arkisto:

helmikuu 2017

Orientaatioviikko

Yrittäjä täällä moi. Ensimmäinen kokonainen viikko käynnissä ilman totuttua työrytmiä.

Mikä on erilaista? Olen nukkunut vähän enemmän kuin tavallisesti. Tänä aamuna lähdin aamulenkille vasta puoli kahdeksalta, vaikka ennen olisin lähtenyt jo tuntia aiemmin. Eilen aamulla minulla oli aikaa lakata kynteni ja jättää hiuksiin vaikuttamaan sekä syväpuhdistava shampoo että syvähoitava hoitoaine. Olen voinut vastata huomattavan paljon enemmän myöntävästi tulevaisuutta koskeviin pyyntöihin ja kysymyksiin. Olen ollut enemmän hiljaa ja hiljaisuudessa.

Mikä on tuttua? Suunnilleen kaikki muu. Aamupala tuntuu edelleen spesiaalilta, maileihin on vastattava. Astiat pyörivät koneessa ja pyykit linkoavat tutulla tempolla. Parin päivän yrittäjäkokemuksella ei huudella vielä mitään syvällä rintaäänellä.

Olen päättänyt, että tämä viikko on orientaatioviikko. Totuttelen uuteen, lomailen vähän. Laiskottelen pitkästä aikaa. Siivoan kotia ja samalla mieltäni. Perehdyn uuteen työhön ja työnantajaan. Tämä esimies onkin kaikista kimurantein; ajatukset ja mielipiteet vaihtuvat yhtä nopeasti kuin liikennevalot.

Jollekin yrittäjyys ei ole mikään hyppy tai iso askel. Tai askel ollenkaan. Kaikki eivät edes totu tiettyyn rytmiin, vakituiseen työhön tai ajatukseen tietyllä kaavalla kulkevasta arjesta. Minulle tämä on kuitenkin unelmien konkretisoitumista, suuren tuntuista. Ajattelin pitkään odottavani, että Janne olisi töissä. Vaan en sitten odottanut. Kun eihän elämässä voi aina vain odottaa.

Joku oli kirjoittanut torstain kirjoitukseen, että on pitänyt blogissani siitä, että täällä näkyy vielä tavallinen, työssäkäyvän ihmisen arki ja että pelkää blogini vieraantuvan sellaisesta. Totta kai pelkään sitä itsekin, hyväosaisten kuplaa ja kuplia ylipäänsä. Toisaalta tavallisen elämän määrittelykin on haastavaa (tarpeetonta?) ja työpaikan luominen ”tyhjästä” ylpeyden aihe.

Niin kuin tuo ruukkukasvi aamiaisen viekussa: valoa kohti, alati kasvaen. Välillä vähän vinoon ja epäloogisesti, mutta kasvaen kuitenkin.

-Henriikka

Elämäni teinirakkaus

On maanantai, siis hyvä päivä puhua rakkaudesta. Koska Kirsikkakin kirjoitti niin kauniisti teinirakkaudesta, ajattelin minäkin nostaa lemmen tapetille.

Kirjoitin viime viikolla ylös erään silloin ja monesti jälkikäteen hymyilyttäneen keskustelumme Jannen kanssa:

H: ”Janne mä tänään mietin, että sä et oo kyllä koskaan kohdellut mua huonosti.”
J: ”Ai miten niin?
H: ”No, sä et vaan ole. Yleensä parisuhteissa aina välillä kohdellaan toisia huonosti. Niin se vaan menee. Mutta sä et oo vielä koskaan kohdellut mua kehnosti. Et koskaan.
J: ”No ihan varmasti olen.
H: ”Et ole. En keksinyt yhtäkään tilannetta.

Sitten hän kysyy kirkkain silmin, ihan tosissaan:

Mutta millaista sitten on huono kohtelu? Oon mä syönyt sun karkkeja. Jättänyt siivoamatta kun sä pyydät.”

Nyt Henriikka tarkkana, älä tyri tätä.
Älä mokaa elämäsi teinirakkautta.

-Henriikka

Kevät tulee, oletko valmis?

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Kevät tulee, oletko valmis?

Minä olen. Oi, olen todella! Ajamme juuri Vuokatista kotiin kainuulaisia lumisia, pikkuteitä, ja aurinko paistaa niin valtavana, että pian pitää laittaa tuuletus päälle.

Viime viikonloppuna Roosaliina oli meillä yövieraana. Päätimme sunnuntaina, että katamme brunssin kevät-teemalla, sillä meillä oli valmiiksi keltaisia ja valkoisia tulppaaneita. Laitoin sisaren kauppaan sanoilla: ”Teen meille brunssin, jos haet kaikkea keväistä.

Ruokapöytään katettiin lopulta paljon keväänsävyisiä hedelmiä ja vihanneksia, hedelmämehua, jugurttia, muhkeita sämpylöitä ja juustoa prämeästi tiskiltä tilattuna. Roosaliina teki myslin kaiken lisäksi itse. Kuplavesi maustettiin sitruunalla ja kurkulla.

Ja kaiken kukkuraksi meillä on juuri sattumalta niitä alkuviikosta hehkuttamiani kakkutikkareita. Mustavalkoisia Paratiisi-tikkareita oli sopivasti kolmelle syöjälle kolme kappaletta.

Valitsin astiat tikkareiden mukaan – poikkeuksellista, hah. Kaikille Paratiisi-kupit ja -lautaset, loput astiat valkoista 24h-sarjaa.

Aamiaista syötiin pari tuntia. Jäin itse vielä kahvikupin kanssa pöydän ääreen, kun Roosaliina lähti moikkaamaan muita Helsingin tuttujaan. On mukava, kun siskon vierailu on spesiaalitilanne, mutta olen silti iloinen saadessaan hänet taas ensi kesän jälkeen takaisin kotikulmille.

Iloitsin myös tajutessani, etten ole kokenut sunnuntai-ahdistusta enää moneen vuoteen. Uuden viikon starttaaminen tuntuu vähän samalta kuin kevät: Uutta, hyvää edessä. Tunnelin päässä valoa.

Kainuulaiset pikkutiet ovat vaihtuneet savolaisiin pikkuteihin kirjoittaessani. Nyt olisi kahvitauon aika. Keiteleen Lossisaaren kahvio. Olisi kaurismäkeläistä, ellei aurinko paistaisi niin armollisesti.

Janne sitoo hiuksia nutturalle. Ei kuulemma kehtaa mennä arvokkaaseen maalaiskuppilaan hiukset hulmuten.

Ihania hetkiä, keväisiä sellaisia.

-Henriikka

Parempaa hankielämää

Terveisiä Vuokatista, terveisiä lumisilta rinteiltä. Olen juonut kahden päivän aikana rinnekahviloissa kolme kuumaa kaakota. Hyvä saldo! Tosin vain yhdessä oli kermavaahtoa, mikä on tietysti surullista.

Aloitin yrittäjäelämäni korkaten vihdoin lumilautailukauden. Ajoimme Jannen kanssa torstaina Helsingistä ystävän lainaamalla autolla Vuokatin urheiluopistolle pitkäksi viikonlopuksi, päätavoitteena rylliä rinteitä ja nauttia lumesta. Check, check.

Mielessäni olen edelleen 15-kesäinen, mutta ilmeisesti reiteni enää eivät. Kahden päivän laskun jälkeen alkaa alaraajoissa hapottaa. Milloin tällainen ikäpyrähdys ehti tapahtua?

En kuitenkaan aio antaa periksi, vaan suuntaamme vielä täksi illaksi Angry Birds Activity Parkkiin. Siellä on volttimonttu ja kaikkea. Täytyy katsoa tarkkaan, ettei vahingossa telo ketään lasta. Näen silmissäni kauhukuvan, jossa hyppään pommilla jonkun mukulan niskaan.

Lumi on ihanaa. Valkoista kultaa. Pakkasasteita on kymmenen, ja posket ovat helottaneet jouluompun punaisina rinnepäivien jälkeen.

Nautin!

-Henriikka

Ps. Kiitos kaikista ihanista tsemppiviesteistä torstain kirjoitukseen. Lämmitti tosi paljon.

takki ja reppu / Haglöfs (saatu), pipo/VAI-KØ (saatu), flanellipaita/Sasta (saatu)

Kirjasuositus: Ikuisesti merkitty

Kaupallinen yhteistyö: Harper Collins Nordic

Harvoin kohtaan sellaista kirjaa, jota tekee koko ajan mieli lukea pidemmälle, mutta samaan aikaan ei voi, sillä ei uskalla.

Sellaiseksi kirjaksi on osoittaunut Emelie Scheppin esikoisromaani Ikuisesti merkitty.

Paljon en halua spoilata, mutta takakannen teksti alkaa: ”Kun maahanmuuttajaviraston johtaja löydetään kuoliaaksi ammuttuna olohuoneestaan, epäiltyjen joukossa on myös hänen vaimonsa. Kukaan ei kuitenkaan osaa odottaa lapsen kädenjälkien löytymistä talosta, jossa ei asu lapsia.

Menen (hyviä) kirjoja lukiessani täysin niiden maailmaan. Näen asiat kuvina ja elokuvina, haistan hajut, maistan maut ja tunnen kirjan ympäristön.

Siksi tämän dekkarin kanssa minulla on ollut hankaluuksia: olen tottunut siihen, että voin lukea aina ja missä tahansa. Nyt minun on valittava tarkoin hetket. Uppoan kirjan kautta synkkään ja arvoitukselliseen murhamaailmaan niin syvästi, että pelkään ihan toden teolla. Valmiiksi synkeässä olotilassa voisin muuttua vainoharhaiseksi kirjan myötä.

Luin viime viikolla kirjaa kotona, kun Janne oli yötä poissa. Sanomattakin selvää, että varmistelin illan tullen turvalukot ja nukahdin peitto pään päälle vedettynä.

Ikuisesti merkitty on Scheppin esikoisromaani ja sopii myös tarinallisesti omaan tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni: kirjailija heittäytyi pois mainosmaailman projektijohdosta ollakseen vapaa kirjailija.

Dekkaria on myyty jo yli puoli miljoonaa kappaletta ja sen taustalla on hieno, koskettava kertomus. Mikään kustantamo ei ottanut kirjaa kustantaakseen ja lopulta kirjailija päätti kustantaa sen itse. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin lähes 5 000 kappaletta, puolessa vuodessa myynti nousi yli 40 000 kappaleeseen.

On hurjaa ajatella, miten monet, super hyvät käsikirjoitukset jäävät pöytälaatikoihin hylkäävien vastausten vuoksi.

En lue juuri koskaan dekkareita. Olen lukenut elämässäni niitä ehkä vajaa 10. Tavanomainen kirjatyylini on harras, maalaileva, yksityiskohtaisen kuvaileva. Historialliset romaanit, elämänkerrat, romantiikka, novellikokoelmat… tiedättehän?

On tehnyt tosi hyvää tarttua uudenlaiseen kirjallisuuteen, vaikka se onkin vaatinut enemmän ajatusta ja keskittymistä kuin ne tyypilliset kirjavalintani. Olen nauttinut Scheppin teoksesta todella, vaikka aluksi oli todella vaikea tyytyä maalailemattomaan kieleen.

Norrköpingin syyttäjäviraston nuoreen yleiseen syyttäjään keskittyvää dekkarisarjaa kaavaillaan vähintään kahdeksanosaiseksi. Tuplaan siis helposti sarjan myötä koko dekkarihistoriani.

Paras asia kirjassa on häiriintynyt keskushenkilö. Muiden ihailema uraluoti, jolta löytyy kuitenkin omat luurankonsa kaapista.

Kokonaisuudesta en osaa vielä sanoa, sillä luku-urakkani on hidas. Ehkä tänään illalla löydän taas riittävän turvallisen mielentilan, jotta mielikuvitukseni pysyy sopivan rajatulla alueella?

-Henriikka

Ps. Hesarissa oli juuri juttu kyseisestä kirjasta, jos kiinnostaa lukea laajemmin.

Hyppy uuteen ja tuntemattomaan

Tänään alkoi uusi luku elämässäni: minusta tuli täysipäiväinen yrittäjä. Tunteita on kerroksittain, samanaikaisesti niin paljon, ettei niitä osaa edes kuvailla.

Eilen pakkasin turvallisella toimistolla työpöytäni tavarat paperikasseihin ja sanoin heipat viestintätoimistoarjelle. Tänään söimme kollegoiden kanssa vielä yhteisen läksiäisaamiaisen, sain ihanan lahjankin ja halasin kaikki. Vastasin viimeisiin maileihin, palautin avaimen ja jätin automaattisen viestin sähköpostiin: en ole enää töissä täällä.

Viimeisen kahden vuoden aikana minulla on ollut kaksi intohimotyötä. Olen tehnyt töitä viestintäkonsulttina Manifestossa. Sukeltanut viestinnän, ja erityisesti b2c-maailman syvyyksiin, ja saanut olla mukana hienoissa projekteissa. Olen kirjoittanut, tiedottanut, haastatellut, videoinut, käsikirjoittanut, tuottanut, konseptoinut, suunnitellut, ideoinut, stailannut, promonnut…

Toisaalta olen koko ajan kirjoittanut rinnalla tätä blogia ja huomannut, että haluan kehittyä lisää ja lisää. Kirjoittaa parempia, ilahduttavampia ja seuraajia hyödyttävämpiä tekstejä, oppia valo- ja videokuvauksesta ja antaa aikaani ja sydäntäni sisällön tuottamiseen. Haluan vaikuttaa vielä enemmän siihen, millaista yhteistyötä teen ja millaisten tahojen kanssa. Lisäksi kaikenlaiset blogiin liittymättömät projektit vetävät puoleensa.

Sanomattakin selvää, että vapaa-aikaa ei ole ollut ruhtinaallisesti. Ja koska arvostan ja haluan myös vapautta, halusin valita näiden kahden työn välillä. Viime kuun lopussa irtisanouduin vakituisesta työstäni katsoakseni tämän kortin: huomisesta lähtien olen bloggaaja ja viestinnän ja sosiaalisen median yrittäjä.

Kaikki on mielessä vielä sekaisin. Mitä tulen tekemään, miten tulen pärjäämään? Jannekin opiskelee vielä, ja asuntolaina lepäilee harteilla.

Blogi on varmasti pohja kaikelle tekemiselle, mutta jatkan kyllä esimerkiksi viestintä- ja someprojekteja oman yritykseni kautta. Toiminimi minulla on ollut jo parin vuoden ajan kaiken ohella, mikä helpottaa uuden edessä.

Takaraivossa jyskyttää tajuton jännitys, mutta päällimmäisenä tunteena on sellainen selittämätön taika ja tarmo. Nyt on kokeiltava. En usko suljettuihin oviin. Takalukittuihin ainakaan.

-Henriikka

Yksin yhteisessä kodissa

Kaupallinen yhteistyö: Vallila Interior ja Asennemedia

Haluan olla yhteisessä kodissamme välillä myös yksin. Lukea kirjaa täysin siihen maailmaan uppoutuneena, nauttia aamiaiseni hiljaisuudessa tai kaivautua peittomajaan syömään irtokarkkeja. En vaadi itselleni kaikkia 43 neliötä, muutama riittää. Tosin vihaisena vien helposti rappukäytävän hapenkin.

Yhdessä yksin oleminen on joskus haastavaa, mutta tärkeää. Kodin on oltava yhteinen, mutta myös molemmille ihana paikka, vaikka toinen olisikin vielä töissä tai vaikka matkoilla.

Ilon voi löytää muualtakin, itselleni koti on ennen kaikkea esteettinen rauhoittumisen paikka. Suurena linjanamme on, että vaaleita sävyjä rikkoo värikkäät yksityiskohdat ja yllättävät kuosit.

Näissä kuvissa on samaa kuosia Vallilalta useassa kohdassa kotia: sängyssä Alma-pussilakanat, sohvalla Alma-tyynynpäälliset ja pöytäliinaksi sommittelen alimmissa kuvissa Alma– ja Adalmiina-kangasta. Halusin kokeilla miltä näyttää, jos kotiin ottaa samaa kuosielementtiä useaan eri tilaan ja tarkoitukseen.

Pidän siitä, että kotimme ratkaisut herättävät kysymyksiä: ”Miksi te noin olette tehneet? Miksi ihmeessä valitsitte noin?”

Olin myönteisesti yllättynyt. Iso kukkakuosi sujahti kotiimme huomaamattomasti ja saumattomasti. Odotin räikeämpää efektiä, vaan sainkin selkeiden kuosien harmonian.

Niin paljon kun keittiön ystävän nikkaroimaa pöytäämme rakastankin, niin olen kaavaillut vaihtopöytäliinoja muuttamaan pienen tilan tunnelmaa. Valitsin Vallilan kankaista Alman ja Adalmiinan pöytäliinakankaiksi.

Edessä on yksinkertainen ompelutyö: reunojen ompelu. Kankaat näyttivät tosin niin hienoilta pöytäliinoina viimeistelemättöminäkin, että saas nähdä kuinka pitkälle työni siirtyy.

Vallilan kankaat on suunniteltu pääasiallisesti sisustuskäyttöön ja soveltuvat oikein hyvin erilaisiin sisustus- ja ompelutöihin. Jos joku on niin onnekas, että osaa ommella vaatteita, niin osaa ehkä myös tsekata kankaiden pesuohjeet erityisen huolellisesti?

Nyt keksin! Äitini on tulossa taas pian Helsinkiin opiskelupäivien ajaksi. Hän saa maksaa sohvavuokran taas ompeluoppeina: viimeksi hän opetti Jannea paikkamaan haaroista ratkenneita farkkuja. Farkkuja korjattiin lopulta yhdeksät.

Vallilan kankaita voi ostaa Vallila-myymälöistä ja Vallila.fi-verkkokaupasta. Mieleisestä kankaasta valitaan väri sekä metri- tai raporttimäärä.

Kankaat myydään kuosin kuvioaiheen koosta, eli raporttikoosta, riippuen joko tasametreittäin tai raporteittain. Yleensä suurikuvioiset kankaat myydään raporteittain ja pienikuvioiset kankaat tasametreittäin. Mutta ei tarvitse panikoida, jos ei osaa arvioida kuvion suuruutta, sillä verkkokaupan tuotesivulta näkee kaikki tällaiset yksityiskohtatiedot. Vallilan kankaiden raporttikoko on 22 cm, 34 cm, 64 cm tai 91 cm.

Vallilan kankaat ovat 145–150 cm leveitä, ja niissä esiintyvät samat kuosit kuin muissakin Vallilan valmistuotteissa. Kankaita on saatavilla useissa eri materiaaleissa, kuvioissa ja väreissä. Kannattaa myös huomata, että kankaat ovat mittaan leikattuja mittatilaustuotteita eikä niillä ole vaihto- tai palautusoikeutta.

Itse asiassa tällä hetkellä on juuri käynnissä kangaskampanja. Tämän viikon ajan Vallilan normaalihintaiset metrikankaat ovat –25 % alennuksessa Vallilan verkkokaupassa ja myymälöissä 26.2 asti (Tampereella ei metrikankaita). Myymälöissä on myös verho-ompelua, jos oma ompelumentori on ulottumattomissa.

Verhoja meillä ei ole, eikä verhotankojakaan, mutta muuten tekstiilit ovat vahvasti käytössä. Eivätkä verhotkaan ole ikuisesti arestissa oleva mahdollisuus. Välillä menee paikkaan, joiden hyvästä tunnelmasta verhot ovat niin selkeästi vastuussa, että tekee mieli itsekin hankkia sellaiset.

Kevään ja valon lisääntymisen myötä kasvaa tarve uudistaa kotia: pestä ikkunat, ostaa uudet lakanat ja hankkia vihdoin se sohvapöytä. Luulen, että tarvitsen tulevan puolenvuoden aikana myös puolta vähemmän omaa tilaa kuin männä pimeänä kautena.

Valoa päivään!

-Henriikka

Kymppitonnin kakkutikkarit

Kun on ympäröity erilaisilla ihmisillä, tulee aina yllätetyksi uudelleen ja uudelleen.

Eräs maagisin tuntemani henkilö, Sanna nimeltään, leipoi minulle viime viikonlopuksi kakkutikkareita. Instagram-tilini (@aamukahvilla) saavutti 10 tuhatta seuraajaa, ja tilanne vaati kakkua.

Mutta kuka olisi uskonut, millaista kakkua? Tikkarin muotoon leivottua, kahvikupinmuotoista suklaakakkua!

Katsokaa nyt noita kakkutikkareita! Aivan käsittämättömiä. Pinnalla on suklaasta tehtyä latte-artia!  Se on vaikeaa jopa oikasti, saati miniatyyri-kokoisen leivoksen päälle. Ja kahvankin sisällä on kakkua. En kestä.

Eikä yllätykset lopu tähän: kahvikupit ovat saaneet inspiraationsa meidän astiakaapistamme. Tsekatkaa nyt vaikka ylläolevaa kuvaa: kissamuki, mustavalkoinen Paratiisi ja miniversio omakoristelemastani teema-mukista. Sen lisäksi oli mustareunainen emalimuki, vanha täplikäs siirtolapuutarha ja esimerkiksi monta matalaa 24h-sarjan cappucinokuppia.

Maagisin leipuri huoli punaviinipullon ja salmiakkipussin kiitokseksi.
Näitähän on kiva tehdä”, nauroi hän.

Pitäisi ottaa mallia. Moni kun tässä maailmassa olisi kaupallistanut jo keskinkertaiset leivontakykynsä
– ja nyt puhutaan kuitenkin mestarista.

Paristakymmenestä tikkarista on vielä pari jäljellä. Kahvi tulille siis!

-Henriikka

Holtittoman päivän ostoksia

Me täällä toimituksessa pistimme lauantaina vähän ranttaliksi, kun kiersimme Helsinkiä ja samaa tahtia kukkaronnyörejä auki. Toimituksen jalat olivat viiden tunnin rupeaman jälkeen niin tohjona, että seuraavat viisi tuntia meni sohvalla.

Onneksi seurana oli sisar. Hän oli muutaman yön piipahduksella Helsingissä ja sohvasurffasi meillä sen aikaa. Päätimme antaa kevään viedä ja kiertää holtittomasti Punavuoren putiikkeja ja kuppiloita, joista kantautuu kakun ja kahvin tuoksu.

Aloitimme kävelyretkellä Vanhaan Kauppahalliin sekä brunssista Deli Café Mayassa. Siitä jatkoimme sikin sokin Fredaa pitkin Iso-Roballe, jonka jälkeen Yrjönkadun mutkan kautta Bulevardille ja siitä Korkeavuorenkadulle saakka. Sellainen retki voi kestää puoli päivää, jos pysähtyy lähes joka paikassa.

Mitä ostoskoriini tippui? Ylimmässä kuvassa on saalis koko komeudessaan.

Observer’s notebook: trees – muistivihko, Papershop
Kultakalakuvioinen, vaaleansininen pahvirasia, Papershop
6 kpl ranskalaista, maailmaa nähnyttä, metallista sorbettikippoa, Les Belles ANTIQUES
Syvänvihreä keittiöpyyhe/miniessu, Pino
Notes-muistikirja, Putinki

Näitä tavaroita esitellässäni ihmettelen, kuinka blogeissa joskus esiteltiin vähän väliä jotain ostoksia. Eikös oman ostoskassin esittely ollut sellainen yksi blogien tulipilari joskus, kun ATK-sanan käyttö oli vielä in? Kuinka ihmiset ostivat niin paljon ja niin usein?

Tästäkin kirjoituksesta tuli jo vähän sellainen olo, että mitäs minä nyt tässä makeilen uudella materiallani. Mutta hitsi tuossa matolla pötköttää kivoja juttuja.

Arvatkaa mitä tänää kävi? Menimme Jannen kanssa tuttuun tapaamme maanantaijoogaan. Astelimme pimeään saliin ihmetellen, kunnes tajusimme: ”Eiiiiii! Tänään ei ole joogaa, kun on hiihtoloma!

No, kysyimme luvan, jos saisimme jäädä tyhjään saliin pitämään oman harjoituksemme. 45 minuutin treeni oli huippu: ylös-alas-ja-keskellekin katsovaa koiraa, lattialla luikertelevaa käärmettä ja möykyssä kiikkuvaa apinaa.

-Henriikka

Hitaan aamun helpot munakoisoleivät

Kaupallinen yhteistyö: Arla Apetina & Asennemedia

Joko siellä ollaan herätty sunnuntaiaamuun?

Kuinka hitaalla voi käydä? Sormeni liikkuvat näppäimillä puolta tavanomaista tahtiani hitaammin. Siskoni on kylässä ja nukkuu vieressä sohvalla autuaana. Kaikkialla on hiljaista. Huomaa, että kyseessä on sunnuntai.

Jos kaipaatte hitaaseen sunnuntaiaamuun helppoa aamiais- tai lounasruokaa, niin minulla olisi vinkki: feta-munakoisoleivät. Eivät maksa maltaita ja ovat tosi helppo tehdä.

Munakoisoleivät tomaatilla ja juustolla   

2 munakoisoa
n. 1/2 dl oliiviöljyä
1 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria
n. 150 g fetajuustoa tai salaattijuustokuutioita (itse käytin Apetina kuutiot öljyssä classic)
5-6 tomaattia
tuoretta basilikaa
sitruuna

1.    Leikkaa munakoisot noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Varo leikkaamasta liian ohuiksi, etteivät kärähdä. Yksi munakoiso peittää arviolta yhden pellillisen. Asettele viipaleet vierekkäin pellille.
2.    Voitele munakoisoviipaleet öljyllä (älä lotraa). Jos käytät juustokuutioita, jotka ovat öljyssä, voit käyttää hyvin kyseistä öljyä. Mausta suolalla ja pippurilla. Kypsennä 225 asteessa noin 20 minuuttia.
3.    Leikkaa tomaatti viipaleiksi. Lisää tomaatit ja murentele juusto munakoisojen päälle. Jatka paistamista 225 asteessa noin 10 minuuttia. Purista päälle vielä sitrunaamehua, koristele basilikalla.

Munakoisoleipiä voi tarjota esimeriksi alkuruokana, lisukkeena, brunssilla tai lounaana. Ovat uunissa pitkään, mutta itse valmistus on helppo. Rinnalle voi ottaa vaikka palan siemenäkkäriä, jos haluaa tehdä ateriasta vähän tuhdimman.

Kohta kun Janne ja Roosaliina heräävät, teemme yhdessä aamiaista. Munakoisoja meillä ei ole tällä hetkellä jääkaapissa, mutta noita samoja Apetinan kuutioita on vielä. Tajusin, että Artun avokado-toasteihin olisi siis kaikki ainekset valmiina!

Juuri nyt on kyllä sellainen olo, että ihan ensimmäiseksi tarvitsen vähän kahvia ja valtavan appelsiinin.

Ilahduin eilen kovasti, kun kuulin, että käly miehineen olivat tehneet viime viikon reseptini mukaan kasvislasagnea. Ehkä kuulen ensi viikolla mielipiteitä munakadoleivistä ja niiden sovelluksista.

Mitä juuri kirjoitin? Tarkoitin siis munaKOISOleivistä.

Tällaisia helppoja, arkea piristäviä kasvisruokavaihtoehtoja voi heittää kommenttiboksissa myös minulle päin. Mitkä reseptit ilahduttavat ja helpottavat teidän arkeanne tai hitaita sunnuntaipäiviä?

Ihanaa päivää. Nautitaan.

-Henriikka

Vaaleanpunaisia päiväunia kevätvaatteista

Kaupallinen yhteistyö: Marks & Spencer

Ainakin kaikki Etelä-Suomessa asuvat uskaltavat jo todeta sen: kevät on näkynyt ja tuntunut tällä viikolla.

On uskomatonta, että on vielä valoa, kun lopetan työpäiväni. Työpaikkani on pienen mäen päällä, ja kaukana alhaalla, tien toisessa päässä, aurinko laskee kauniina ja kokonaisena. Helottamisesta ei voida vielä puhua, mutta jos löytää tuulensuojaisen kohdan, niin lämmön tuntee kyllä kasvoilla.

Arvatkaa mikä tulee auringon mukana? Kevätmuoti. Kaikki ihanat trenssit, hameet ja kevyemmät kengät.

Kävimme Jannen kanssa Helsingin keskustan Marks & Spencerillä tutkimassa kevään vaateuutuuksia. Tavoitteenamme oli saada kuvattua muutama kevättä hurraava asukokonaisuus.

Päätimme tehdä homman vähän hauskemmin: valitsimme molemmat itsellemme suosikkiasut. Sen lisäksi toisiltamme salassa valitsimme myös toisillemme kokonaisuudet, jotka puettiin päälle vasta kuvaushetkellä.

Valitsin itselleni heti klassinen, henkarissa sopivasti painavan trenssin. Minulla en entuudestaan monta vuotta sitten ostettu ei-niin-klassinen trenssi, jonka rinnalle olen etsinyt kunnon etsivämallia.

Takin kanssa otin sinisen, rennosti laskeutuvan kukkamekon ja mustat hansikkaat. Jälkikäteen ajateltuna asuun olisi sopinut vaikka mekon siniset tai kirkkaanpunaiset nahkahanskat.

klassinen trenssitakki 99,95€ / sininen mekko 59,95€ / nahkaiset sormikkaat 29,95€ / kengät omat

Janne ei turhia pröystäile valitessaan itselleen vaatteita. Hidas hän kuitenkin on. Mietin jo, että Janne on sovittelemassa pukuja, kun hän pyöri 4. kerroksen osastolla niin kauan.

Lopputulos oli kuitenkin varsin selkeä: vaalenruskea neulepaita ja tummansiniset farkut. Näyttää hyvältä.

neule 69,95€ / farkut 39,95€ / kengät omat

Janne osaa ostaa minulle vaatteita. Se tuntuu välillä vähän erikoiseltakin, sillä kaveripiirin mielipiteitä kuunnellessa se tuntuu olevan poikkeus. Välillä tulee yli- ja tai alilyöntejä, mutta lähes aina osuu nappiin.

Tälläkin kerralla kävi niin, että viihdyin lopulta paremmin Jannen minulle valitsemassa asussa.

Ihan mieletön tuo vekkihame! Veikkaan, että vastaavanlaisia tullaan näkemään keväällä paljon Helsingin kaduilla. Siistin, mutta rennon ruutupaidan voi laittaa joko hameen sisään, solmia eteen tai jättää sellaisenaan hameen päälle.

hame 49,95€ / paita 39,95€, kengät omat

Jos Janne osaa ostaa minulle vaatteita, niin osaan minäkin hänelle. Minun Jannelle valitseman asun kanssa kävi sama homma: Janne piti lopulta enemmän tästä toisesta kokonaisuudesta. Luulen, että kyse on paljon siitä, että Janne tykkää kyllä irrotella ja leikitellä vaatteillaan, mutta ei välttämättä tiedä aina miten.

Toivottavasti vaalenruskeilla nahkakengillä, marjapuuron värisellä paidalla ja vaaleanharmaalla villahuivilla pärjää jo pian ulkona pidempäänkin kuin parin kuvan ottamisen ajan.

huivi 24,95€ / kauluspaita 29,95€ / nahkakengät 69,95€ / farkut omat

Vaatteet olivat meillä kuvauslainassa, mutta lopulta kävi niin, että valitsimme ystävänpäivälahjaksi molemmat itsellemme yhdet vaatteet suosikeistamme. Sain vihdoin klassisen trenssini, ja Janne kiintyi marjapuuropaitaansa.

Vinkiksi teille, että tänä nyt 16.–19.2. on Omistajapäivät, eli myös Marks & Spencereiltä saa S-Etukortilla kaikki tuotteet herkkuja lukuun ottamatta -20%. Suosittelen hamstraamaan kevään muodin lisäksi myös sukkahousuja.

Lisäksi heillä on myynnissä ihan täydellinen minttusuklaapatukka. Kuin pätkis 2.0! Ostimme lainavaatteita hakiessani yhden puoliksi ja sen jälkeen olen käynyt ostamassa jo kolme.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille. Kevättä kohti!

-Henriikka

Muutoksia minussa

Miten kummallisesti sitä voikin muuttua iän myötä! Enkä nyt puhua mistään selluliitista tai sen sellaisesta epäolennaisesta, vaan tuikitärkeästä: hymystä.

En nauranut ääneen juuri lainkaan ollessani lapsi. Koin nauramisen tosi vaikeana. Minusta ei vaan irronnut sellaista heleää kikatusta tai remakkaa naurua kuin monista muista. Nauroin sillä lailla hillitysti muutaman hekotuksen tai vaihtoehtoisesti sellaista äänetöntä sihinää olkapäät nytkähdellen. Sss-ss-ss-ss.

Koin vahvaa kateutta kaikille, jotka nauroivat vapautuneesti. He vaikuttivat onnellisilta. Onnellisemmilta kuin minä.

Niinpä päätin opetella nauramaan. Taisin olla 15-vuotias. Harjoittelin tekonaurun kautta. He-he-he-he. Yritin päästellä ääniä ja oppia nauramaan kunnolla ääneen.

Ja niin siinä kävi, että opin. Ruma nauruhan siitä tosin aluksi syntyi. Täysin luonnonvastainen ja kuulosti aivan nauhalta reapeatilla tulevalta. Mikä parasta: aloin kuitenkin nauraa. Paljon!

Nauruni ei edelleenkään ole kovin kaunis. Se ei ole enää niin friikki, mutta huomiotaherättävä kyllä. Kuulostan aivan äidiltäni. Elämässä toteutuvia lakeja, vaikka kuinka taistelisi vastaan.

Mutta palatakseni muuttuvaan hymyyn: ikeneni eivät ennen näkyneet hymyillessäni tai nauraessani, mutta usean vuoden reilun naurun tuloksena ne nykyisin pilkistävät aika hyvin ylähuulen alta.

Niin ihmeellinen on elämä.

-Henriikka

Taide on paras hankinta

Jos ihminen ei tarvitsisi elääkseen mitään (ei mikroa, kattilaa tai pitkiä kalsareita), niin unelmakotini olisi varmaankin tyhjä, korkea hirsihuone, jonka seinillä olisi harkitusti, mutta reilusti taidetta. Maalauksia, piirroksia, grafiikkaa… jossain jalustalla voisi olla ehkä veistoskin. Miksei jotain kokeellisempaakin, niin kuin ristipistotaide tai ryijy?

Taide on paras hankinta. Vähintään ihanin. Vaikuttavin. Väkevin.

Ostin ensimmäisen virallisen taidehankintani, kun lopetin työni Galleria Gjutarsilla vuonna 2013. Olin pitänyt taideteosta varattuna jo pitkään, keräten rahaa. Teos on Arto Väisäsen ”Easter”. Edelleen sitä katsoessa henki salpautuu ja sydän muuttuu kirkkaanpunaiseksi.

Ylläolevassa kuvassa on Rosaliina Paavilaisen ”Neljäs”. Ostin sen Kuvataideakatemian joulumyyjäisistä ennen joulua. Se oli ostohetkellä vielä märkä, samana aamuna viimeistelty. Taiteilija lupasi tuoda sen minulle kotiin, kun se on kuivunut. En siinä intuition hetkellä ottanut edes tietoja ylös, vaan annoin vaan setelinipun ja yhteystietoni onnellisena. Saatan uskoa vähän liian helposti ihmisiin, mutta tässäkin tapauksessa se kannatti: taulu tuotiin joitain viikkoja myöhemmin kotiovelle saakka. Ja se on upea.

Etenkin opiskeluaikana useamman sadan euron sijoitus taiteeseen oli tosi iso lovi budjetissa. Ja edelleenkin se tuntuu reilusti. Mutta tiedän, että haluan laittaa rahaani taiteeseen. En kevytkenkäisesti, vaan spontaanin järkevästi (Taideostos on hyvin harvoin pelkästään järkipäätös. Minulle ei koskaan) .

Kuvataideakatemiassa työskennellessäni ostin muutamia teoksia. Sen jälkeen olen hankkinut pari. Joitain grafiikan töitä, pari pientä maalausta.

Nyt poljen tietysti jalkaa, etten ostanut Kuvataideakatemia-aikoinani esimerkiksi Karoliina Hellbergin tai Ville Anderssonin töitä. Tyydyin ihailemaan ja harkitsemaan liian pitkään. Nyt joudunkin säästäämään heidän teoksiaan varten hivenen pidempään. Tosi lahjakkaita, upeita taiteilijoita, joten todellakin hyvä heille.

En osta taidetta usein, mutta kun ostan, teoksen on iskettävä lujaa. Voi olla, että pidän hankintaani jopa vähän rumana tai vastenmielisenä. Parhaimmat teokset ei tarkoita kauneimpia. Taide puhuttelee, eikä ole silkka sisustusasia, jos sellainen ollenkaan. Eläköön itseisarvollinen taide.

Viimeistään ensi viikolla ajattelin suunnata taas pitkästä aikaa Forum Boxiin, jossa on Lotta Hännisen, Minna Pölläsen ja Kati Rapian yhteisnäyttely.

Millainen suhde teillä on taiteeseen? Olen tosi utelias kuulemaan.

-Henriikka

huom! Arabian Arctica-kaadin saatu osana Arabian vuosiyhteistyötä.

Nostalgia on maailmanlopun kiihdyttäjä

On tulevaisuus-orientoituneita ihmisiä, samoin on menneisyys-orientoituneita. On tunne- ja järki-ihmisiä. Ihmiset jakautuvat tähän ristikkoon kukin tavallaan. Kirjoitin tästä jo joulukuussa, mutta edelleen karkea jako puhuttelee.

Taidan olla lähes maksimaalisesti tulevaisuus-ihminen, mutta varustettu pienillä nostalgisilla hipuilla. Yksi sellainen hippu päälläni olen maannut lankuillamme tänä sunnuntaipäivänä. Olen syönyt kahdesti aamiaista ja juonut neljästi kahvia. Laulanut Birdyä, Aleksanteri Hakaniemeä ja vanhoja virsiä ja laittanut punaista huulipunaa vähän vinoon.

Luin juuri Paula Vesalan haastattelun. Vaikuttava. Mielenkiintoinen. Toisaalta voimia antava, toisaalta ärsyttävä.

Varaukseton ja romantisoiva nostalgisointi on maailmanlopun kiihdyttäjä. Sen nimissä ihmisille myydään valheellista turvallisuuden tunnetta.

Paulan sanoissa on paljon totta. Toisaalta, jos ei olisi nostalgisia turvasatamia, kuka selviäisi tästä elämästä järjissään? Ympärilläni, niin perheenjäsenissäni kuin ystävissäni, on hurjasti nostalgisoijia. Tuntuu, että he saavat menneiden muistelusta paljon voimaa.

Viimeisin nostaglia-show syntyi, kun Muumi-hahmojen äänet vaihdettiin. Kaksi kolmesosaa ystävistäni on täysin poissa tolaltaan. Minua, tunteetonta, asia ei ole juuri liikuttanut. Voinhan katsoa vanhoja, jos en pidä uusista.

Minä voisin oppia jotain nostalgisoijilta, esimerkiksi menneiden kunnioitusta tai vanhojen Muumien arvostamista kulttuuriin reilusti vaikuttaneena ilmiönä. He voisivat myös oppia jotain meiltä tulevaisuus-orientoituneilta. Emmehän mekään katsoneet omien vanhempiemme katsomia lastenohjelmia muuttumattomina.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Titanic oli valkokankaalla. Sitä toivottavasti fiilistelevät tulevaisuuden foliohatutkin.

-Henriikka

paita/second hand, farkut/Tiger of Sweden, Inch Store, huulipuna/MAC (Ruby Woo)

Pinaatti-fetalasagne

Kaupallinen yhteistyö: Arla Apetina ja Asennemedia

Aurinkoista viikonloppua! Täällä istutaan vielä pyjama päällä, entäs siellä?

Ajattelin, että jollain saattaa olla inspiraatio hakusessa viikonlopun aterioihin. Kokeilin viime viikonloppuna vihdoin aikoja sitten kalenterin muistiinpanosivuille jostain kirjoitetun reseptin: Feta-pinaattilasagnen.

Superhyvää, helppo tehdä. Varioin alkuperäistä reseptiä itsekin ja lasagnea voi hyvin tehdä jääkaapista tai kaupasta löytyvistä satokausikasviksista.

Feta-pinaattilasagne

1 kesäkurpitsa
1/2 parsakaali
1 vihreä paprika
1 sipuli
1 pkt pinaattia
2 valkosipulinkynttä
1 prk rahkaa
lasagnelevyjä
200 g fetaa (kuvissa Arla Apetina laktoosittomat juustokuutiot)
oliiviöljyä
mustapippuria
noin ½ dl parmesanjuustoraastetta
pinjansiemeniä
tuoretta rakuunaa/timjamia/meiramia

1. Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen.

2. Raasta paprika, parsakaali, kesäkurpitsa ja sipuli karkeaksi raasteeksi ja sekoita. Purista raasteseoksesta neste pois esimerkiksi isossa siivilässä ja ota mahdollisesti kertynyt neste talteen.

3. Kuumenna pannu ja loraus öljyä. Viipaloi valkosipuli ja kuullota sitä öljyssä. Lisää joukkoon raasteseos ja kuullota pehmeäksi. Lisää joukkoon pinaatti ja kuullota.
Lisää aiemmin syntynyt liemi (tai jos sitä on vähän, niin lisäksi kuumaa vettä) ja hauduta hetki. Lisää lopuksi rahka ja sekoittele tasaiseksi. Mausta yrteillä, mustapippurilla tai millä haluat, esim. valkoviinin jämä sopii hyvin joukkoon.

4. Sivele uunivuoka öljyllä. Laita vuoan pohjalle kastiketta ja murusta fetaa kastikkeen päälle. Lisää lasagnelevyjä, jonka päälle taas kastiketta ja fetaa. Lisää toinen kerros levyjä, kastiketta ja levyjä. Kaada kolmannen lasagnelevykerroksen päälle vielä vähän kastiketta ja murustele pinnalle fetaa. Kaiken päälle voit lisätä parmesanraastetta ja pinjansiemeniä.

5. Paista lasagnea 180-asteisessa uunissa noin 30–40 minuuttia. Jos lasagne tuntuu kuivuvan, lisää vuokaan varovasti vettä reunoja pitkin.

6. Koristele tuoreilla yrteillä. Tarjoile.

En olekaan kertonut teille, että olen lopettanut ainakin vuodeksi punaisen lihan ja kanan syönnin. En ole halunnut tehdä asiasta sen kummempaa showta.

Oikeastaan homma lähti Jannen ideasta. Hän halusi kokeilla olla tämän vuoden kasvisruokavaliolla, jotta oppisi tekemään parempaa kasvisruokaa ja ymmärtäisi paremmin koko kasvisruokaskeneä ja esimerkiksi lihansyönnin ympäristövaikutuksia. Hän ei aio syödä kalaakaan, toisin kuin minä.

Olen syönyt muutenkin ihan tosi vähän lihaa viimeisinä vuosina, ja päätös on tuntunut helpottavalta. Voin sanoa, etten syö lihaa.

Minulla on kuitenkin keliakia, joten jossain tilanteessa saatan joustaa. En halua viedä mitään äärimmilleen. Jos matkustan Ghanaan, ja joku paikallinen on kokannut vierailleen lihapitoisen juhla-aterian, niin en jätä syömättä.

Vuoden lopuksi katsomme kuinka jatkamme. Paljon on opittavaa aiheesta ihan varmasti, niin kokkauksen kuin vaikutustenkin saralta. Onneksi on mielekiintoa ja uteliaisuuttakin.

Tämä lasagne valmistui viikko sitten perjantaina lounaaksi perheelle lapsuudenkodissa. Ehkä huomenna voisin tehdä annoksen ihan vain meille kahdelle? Sesonkivihanneksista varioiden, lurauttaen valkkaria sekaan ja lisäten vähän extra-valkosipulia.

-Henriikka

Ps. Jos lasagne ei innosta, niin voit katsoa millaisia kasvisruokia muut bloggaajat ovat tehneet Apetinasta:

Pizzakulho fetalla ja mustapavuilla
Herkulliset avokadotoastit
Täydellinen tomaattikeitto fetalla
Bataattipasta ja minttufetakastike
Munakoisorullat jokaiselle masulle

Mielen kaaos

Perjantai.

Aion karata aivan pian ystävän kanssa istumaan iltaa, mutta ennen sitä pysyn muutaman hetken paikoillani ja hengitän syvään. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Hengitän usein niin pintapuolisesti, ettei tee yhtään pahaa keskittyä tähän peruselintoimintoon vähän perusteellisemmin.

Mieleni on jostain syystä pienessä, hetkellisessä kaaoksessa. Koen haikeutta, kun äiti oli viime yön yökylässä ja karkasi tänään kotiin. Oli niin kivaa ja muistona jäi vain iso ostoskassi eilisestä Aleksanterinkadun valloituksestamme.

Toisaalta olen hämmentynyt, syvistä mietteistä sekaisin. Ajatukseni karkasivat iltapäivällä alkuräjähdyksiin ja sen sellaisiin. Kuinka tunteita voi syntyä ikivanhoista kaasuista? Minun ei pitäisi koskaan ajatella munakoisoa kummempaa.

Olen myös ilahtunut ja helpottunut. Viikonloppu on edessä, eikä juuri mitään sovittua tekemistä. Pitkä lenkki, ystävän kolmekymppiset, blogihommia ja toivottavasti kunnolla aikaa siivota ja keskittyä kuuntelemaan itseäni ja kanssaeläjää. Olimme juuri katsomassa Idan, Vienan ja Jennin kanssa maanantaina julkaistavaa Girlsin 6.tuotantokautta vähän ennakkoon ja oli mukavan rentoa. Virkistävää.

Lisäksi juuri nyt naurattaa tuo alempi kuva. Juuri tuolta näyttää lyhyt, lukeva ihminen. Jalkani ovat uskomattomat tapit, kuin 30 senttimetriä pitkät! Näytän koppakuoriaiselta, joka on kiepsahtanut selälleen ja jäänyt keskittyneenä siihen.

Kyllä tästä elämästä hyvä leivotaan. Mielen kaaoksen keskelläkin.

-Henriikka

Ps. Jos ette jaksaa kääntyä ylösalaisin, niin paljastan, että kesken on Joel Haahtelan kirja ”Mistä maailmat alkavat?

Ystävänpäiväkimput elämäni naisille

Kaupallinen yhteistyö: Kauniisti Kotimainen & Asennemedia

Ensi viikon tiistaina on ystävänpäivä. Pidän siitä päivästä aivan erityisesti. Välttämättä ei tarvitse juhlia, hankkia lahjoja tai edes muistaa koko juhlapäivää, mutta halutessaan saa ottaa vaikka kaiken irti.

Viimeistään huomenna, 10.2., pitäisi lähettää postikortit. Siihen ei tänä vuonna taida riittää aika. Mutta halusin muistaa ainakin kahta elämäni spesiaalinaista viime viikonloppuna, kun näimme sopivasti ennen ystävänpäivää.

Äidille valkoinen kimppu, siskolle hennosti eri sävyihin taittuvia punaisia (upeimpia tänä vuonna näkemiäni). Tulppaanikimppu on ajoitukseltaan ja ulkonäöltään täydellinen ystävänpäivälahja. Sitä paitsi on ihana antaa lahjaksi lupaus keväästä.

Nämä kaksi naista ovat laittaneet taas kuluneena vuonna parastaan ystävyyteemme. Ovat soittaneet ja laittaneet viestiä, kun minusta ei ole kuulunut. Neuvoneet, kun olen ollut risteyskohdassa. Nauraneet kanssani, itkeneetkin ehkä vähän. Olleet vihaisia, iloisia, hämmästyneitä ja turhautuneita kanssani, mutta eivät koskaan lannistuneita.

Tulppaanit ovat pieni lahja ystävyyden rinnalla, mutta iso ilo kotona. Muistan ihmetelleeni jo lapsena, miten äiti voi niin suurin sanoin ylistää leikkokukkia. Nykyään tyttäretkin ymmärtävät.

Luulen, että olette itsekin huomanneet tulppaanien vallanneen kaupat. Pääsesonki sijoittuu tammi–helmikuulle, mutta saatavuus jatkuu aina pääsiäiseen saakka.

Ja mikä on tulppaaneissa erityislaatuista? Suomessa myytävistä tulppaaneista 85% on kotimaisia! Mieletön luku. Kotimaisten kukkien löytäminen pitäisi onnistua siis eri helposti. Jos pikkupränttiä ei jaksa selata, niin voi pyrkiä bongaaman tuota ylläolevan kuvan Sirkkalehtimerkkiä.

Laadun, kestävyyden ja ties minkä monen kotimaisuuden kanssa käsikkäin kulkevan hyveen rinnalla on kukkaostoksilla mukava ajatella, että kukkia ei ole kuljetettu kaukaa.

Haaveilen vielä sellaisesta valtavasta tulppaanikimpusta (niin kuin Artulla oli pari viikkoa sitten), jolla voin yllättää koko kotimme yleistunnelman. Joka suuntaan nöyränä kumartelevia, vaan silti kaiken kestäviä tulppaaneita.

Taitavat olla yhtä sitkeitä kuin nuo elämäni naiset. Sitä kyllä aina ihmettelen, että milloin pikkuriikkinen pikkusisko venähti minun ja äidin ohi?

-Henriikka

Elämässä ei tarvitse löytää ”omaa juttua”

Elin pitkään luullen, että minun on löydettävä elämääni jotain, mikä on ”mun juttu”. Tarkemmin ottaen taisin elää siinä luulossa noin 8-vuotiaasta aina 23-vuotiaaksi asti.

Joka paikassa huudetaan: Usko unelmiisi. Löydä sun juttusi. Keskity siihen ja näe vaivaa sen eteen. Kun olet löytänyt juttusi ja saavuttanut asioita sen jutun parissa, niin onni on sinun. Elämä on parempaa ja sisältö arvokkaampaa.

Ala-asteella koripallosta tuli mun juttu. Kirjoitin nimikirjoitukseni perään #6, piirsin koripallon kuvia vihkon reunoihin ja kuuluin jengiin, joilla oli omalla nimellä ja sponsorilogoilla varustettu verkka-asu ja treenikassi.

Teini-ikäisenä löysin muutamaksi vuodeksi tanssin. Tanssin hip hoppia niin vimmatusti, etten juuri ehtinyt muuta. Tanssi, nimenomaan aito katutanssi, oli mun juttu. Vielä 20-vuotiaanakin kävin 11 tanssitunnilla viikossa.

Monia muitakin yrityksiä on ollut. Arvatkaa vaan kuinka monta.

Aina löysin itseni tilanteesta, että nyt on valittava kaikki tai ei mitään.

Osa kavereista löysi oman juttunsa: alppihiihdon, lääkiksen, käsityöt, sukeltamisen, valokuvauksen, partion, politiikan, valtavan kaveriporukan pyörittämisen, klassisen klarinetin soiton tai vanhusten avustustyön.

Joka kerta ärsytti nähdä, miten intohimoisia oman juttunsa löytäneet olivat. Miten he halusivat käyttää aikaansa siihen heidän juttuunsa, kehittyä ja oppia lisää.

Minä katsoin vierellä ja harmittelin, kun en vieläkään tiennyt missä halusin olla maailman paras ja mihin halusin laittaa kaiken aikani. Mille sydämeni palaisi ilmiliekillä, ikuisesti roihuten.

Sitten ymmärsin, etten tarvitse yhtä tiettyä juttua. Ymmärrys ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa. Alan olla asian kanssa jo aika sujut. Tajusin, että voin olla intohimoinen ja nauttia elämästä ilman fokusta yhteen ja ainoaan. Minun ei tarvitse olla 100-prosenttisesti jotain ollakseni mitään.

Ymmärryksen jälkeen olen alkanut myös nauttia yhä enemmän muista ihmisistä, joiden huomaan olevan intohimoisia. On upeaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista, eri intensiteeteillä. Joku laittaa koko elämänsä elokuvakäsikirjoitukseen, joku toinen ei. All fine.

Haluaisin vastapainoksi kaikille tultasyökseville oman juttunsa löytäjille elämänkertoja niistä henkilöistä, jotka elävät yhtä arvokasta elämää ilman tällaista löydöstä.

Kuulin lukiossa niin monta vastavalmistuneen ja työelämässä olevan luentoa siitä, kuinka he yhtäkkiä valaistuivat ja tajusivat, mitä heidän kuuluu elämässään tehdä. En muista yhtä ainoaa luentoa siitä, että joku vaihtelee elämänrytmiään kiinnostuksen vaihtuessa asiasta toiseen, eikä oikeastaan odotakaan mitään valaistumista.

Minunkin elämäni on oikeastaan aika hienoa, vaikka minulla ei ole mun omaa juttua. Sen sijaan elämässäni on paljon sisältöä ja monta pientä osa-aluetta: pidän esimerkiksi kirjoittamisesta, nautin kehittyvästä kaupunkikulttuurista ja sosiaalisen median kiemuroista ja suorastaan rakastan matkustaa.

Jos olet löytänyt sun juttusi, hienoa! Jos olet tyytyväinen, jatka samaan malliin.

Jos et, niin ei hätää. Se ei tee elämästäsi yhtään kehnompaa. Jos olet tyytyväinen, jatka samaan malliin.

-Henriikka

Pakkomielle.

Tiedättekö, kun jostain asiasta muodostuu sellainen lievä pakkomielle, vaikka kohde ei olisikaan täysin järkeenkäypä? Luulenpa, että tiedätte.

Minulla se on tällä hetkellä lyhyenlaiset, värikkäät, buff-buff-toppatakit. En tiedä miksi tuollaisia kutsutaan, joissa untuvat on lajiteltu tuolla lailla tikkauksilla eri lokeroihin. Katsokaa nyt tuota kuvan takkia! Ja tätä. Ja tätä! Tämäkin olisi värikkäänä i-h-a-n-a.

Nään aina välillä lounastauolla yhdessä tietyssä ravintolassa miehen, jolla on myrkynvihreä tällainen. En muista miltä mies näyttää, mutta takki on mahtava.

Olin ajatellut kirjoittaa vihdoin aiheesta, jota on toivottu viitisen vuotta: mitä suomen kieli ja kirjoittaminen minulle merkitsevät. Sen sijaan olen pinnaillut ja selaillut pallonmuotoisia takkeja, jotka kaiken lisäksi näyttäisivät päälläni varmasti siltä, kuin rantapallosta roikkuisi kaksi lyhyttä jalkaa.

Olen lähiaikoina kriiseillyt sitä, kun muoti ei enää kiinnosta metsän lailla. Tämän takki-obsession jälkeen voin ainakin laittaa sen kriisin pauselle.

Palataan suurempiin kokonaisuuksiin myöhemmin.
Nyt saatte vain pikselisen kuvan ja höttöajatuksia.

-Henriikka

Kuva: Fashion Gone Rouge