Eräs ystäväni totesi viime viikolla, että kesä on aina sellainen vuodenaika, jolloin tuntuu, ettei ole tehnyt mitään. Ja kuitenkin kun jälkeen päin katsoo valokuvia, huomaa että on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, ja on kertynyt vaikka minkälaisia muistoja. Voiko kesään koskaan olla täysin tyytyväinen? Laittaako sitä kesätavoitteet niin korkealla, ettei koskaan voi syksyllä ajatella, että kylläpä minulla nyt tosiaan oli elämäni kesä? Vai vertaako sitä vielä väkisinkin kultaisiin teinikesiin, kun lomaa oli se kolme kuukautta, ja työtäkin saattoi tehdä vain huvin vuoksi viikon tai kaksi?
Elokuun alkaessa voi ajatella, että tässä se nyt taas sitten vierähti. Mutta olisiko kuitenkin huomattavasti nautinnollisempaa huomata, että elokuun alkaessa kesää on todellisuudessa jäljellä vielä kolmasosa? Elokuun voi ottaa vastaan joko lannistavana liukuna räntäsateisiin tai kuukautena, jolloin kesähaaveita on vielä mahdollisuus toteuttaa sata lasissa. Onhan se nyt kumma, jos Suomen kesäkierto menee niin, että kesäkuussa värjötellään vielä viileässä, heinäkuussa yritetään repiä irti kaikki jokaisesta nanosekunnista ja elokuussa aletaan hiljalleen vaipua takaisin alhaisimpaan maankuoppaan.
Jos totta puhutaan, en tänäkään kesänyt toteuttanut puoliakaan kaikista vaaleanpunaisista, hattarapilvenmuotoisista kesähaaveistani, joita keväällä niin hartaasti pohdin, kirjoitin pitkälle listalle ja kehystin. En pyöräillyt pyörääni tainnoksiin, en kahlannut läpi maaseutukirpputoreja, en osallistunut ainoisiinkaan taidenäyttelyn avajaisiin työaikani ulkopuolella. En kirjoittanut etanakirjeitä ystävilleni, en toteuttanut kuin naurettavan murto-osan diy-projekteistani, söin aamupalaa parvekkeella vain toisinaan, ja kesäpukeutumisenikin on ollut keskinkertaista (ei viimeisen päälle huolettoman huoliteltua, niin kuin olin ajatellut). Harrastin brunsseja harvoin ja spontaaneja piipahduksia maauimaloihin sitäkin harvemmin. En ole kertaakaan edes pulahtanut uimaan mereen, vaikka asun siitä noin 50 metrin päässä. Ja juon edelleen useimmiten vaaleapaahtoista kahvia, sitä ihan samaa vanhaa, saman vanhan kympin kahvinkeittimen suodattimen läpi valmistunutta.
Mutta oikeastaan sitä vaaleapaahtoista onkin tehnyt mieli. Olisihan minulla ollut kaapissa kallista Parisienia ja mutteripannukin. Ja sohvalla köllöttely on usein piessyt ajatuksen maauimalasta mennen tullen. Parempi makuuhaavat kuin uimalan jalkasilsa. Olen saanut viettää aikaa ystävieni kanssa ja lähettänyt heille pitkiä tekstareita, vaikka kirjeet ovatkin unohtuneet. Olen jaksanut herätä Hietsun kirppiksille ja maistanut montaa uutuusjätskiä. Olen uskaltanut jopa nukkua toisinaan yli yhdeksään. Olen hemmotellut itseäni R-kioskin lehtihyllyllä luvaten, että saan valita minkä tahansa aikakauslehden. Olen ostanut kaksi punaista, kaunista hattulaatikkoa ja nähnyt serkkujani enemmän, kuin moneen vuoteen. Tänä maanantaina pumppasin pyöräni kumit ja ajoin siskoni kanssa ympäriämpäri Helsinkiä. Vaikka satoi. Ja tänä vuonna olen ollut mestari toriherkkujen kanssa: olen ostanut kirsikoita, mansikoita, pensasmustikoita ja herneitä litratolkulla. Ja aion ostaa vielä lisää. Ja tämän kaiken ohessa olen kuitenkin koko ajan ollut töissä. Onhan tämä jo aika suoritus? Kannattaisiko suosiolla pyyhkiä pettymyksen kyyneleet?
Mitä kummaa se sellainen kesäily on, että pitää listalta suorittaa asioita tukka putkella? Suomalaisilla on niin kummallinen tapa satsata kesään niin paljon, että koko muu vuosi menee keräillessä voimia. Ja totuus on, että harvoin kesät ovat pelkkiä sateenkaaria ja yksisarvisia. On töitä ja velvollisuuksia, ja tiskit on hyvä tiskata kesälläkin. Ihminen ei vapaudu auringon vuoksi tämän maailman murheista tai muutu muutamaksi kuukaudeksi eri persoonaksi, valovoimaisemmaksi tai charmikkaammaksi. Eikä se tarkoita, ettei kannattaisi suunnitella tai haaveilla, tai että tarvitsisi “tyytyä johonkin“. Kyse on siitä, että osaa olla tyytyväinen vähempäänkin. Joka sitten loppujen lopuksi voikin olla enemmän. Ja usein onkin.
Tiedän, jooojoo, minun on helppo puhua, sillä loma on vielä edessä päin. Tavoitteeni on kuitenkin ottaa ilo irti arjesta muulloinkin kuin heinäkuussa. Tai ottaa ilo irti arjesta ylipäänsä, sitä elämä suurimmaksi osaksi on. Taannoin, kultaisina irc-galleria aikoina koin aina sääliä heitä kohtaan, jotka aloittivat lokakuussa seuraavan kesän hehkutuksen ja pyörittivät kuvakansiossaan elämänhistoriansa kaikki kesäkuvat useampaan kertaan.
Hyvät toverit, koittakaahan nyt löytää ilonaiheita vuoden ympäri, niitä kyllä riittää koko 12 kuukauden ajalta. Tai sitten muuttakaa suosiolla jonnekkin, jossa hulahameet toimivat toppatakkeja paremmin useammin kuin muutaman hetken vuodessa.
-Henriikka
