllä ne paikat siitä paranee, aikaa vain vaatii!” vaikka itse tiesin että jotain on pielessä.

    Anyway, näistä asioista ei puhuta riittävästi ja omaa vauvavuottani on varjostanut ehdottomasti oma palautuminen/palautumattomuus ja laskeuman ja revenneiden lantionpohjan lihasten ikuisuus (niitä ei voi korjata lantionpohjanharjotteilla).

    Vauvani on ihana ja äitiys on tuntunut tosi omalta, ja tuntuu kamalalta kun en enää tiedäkkään haluanko toista lasta.

    Vastaa
  13. Laura 7.2.2022

    Onneksi sinussa, minussa ja meissä kaikissa on muutakin kuin ryttyiset mahat tai isot nenät tai vaikka selluliilit. Onneksi olemme kaikkea muutakin kuin ylipäätään koko ulkoinen olemuksemme. Asiat, joista puhut, kertoo mielestäni sen, että myös sinä olet muuta kuin mahasi. En väheksy kuitenkaan ajatuksiasi, ne ovat täysin oikeutettuja – halusin vaan muistuttaa, että onneksi ulkoiset seikat eivät määritä meitä, vaikka siltä tuntuukin ❤️

    Vastaa
  14. H 7.2.2022

    Kiitos tästä tekstistä ❤️

    Vastaa
  15. Aimi 7.2.2022

    Hei Henriikka,

    Kiitos tästä teksistä. Tunnistan siitä paljon omia ajatuksiani, jopa viimeisen eroon liittyvän mietteen. Surullista kyllä, huomaan olevani kateellinen jopa keskosvauvoista, sillä heidän äitiensä raskaus ei vienyt kroppaa niin äärirajoille.

    Sain lapsen muutama vuosi sitten, ja vaikka raskauskiloni putosivatkin nopeasti, minulle jäi muistoksi erkauma, raskausarpia, sektioarpi kiinnikkeineen sekä pieni roikkuva vatsapussi.

    En ole koskaan miettinyt omaa vartaloani sen kummemmin, mutta raskauden jälkeen huomaan miettiväni vatsaani päivittäin. Välillä yritän hyväksyä sen, välillä kriiseilen sen ulkonäköä ja toiminnallisuutta. Raskainta on kuitenkin ehkä omat mietteeni, jotka pyörivät menneen ympärillä. Vaikka elin raskausajan terveellisesti, mietin usein, olisinko voinut toimia toisin. Söinkö liikaa herkkuja ja lihoinko kuitenkin liikaa? Liikuinko väärin tai liian pitkään? Enkö öljynnyt vatsaani tarpeeksi? Enkö syönyt tarpeeksi hyviä öljyjä? Olisinko pystynyt synnytyksen aikana vaikuttamaan jotenkin siihen, että vauva olisikin syntynyt alakautta eikä mennyt lopulta sektioon? Enkö kestänyt tarpeeksi kipua? Eikö vauva halunnut syntyä, koska en ollut tarpeeksi rentoutunut? Olisiko minun pitänyt käyttää synnytyksen jälkeen tukivyötä tai hieroa arpea enemmän? Pitäisikö laihduttaa normaalipainon alarajoille? Olenko liian ulkonäkökeskeinen, kun edes mietin tällaista? Olenko huono äiti, kun ihana lapsi ei viekään pois kaikkea tätä harmitusta ja kateutta?

    Eniten minua on satuttanut nykyaikana oleva eetos siitä, että me itse pystymme vaikuttamaan kaikkeen, mitä elämässämme tapahtuu. Satuin lukemaan erään terveysvaikuttajan postauksen siitä, että raskausarvet johtuvat vääristyneestä kehosuhteesta. Kehosuhteeni oli ennen raskautta ja raskauden aikana erinomainen, mutta menenpä nyt peilin eteen potemaan kaikkien edellä olevien murheiden lisäksi vielä vääristynyttä kehosuhdettani, kiitos vain.

    Kokemukset raskaudesta, synnytyksestä ja palautumisesta ovat vaikuttaneet siihen, että en tiedä milloin olen valmis seuraavaan raskauteen. Tieto siitä, että seuraavissa raskauksissa vatsa on vielä isompi mitä ensimmäisessä aiheuttaa pelkkää pakokauhua. Ennen raskautta haaveilin isosta perheestä, mutta tällä hetkellä haluaisin uskaltaa haaveilla edes toisesta lapsesta.

    Tsemppiä Henriikka ja kaikkea hyvää perheellenne!

    Vastaa
  16. PH 7.2.2022

    Kiitos kun kirjoitat.

    Itsekkin viime vuonna synnyttäneenä, syvissä vesissä oman kehosuhteeni kanssa uineena, saan kyllä paljon voimaa näistä sinun teksteistä.

    Itse mietin, miksi kukaan ei kertonut, että synnytyksen jälkeen tulen monta kuukautta pissaamaan housuihin aina kun hyppään, kyykkään, nostan jotain, nauran tai välillä ihan vain koska epähuomiossa käytän lantionpohjalihaksiani väärin. Halu liikkua on niin kova, mutta vaippojen kanssa kulkeminen niin ”noloa” että kyllä väkisinkin omaa liikettä ja liikkumattomuutta pohtii.

    Suru siitä, että kaikki ei enää olekkaan niin, miten ennen raskautta, on valtava. Onni ja ilo lapsesta ei pyyhi niitä surun tunteita pois, vaikka kuinka koitan miettiä miten onnekas olen terveestä lapsestani.

    Vaikeinta on ehkä se, että olen aina pitänyt kehostani, myös raskausaikana. Se on ollut kaunis ja toimiva, aina palvellut minua hyvin. Onneksi en ole ajatusteni kanssa yksin, vaikka joskus tuntuukin, ettei kukaan voi minua ymmärtää.

    Vastaa
  17. Siru 7.2.2022

    Kiitos tästä tekstistä. En ole synnyttänyt enkä koskaan synnytä, sillä lapsia en voi saada. Silti tämä teksti kosketti ja halusin jättää kommentin.
    Kipuilen muista syistä, mutta taas taitavasti sanoitettu tekstisi osui. Kiitos siitä.

    Vastaa
  18. anonyymi 7.2.2022

    Yksi sana: Leikkaus.

    Vastaa
  19. H 7.2.2022

    Kiitos kun kirjoitat 💜 Tunnistan nuo tunteet, vaikka oma katkeruuden kuoppani ei liitykään kehoon vaan ihmissuhteisiin – parisuhteen ja perheen puuttumattomuuteen.

    Vastaa
  20. Siiri 7.2.2022

    Kiitos kun kirjoitat <3

    Myös minä samaistun moneen tekstissä kirjoittamaasi ajatukseen.
    Sain esikoiseni viime kesäkuussa vain muutama kuukausi sinun jälkeesi. Ennen raskautta olen harrastanut paljon kestävyysurheilua ja suunnannut kohti ultrajuoksua. Raskauden aikana jouduin lopettamaan juoksulenkit jo viikon 20 paikkeilla, sillä juoksu aiheutti epämiellyttäviä tuntemuksia lantiossa.
    Ennen synnytystä ajattelin palaavani juoksun pariin heti jälkitarkastuksen jälkeen. No toisin kävi…
    Nyt 8 kk synnytyksen jälkeen en pysty vieläkään juoksemaan yli 6 kilometrin lenkkejä ilman lantionpohjan väsymistä ja virtsankarkailua. Synnytyksessä tulleiden repeämien arvet kiristävät ja luovat jännitystiloja lantionpohjaan.

    Ymmärrän, että moni saattaa ajattella, että mitä minä valitan, kun pystyn juoksemaan edes sen kuusi kilometriä. Mutta minulle, joka ennen raskautta juoksi yli 100 kilometriä viikossa sekä haaveili ultramatkoista ja vuoristoissa juoksemisessa, tämän hetkinen tilanne tuntuu lähes sietämättömältä. Vaikka kuntoutusprosessi on hidas ja pitkä, niin silti olen valmis käymään sen läpi. Uskoa, että vielä jonain päivänä taas nautin juoksusta ilman virtsankarkailua sekä pääsen juoksemaan taas ultramatkoja.

    Olen varma, että me molemmat pääsemme vielä jonain päivänä entistä vahvempina tekemään niitä asioita joita rakastamme ja joihin meillä on palo sydämessä. Kovasti voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle kuntoutumiseen!

    Vastaa
  21. Salla 7.2.2022

    Tärkeä teksti, kiitos kun jaat vaikean kokemuksen! Itseltäni leikattu lapsena jo napatyrä, ja siihen jäänyt tilalle erilainen napa kuin ”normaalisti”. Olen hävennyt sitä koko ikäni! Vasta nyt yrittänyt oppia näkemään sen vain osana minua eikä virheenä minussa.

    Vastaa
  22. Katariina 7.2.2022

    ❤❤

    Vastaa
  23. Jenna 7.2.2022

    Mitä, jos menisin treffeille nyt: Haluaako kukaan minua?

    Vastaa
  24. Amaalia 7.2.2022

    Olet nuori ja nätti sekä hoikka. Moni ottaisi sinun vartalon ilomielin. Vielä pahempaa tässä maailmassa on olla lihava… raskaudet ei omalla kohtaa auttaneet tätä asiaa ollenkaan :(

    Vastaa
  25. Lad 8.2.2022

    Oot Henriikka ihana.

    Vastaa
  26. Justus 8.2.2022

    Mulla on ollut aina pieni pömppis, ihan normaalipainoisenakin. Oon ihan lapsesta saakka hävennyt mun ”läskimahaa”. Mulla on kolme lasta ja jokainen on venyttänyt vatsanahkaa ihan huolella. Oon rakastanut jokaista hetkeä, kun olen ollut raskaana, koska vatsan pömpötykselle on ollut hyvä ja hyväksytty syy. Raskauksien jälkeen mua ei oikein ole enää kiinnostanut koko vatsa. Mun vatsa on vähän pullukka, löysä ja napa on ”rikki”, vähän ku suruhymiön suu. Mun vatsa on ruttunen. Mun lasten mielestä se on ihanan pehmeä. Mun mies sanoo, ettei vatsalla oo väliä. Hän kuulemma rakastaisi ja rakastelisi mua vaikka painaisin 180kg. Mua ei hävetä kulkea alasti uimahallin pukukopissa. Mutta mua hävettää, jos mikään, siis YHTÄÄN MIKÄÄN, vaate tekee makkarauran mun vatsaan. Muuten mun vatsalla ja mulla menee hyvin. Ja Huom! Mun vatsalla on ollut 10v aikaa palautua ”normaaliksi”. Mun vatsan normaali on löllö ja ryppyinen. En jaksa omistaa elämääni vatsan tai minkään muun kehon osan muovaamiselle ”yhteiskuntakelpoiseksi”.

    Toivottavasti löydät joskus hyvän olon sun vatsan kanssa. Elämä muuttaa ihmistä ja ainakin mun mielestä se on kaunista. Sunkin vatsa on varmasti kaunis. Kunpa me ihmiset oltais armollisempia toisillemme ja varsinkin itsellemme.

    Vastaa
  27. RJ 9.2.2022

    Kiitos Henriikka rehellisestä ja koskettavasta kirjoituksesta. Ajatuksesi ovat kamalan tuttuja, vaikka omalla kohdalla raskaus ei ole kehoa tai ulkonäköä muokannut, vaan muu sairaus, tai pikemminkin siihen apua antava lääkitys. Kuinka katkera, kateellinen, kiitollinen, ahdistunut, järjen ja tunteen sekamelska ihminen voi olla. Kuinka hurjan helppoa ja vaarallista on verrata nykyitseään ”vanhaan normaaliin” ja tuntea vain puhdasta surua ja halua kääntää kelloja taaksepäin. Samaan aikaan kun on kuitenkin kiitollinen, ja osastaan onnellinen, mitä kaikkea voin tehdä, minkä lottovoiton olen saanut (itsellä elinsiirto ja siihen liittyvä lääkitys).
    Miten tästä pääsee yli, ajan kanssa, sanovat. Välillä kun ajatukset kiertävät vain omassa päässä kehää, on helpottavaa, lohduttavaa, jopa ihanaa, että lukee tällaisen tekstin ja ei ole ”yksin”.

    Vastaa
  28. Teija 9.2.2022

    Mulla tuli itku kun mä luin tän 😪 Miten kamalan valheellinen paikka toi some onkaan ja mihin maailmaan me kasvatetaan meijän lapsia. Mä en ymmärrä että miten voi olla sellasia ihmisiä kenen mielestä siellä ei saisi näyttää mitään muuta kun täydellisiä kuvia ja pelkkää onnea ja hehkutusta tai maailmassa muutenkaan. Kuinka valheellisen kuvan meijän lapset saakaan. Sä oot niin rohkea kun tuot näitä asioita julki 🙏❤ Mun lapset on jo 16 ja 10 ja mulla on ollut pitkä tie hyväksyä tää mun vatsa 2 sektion jälkeen enkä oo esim.käyttänyt bikineitä 16 vuoteen mutta ens kesänä mä aion tehdä sen. En muiden ihmisten takia vaan itseni ja mun lasten vuoksi että ne näkisivät että on ihan ok että mä oon tällanen. Mulla on sen vuoksi 2 maailman ihaninta lasta.❤

    Vastaa
  29. Elisa 9.2.2022

    Kiitos Henriikka aidosta kirjoituksesta! Vaikutat upealla tavalla somessa, kun jaat rehellisesti ajatuksiasi. Nämä tekstit auttaa, ei pelkästään synnytyksestä palautuvia, vaan kaikkia jotka joutuvat kokemaan katkeruutta ja kohtaamaan sitä kysymystä, miksi tämä tapahtui juuri minulle. Ei ole helppoa käsitellä niitä tunteita..

    Olet upea, kaunis, säteilevä ja inspiroiva, ja juuri täydellinen sellaisena kuin olet!

    Vastaa
  30. Sonja 10.2.2022

    Kiitos kauniista kirjoituksesta. Itsellä ei ole vielä lapsia, mutta toivon että tulevaisuudessa olisi. Tuli vähän harmitus sinun puolesta ystäväsi kommentista. Kaikkea ei tarvitsisi sanoa ääneen. Itse olen todella iloinen siitä, että monet ihmiset jakavat somessa omia erilaisia kokemuksiaan raskaudesta ja äitiydestä. Niiden kautta pystyy henkisesti jo näin etukäteen varautua siihen, että kaikenlaista voi tapahtua. Muiden kertomat raskaammat kokemukset eivät saa itseäni muuttamaan mieltäni siitä, että haluanko äidiksi. Ne enemmänkin antavat itselle voimaa ja rohkeutta ottaa vastaan, mitä ikinä tulevaisuus tuokaan tullessaan. Vertaistuki on tosi tärkeää <3

    Vastaa
  31. J 10.2.2022

    Minusta tuntuu, että me ei olla totuttu näkemään vartaloita, jotka eivät ole palautuneet hyvin raskaudesta. Jos jollekin tulee kiloja tai arpia, ihmiset kommentoivat internetissä, et olisi rasvannut tai katsonut mitä syö. Surullista, mutta itse en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Nuorena olin hoikka, mutta en nähnyt sitä. Silloin ihanne oli olla laiha, päärynävartaloiset oli läskejä. Mulle ja monelle kaverille tuli jo teini-iässä venymäarpia, vaikkei kukaan kummemmin lihonutkaan. Arpia ja selluliittiä on joutunut häpeämään vuosia. Niitä on myös kommentoitu. Huomasin, kun kaverini yksi toisensa jälkeen saivat lapsia, että jokainen huokaili vuoron perään, että onneksi raskausaikana ei tullut arpia, vaikka teininä tulikin. Itse en ole lapsia saanut, mutta kaiken muun ohella kyllä se mietityttää, että kuinka sitä osaisi muuttuvaan kehoon suhtautua, jos itseään ei voi rakastaa tälläisenään. Hirveästi Tsemppiä.

    Vastaa
  32. Vierailija S 10.2.2022

    Tuli melkein tippa linssiin, ku luin tätä. Niin hienosti kirjoitat herkästä aiheesta! Kiitos. Vaikka ite en oo ollut raskaana, oon lihonut yhden lääkityksen myötä 20kg (aiemmin suht hoikka). Voit uskoa, että itseinhoa on koettu myös täällä! Kun just se, et ei kaikkeen voi ite vaikuttaa, omassa kehossakaan. Ja ne hirveät, ilkeät kommentoijat tekis mieli niska-perse otteella tuutata pois koko maapallolta, helvetti mitä järjetöntä mölinää jotkut kehtaavat tällaisessa tilanteessa sanoa. Ihan suututtaa noi sun puolesta.

    Iso voimahali sinne sekä kaikkea hyvää sulle ja perheellesi!

    Vastaa
  33. Noora 18.2.2022

    Kiitos Henriikka, kun kirjoitat <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.