On mielenkiintoista ja vähän pelottavaakin päästä 10 vuotta itseään nuoremman itsensä ajatuksiin.

Kun pari kuukautta takaperin palautin 8 vuotta lepäilleen vanhan sähköpostini takaisin, löytyi sen uumenista kaikkea perin jännittävää: paljon muistoja, historiallista sähköpostivaihtelua kavereiden kesken, matkakertomuksia ja vaikka mitä muuta. Pääsin myös moniin vanhoihin koulutöihini käsiksi, sillä jostain syystä olin käyttänyt sähköpostin luonnos-kansiota ikään kuin pilvipalvelunani. Siellä Jyväskylän yliopistovuoden suomen-, kirjallisuuden- ja kasvatustieteen kirjoitelmat odottelivat näteissä riveissä, kuin niille ei järkevämpää paikkaa olisi ollut.

Erityisesti silmiin pisti kuitenkin yksi.

Henriikka Reinman, 14.9.2010

Minä kirjoittajana

Olen keskeneräinen kirjoittaja. Olen innostunut, kiinnostunut ja utelias kirjoittaja, mutta myönnän kirjoittajan urani olevan vielä lapsen kengissä. Hyvä niin, sillä keskeneräisyydessä on jotain hienoa. On mahtava pohtia, miten paljon uutta voin vielä oppia ja kuinka monta kirjoittamisen yksityiskohtaa voin vielä sisäistää. Vaikka uskonkin keskeneräisyyden tunteen säilyvän läpi elämän, niin tahtoisin tietää ja oppia lisää. Ja kun on tahtoa, on myös toivoa.

Intoni kirjoittamiseen syttyi jo ollessani tarhaikäinen. Erityiseti äitini kannusti meitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja väsäsin vanhempieni iloksi loruja ja lauluja ja haaveilin kirjailijan urasta. Alakoulussa rakastin päästää mielikuvitukseni valloilleen syksyn ensimmäisenä päivänä, kun saimme kirjoittaa kesälomastamme, ja vaikka usein sorruinkin liioitteluun, niin ainakin luovuuteni pääsi oikeuksiinsa. Murrosiän kynnyksellä päiväkirjasta tuli helpoin tapa purkaa tunteita, ja runot sekä laululyriikat tulivat kuvioihin samoihin aikoihin mustavalkoisten ajatusten ja mielipiteiden tiivistelmiksi. Huomasin kirjoittamisen avulla pääseväni irti todellisuudesta.

Koska kokemukseni kirjoittajana ovat vielä vähäisiä, on hankala vetää vakaita rajoja heikkouksieni ja vahvuuksieni välille. En tunne itseäni kirjoittajana vielä niin hyvin, että pystyisin rajaamaan ominaisuuksiani selkeästi, vaan vahvuudet ja heikkoudet vaihtelevat kirjoituksista riippuen. Viime vuoden vietin matkustellessa, jolloin matkapäiväkirja oli ainoa kirjoittamisen harjoittaja, ja näin myös taidot saattavat olla ruosteessa. Tiedän tarvitsevani harjoitusta monessa asiassa, kuten kirjoittamisen säännönmukaisuudessa, joka usein saa tarkkuudellaan minut turhautumaan. Myös sivistyssanojen harjoitteleminen tulisi tarpeeseen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin kovalla harjoittelulla muokattua kirjoittamisen prosessistani hivenen johdonmukaisemman. Toisaalta tiedän sitkeän työnteon olevan vahvuuteni. Jaksan nähdä vaivaa, koska kiinnostukseni on suuri ja uskon suomen kielen taidosta olevan paljon hyötyä alalla kuin alalla. Osaan myös vapauttaa luovuuteni ja tiedän inspiraation hetkellä punovani kauniista korulauseista kokonaisuuksia, mutta myös onnistuvani selkeälinjaisemmissa teksteissä. Niin kuin monen muunkin kirjoittamisen harrastelijan, myös minun suurin vahvuuteni lienee kuitenkin nautinto, jota kirjoittaminen tuottaa. Siitä saan energiaa inspiraation metsästykseen, ja nimenomaan prosessin lopussa häämöttävä mielihyvä auttaa yrittämään aina uudelleen ja uudelleen.

Kaikista teksteistä mieluiten kirjoitan runoja, sekä kolumneja. Runot toimivat minulle tunteiden ilmaisun välineenä silloin, kun asioita on vaikea kertoa selkokielellä. Runot rikastuttavat arkea ja niiden moniulotteisuudessa on jotain mukaansatempaavaa. Kolumneissa viehättää ajankohtaisuus, sekä oman näkökulman tuominen tekstiin. On mielenkiintoista, kun saa käyttää kirjoituksessaan eri tyylikeinoja, kärjistää ja ottaa kantaa. Vaikka runoista ja kolumneista on ehkä tavallisen tallaajan vaikea löytää yhtäläisyyksiä, niin koen niiden kahden olevan itselleni kaikista mielekkäimmät tekstilajit. Ehkä tiedostamattani olen löytänyt niistä molemmista tapoja oman itseni ja ajatusmaailmani ilmaisemiseen. Nämä kaksi tekstilajia eivät kuitenkaan ota reilua kärkisijoitusta tekstien kirjossa, sillä päivästä riippuen mukavimmilta vaihtoehdoilta saattavat tuntua monet muutkin lajit. Täytyy myöntää, että turhaudun huomattavasti helpommin tekstien kanssa, jonka lopputuloksesta on tietynlainen ennakko-odotus. Referoimiseen olen hermostunut useasti, samoin virallisten uutisten kirjoittamiseen. Toivon, että voisin oppia myös saamaan asiallisempien ja virallisempien tekstien kirjoittamisesta enemmän irti, jotta voisin monipuolistaa skaalaani kirjoittajana.

Parhaimmillaan pääsen kirjoittaessani tajunnan räjäyttävään ajatusten ja tunteiden juoksuun ja samalla pystyn miltei konkreettisesti tuntemaan inspiraation valuvan hiustenlatvoista alas varpaisiini. Parhaimmillaan kirjoittamiseni on itseni toteuttamista ja rakentamista, mutta toisinaan myös tunnetta siitä, että oman itseni lisäksi rakennan tavalla tai toisella yhteiskuntaa. Kun kirjoittamisen flow vie mennessään, sitä tuntee tekevänsä juuri sitä omaa ja oikeaa. Vastapainoksi löytyy päiviä, jolloin tuntuu ettei päässäni ole järjen hiventäkään, kun valitsin opiskeltavaksi aineekseni suomen. Toisinaan sitä ärsyyntyy, turhautuu ja vihastuu kirjoittamiseen, rehellisesti sanottuna tuntee olevansa yksipuolinen ja kehno runoilija, aivoton äidinkielenopettajan alku. Mutta ainakin tähän mennessä olen aina noussut ojasta, löytänyt taas kirjoittamisen viehätyksen ja kiinnostuksen ja jatkanut amatöörimaista harrasteluani. Ehkä jonain päivänä huomaan olevani ammattilainen.

—

Ei tiennyt 19-vuotias Henriikka, miten paljon tulisi vielä kirjoittamaan, miten paljon tulisi vielä kehittymään. Pelkästään blogikirjoituksista tämä on 2298.

Tekstiä lukiessani melkein liikutuin laskelmoitujen lauseiden, tarkasti mietittyjen virkkeiden edessä ja huokasin kiitoksen: miten ihanaa, että kirjoittaminen ja sanat jäivät itselleni terapiaksi, mieltä parantavaksi voimaksi ja ihan oikeaksi työksi.

Siitäkin huolimatta, että päätin tuolloin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen lähteä koulusta ja suunnata uusille urille. Siitäkin huolimatta, että silloin kuulin, kuinka typerä päätös se olisi. Jättää nyt hyvä koulupaikka, turvallinen tulevaisuus ja varma työpaikka. Tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

-Henriikka

Kuvat ovat samalta syksyltä 2010, kun isot, maailmalta tuodut korvikset ja valtava sivuotsis olivat tavaramerkkejäni. Ja jolloin päätin myös perustaa blogini.