Yritän aloittaa tekstin, mutta mitään ei tule ulos. Minkäänlaista aiheenpartta ei tunnu syntyvän, mitään ei ole sanottavana. Minulle käy harvoin näin. Ehkä kahdesti vuodessa.
Meillä on viikonloppuvieraita kylässä, ikäisemme ystävät ja vajaa 2-vuotias pikkuystävämme. Olemme puhuneet eilisillasta lähtien niin paljon, että ajatusvarasto alkaa olla ammennettu tyhjäksi. Ja siltä se oikeasti vähän tuntuukin.
Tiedättekö, kun joku ystävä joskus kysyy kuulumisia pitkästä aikaa ja kerrot hänelle pitkän kaavan kautta kaiken. Sitten pian sen jälkeen näet toista ystävää, ja hän saa kuulumisista vain murto-osan, sellaisen tiivistetyn version, koska et jaksa kertoa taas samoja asioita. Että se toinen ystävä joutuu ikään kuin vähän kärsimään vain yksinkertaisesti siitä syystä, että sattui olemaan aikataulullisesti toinen.
Joskus se toinen saattaa vieläpä olla vähän parempikin ystävä, mutta tulipa nyt kerrottua kaikki olennainen hyvänpäiväntutulle. Purettua sydän postinkantajalle.
Joskus Janne kysyy illalla kotiin palatessani, miten päivä meni. Saatan turhautuneesti vastata, ettei jaksa taas kertoa, ja hän nauraen vastaa, että no worries, hän kysyi lähinnä ilahduttaakseen.
Mutta kun kunnon kuulumisiin ei voimat riitä, niin tässä olisi muutama satunnainen:
– IHANAA, kun on valoa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa. Kun aamulla avaa verhot seitsemältä, ei ole pilkkopimeää, eikä verhoja tarvitse laskea läheskään niin aikaisin kuin vaikka kuukausi sitten.
– KAMALAA, kun on jalat ja pylly niin kipeät. Perjantain lounastreeni ei tuntunut pahalta tehdessä, mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä: en meinaa pystyä edes istumaan ja kävelen kuin puujaloilla.
– Tänään illalla syödään tacoja, kun tuo pienin ystävä käy pian nukkumaan. Olen syönyt niitä viikon sisään jo kolmesti. Best.
– Olen niin väsyksissä, että toivon mukaan en nukahda ennen pikkuystävää.
– Ja tänään söin gelatoa ja yllättäen valitsin todella random maun: whisky-cream.
Pienelle lauletaan iltalaulua, joten minun on aika nousta väsymykseni yli ja ryhdistäytyä. Ja paras etten latele teille lisää kuulumisia, jotta minulla on sitten heille koko loppu arkkuni tyhjennettävänä.
Ainiin! Olen juonut tänään vain yhden kupin kahvia, aamulla. Se selittää paljon. Tai siis vähintään tämän väsymykseni.
-Henriikka
Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit
En kysele kuulumisia, vaan mistä on piposi? Todella kaunis ja ainakin näyttää, että paksuutensa puolesta sopisi keväällekin hyvin. Sellainen pipo minulla olisi vielä hakusessa.
Moi! Se on Samsoe & Samsoen :))
Mulle käy noin aina loman jälkeen. Ensimmäisiin ”Miten loma meni?” kyselyihin jaksaa vielä vastata kunnolla, sitten alkaa tarina lyhentyä ja lopulta vastaus on että ”Menihän se” tai ”Nopeasti” vaikkei olisi mennytkään :D Vaikka ihana olisikin kertoilla kaikesta kokemastaan mutta jotenkin ei vaan jaksa :/
”Miten loma meni?” on ehkä tylsin kysymys ikinä! :D Ja kyllä se niin on, että pitkän tauon jälkeen kun kysytään kuulumisia, niin vastaa jotenkin automaattisesti jotain ympäripyöreää.
Ai että mä vaan tykkään susta. En oo aiemmin tainnut jättää puumerkkiä tänne, vaikka monta vuotta oon saanu tiristä sun teksteille. Sun tekstejä pitää aina silloin tällöin mennä lukemaan siskoille ja äitille, kun haluaa jakaa sen hyvän fiiliksen/huumorin/sanamuodon niilleki. Etenkin sun dramatisoinnit, kuten naistenpäivänä kirjotettu postaus ja sen jälkeinen realistisuus, iskee kympillä! :-D Ehkä sen takia, että oon ite samanlainen.