Lähiviikkoina blogeissa on jyllännyt taas ikuisuus-aihe, bloggaajien tulot. Olen pitkään ollut hiljaa, mutta nyt on pakko ottaa kantaa ja kysyä: hävettääkö ketään toista oma hyväosaisuus? Kokeeko myös joku toinen huonoa omatuntoa bloggaamisen tuomista hyödyistä?
Olen lukenut monia ja usein puolustelevia kirjoituksia siitä, kuinka bloggaus on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ. Olen samaa mieltä: ammattimaisella otteella blogiaan tekevät panostavat kirjoituksiin, kuviin, yritysyhteistyöhön ja muuhun työhön kuuluvaan toden teolla ja tuntikaupalla. Monet ovat lisäksi kouluttautuneet eri osa-alueisiin etukäteen tai vaihtoehtoisesti bloggaamisen ohella.
On hienoa, miten monta suomalaistakin on luonut uuden työpaikan bloggaamisen ympärille ja toivon mukaan tuovat sisällöllään myös viihdettä, informaatiota tai mahdollisesti molempia seuraajilleen. Blogeista on kasvanut somekanavien myötä medioita, ja eri kanavissa jaetaan toivottavasti harkittua ja laadukasta sisältöä.
Mutta sitä en ymmärrä, miten bloggaajat saattavat argumentoida tohkeissaan asiaansa kuin bloggauksen tuomat hyödyt olisivat itsestäänselvyyksiä: ”Totta kai minun kuuluu saada tästä rahaa ja muuta hyötyä! Minähän näen tähän tuntikaupalla vaivaa.”
Argumentoinnissa keskitytään niin usein puolustelemaan bloggaamisen raskautta ja suurta vaivaa, että keskustelusta jää puuttumaan sen myöntäminen, että bloggaaminen on kuitenkin kaikkien työpaikkojen vertailussa aivan äärimmäisen etuoikeutettua, hyväosaista ja mielekästä työtä. Se että näkee jonkun asian eteen paljon vaivaa, ei tarkoita sitä, ettäkö se muuttuisi kaikilla automaattisesti tulonlähteeksi.
Olen kirjoittanut blogiani nyt reilut viisi vuotta. Rahanarvoisia hyötyjä blogini alkoi tuoda heti perustamisen jälkeen, ja noin kahden vuoden kirjoittamisen jälkeen sain verokortilla ensimmäiset tulot blogin myötä tulleesta työstä. Vajaa kaksi vuotta sitten perustin yrityksen blogini vuoksi, ja siitä lähtien bloggaaminen on ollut myös toinen ammattini ja toinen tulonlähteeni päivätyöni rinnalla.
En kuitenkaan lakkaa aika ajoin, melko useinkin, kokemasta huonoa omatuntoa siitä, miten mukavaa työtä saan tehdä elääkseni. Toisaalta samasta asiasta pyrin olemaan myös päivittäin kiitollinen. Jos kiitollisuuden tunne lakkaisi tai en hahmottaisi etuoikeutettua työasemaani, tulisi minun olla huolissani: todellisuudentajuni olisi hämärtynyt ja ajatukseni karanneet liian kauas ympärillä olevasta yhteiskunnasta.
Usein hävettää kertoa ilmaisista tavaroista, matkoista ja muista bloggauksen tuomista eduista. Vaikka työssä on myös raskaita hetkiä, pyrin välttämään valitukset, jotka kuulostavat ulkopuolisen korvaan absurdilta: ”Taas pitää hakea postista paketillinen kosmetiikkaa, jota en edes halua! Huomenna olisi lähtö pressimatkalle Kööpenhaminaan, vaikka mieluummin jäisin vain kotiin nukkumaan.”
Häpeän toisinaan myös sitä, että saan kirjoittamisesta rahaa. Sehän on intohimoni! Kuinka epäreilua on, että toiset joutuvat puurtamaan työpäiviä epämielekkäässä tai esimerkiksi fyysisesti raskaassa työssä ja minulle maksetaan intohimoni toteuttamisesta? Tai että joillekin ei löydy töitä kymmenien, satojen kirjoitettujen hakemusten jälkeenkään, kun minä laskutan yritysyhteistyön myötä sovitusta Instagram-kuvasta.
Tiedän, ettei häpeä varmasti ole oikea tapa käsitellä asiaa. Se harvoin on. Pitäisi lakata häpeämästä ja olla rehdistä ylpeä omasta vaivannäöstään, mutta säilyttää ymmärrys muuhunkin kuin omaan kuplaan. Toisaalta jos häpeä lakkaisi täysin, olisinko alkanut pitää mielekästä työtä itsestäänselvyytenä?
Kokemus ei varmasti rajaudu yksin bloggaamiseen. Moni muukin työpaikka on yhtä lailla etuoikeutettu. Muusikkona työskentelevä ystäväni tuskailee usein samojen tunteiden kanssa: ”Tulisiko minun mennä muihinkin töihin, vaikka pystyn elämään musiikilla, maksan veroni tunnollisesti ja koen tuovani musiikilla iloa ihmisten elämään?” Yhtä lailla hän saa lokaa niskaansa siitä, että tekee työkseen jotain poikkeuksellisen kivaa, vaikka myös vaativaa ja toisinaan erittäin raskasta.
Enkä halua keskustelunavauksellani millään tavalla torpata sitä, että bloggaajan kuuluu saada työstään kunnon palkkaa. Sillä ehdottomasti täytyy! Mutta oman ammattikuntani, bloggaajien, mielipiteisiin kaipaisin puolustelevan, provosoidun kannan lisäksi myös rehellistä myöntämistä siitä, että jos saa tehdä bloggaamista ammatikseen, ovat asiat erittäin hyvin.
-Henriikka
Vitsi, taitavasti kirjoitettu. Arvostan kirjoituksissasi sellaista äärimmäistä aitouden ja rehellisyyden tuntua, voin uskoa että todella voisit sanoa nämä asiat ääneenkin juuri näin muotoiltuna. Ja sitä arvostan, että et vain suoraan taivu puolustelemaan bloggaamista vaan kerrot miten asiasta ajattelet. (Ja tämä koskee nyt kyllä muitakin tekstejäsi.)
Oon jäänyt lukemaan blogiasi vaikka alkuun ajattelin ettei tämä nyt vaikuta ollenkaan hyvältä, lifestyle-blogi jonka kirjoittaja vaikuttaa jatkuvasti leijuvan pää pilvissä vailla fiksuja mielipiteitä. Olin väärässä. Osaat ilmaista arjen kauniina ja pienet asiat merkityksellisinä, kuitenkaan suihkuttamatta kultaista glitterpölyä ja romantisoimatta turhia, jos ymmärrät mitä tahdon sanoa.
Jatkan lukemista, ja arvostamista.
Jes, upea kirjoitus! Nyökkäilin läpi.
Hitsin hyva kirjoitus. Sydan sille.
Sä olet ihana.
Mä en niinkään tunne häpeää siitä että saan pohjapalkkiota asiasta jota rakastan ja jota tekisin ilmaiseksikin, olen siitä pelkästään kiitollinen. Mutta se minkä mä koen haastavaksi on yhteistyöt: tunnen aina yhteistyöehdotuksen saadessani heti sen että tuntuuko se sataprosenttisesti hyvältä vai ei, ja tähän mennessä sellaisia JOO-yhteistöitä on tullut vastaan.. hmm, yksi. Puhun nyt siis niistä yhteistöistä joista maksetaan korvausta. Haluan pyrkiä kokoajan sitä kohti että jokainen yhteistyö jonka teen on sellainen jonka tekisin ilmaiseksikin ja josta tunnen että se ihan oikeasti hyödyttää muitakin kun mun rahapussia, mutta toistaiseksi oon tän ajatuksen myötä elänyt tosi kädestä suuhun ja välillä kuukauden viimeisen viikon säilykepurkeista suuhun, heh (jos joku joka tekee työtä esimerkiksi syömishäiriöisten, masentuneiden, ihmisten henkisen hyvinvoinnin ja kaltoinkohdeltujen eläinten parissa lukee tätä ja haluaa tehdä yhteistyötä ja maksaa siitä muutakin kuin hyvää mieltä, niin mä olen täällä, hep!)
Mutta joo, mä olen myös tosi kiitollinen siitä että tienaan roposia kirjoittamalla blogia.Tosi, tosi, tosi kiitollinen.
Äärimmäisen hyvin kirjoitettu teksti!
Ymmärrän hyvin mietteitäsi, itse olen jotenkin kasvanut siihen ”säännöllinen kodin ulkopuolinen työ” -ajatukseen.Sellaista tällä hetkellä toteutankin ja pidän työstäni kovasti. Mutta kyllä sitä alkaa silloin tällöin miettiä että niin, sellaiset asiat, jotka minulle ovat rakkaita harrastuksia; kuten kirjoittaminen, valokuvaaminen, ruuanlaitto, matkustelu ja askartelu, ovat oikeasti juttuja, joiden avulla toiset elättävät itsensä. Ja miten paljon enemmän aikaa minulla olisikaan toteuttaa vain näitä itselleni rakkaita asioita, jos niistä minullekin maksettaisiin. Mutta ehkä vielä joskus.
Inhoan sellaisia blogeja, joissa ”raha haisee”, sellaisia joissa joka postaus hehkuttaa vain saatuja tuotelahjoja. Ne blogit karsiutuvat ainakin omalta lukulistaltani alta aikayksikön. Mutta tälläiset blogit kuin Aamukahvilla pysyvät vuodesta toiseen, vaikka yhteistyöpostauksien määrä onkin kasvanut. Syynä siihen on blogisi aitous, toteutat yhteistyötkin omalla tyylilläsi ja seisot sanojesi takana. Olet lahjakas kirjoittaja ja upea onnellisemman elämän lähettiläs joka tuo infon lisäksi iloa ainakin omaan elämääni. Älä syyllistä itseäsi, on totta että olet saanut työelämän suhteen hyvää osaksesi ja varmasti taidon lisäksi myös tuurilla on ollut osuutta asiaan, koska ainahan sillä on. Mutta kyllä sä sen hyvän oot todella myös taidoiltasi ansainnut :)
Sinä se oot Henriikka, ihana jalat maassa -tyyppi ja kollega, jota arvostan suuresti. Kiitos tästä näkökulmasta!
Tehdystä työstä, blogisellaisestakin, kuuluu saada korvaus. Se on niin itsestäänselvää, että unohtaisin mielelläni jo koko keskustelun, mutta muuten blogimaailman ilmapiiristä on sitäkin terveempää keskustella.
Blogituloihin liittyvissä keskusteluissa huomaa usein tietynlaisen, juurikin puolustelevan sävyn: jos nykyinen duuni tökkii, miksi et itse ala tehdä sitä, mitä huvittaa. Kaikki eivät kuitenkaan voi ansaita elantoansa unelmatöistä. Jos näin ajattelee, on minunkin mielestäni hyvin vieraantunut todellisuudesta.
Teoriassa Suomen kaltaisessa maassa kaikilla on samat lähtökohdat alkaa blogata, edullisella kameralla ja käytetyllä läppärillä pääsee alkuun. Käytännössä tilanne onkin sitten toinen. Erityisesti lifestyle-blogien maailmassa fakta on, että blogin suosio perustuu usein jonkinlaiseen unelmaelämään: kiinnostaviin matkoihin, viimeisimpään muotiin, kauniiseen kotiin tai muuhun vastaavaan. Näin ollen suurin osa lifestyle-bloggaajista on jo lähtökohtaisesti jollain tavalla etuoikeutettuja ja kierre on valmis. Raha tulee rahan luokse.
Itse en niinkään ole hävennyt blogituloja (kai, koska niihin käytetty aika, vaiva ja stressikin on niin vahvasti lihasmuistissa, ja koska olen käyttänyt tuloja niinkin seksikkääseen asiaan kuin esimerkiksi taloyhtiön kosteusvauriosta seuranneeseen rahoitusvastikkeeseen), mutta valtavan etuoikeutettu koen joka päivä olevani, ja kiitollinen. Ei tulisi mieleenkään pitää itsestäänselvyytenä sitä, että juuri minä saan tehdä mitä rakastan ja joku vielä maksaa siitä.
Hei, tosi mielenkiintoinen postaus tämä! Vaikka en itse bloggaakaan. Mutta jos bloggaisin, uskon että fiilikset voisi olla paljolti samat. Nyt ei jotenkin lähde mitään jäsenneltyä järkevämpää täältä suunnasta, mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan tätä kommenttiboksia!
Hyvä kirjoitus! Itse olen ajatellut vähän samalla tavalla omasta päivätyöstäni digitaalisen markkinoinnin parissa. Tykkään omasta ammatistani ja työni on muutenkin mieluisaa (toki myös ongelmia, stressiä ja kiirettäkin riittää). Jotenkin aina ajattelen, että kuinka onnekas olen, että saan tehdä mieluisaa työtä. Tänään pesin ikkunoita kotona ja tuumasin, että toivottavasti elämässäni ei käy missään vaiheessa niin, että joutuisin fyysisiin ja rutiininomaisiin työtehtäviin, esim. siivojan tehtäviin. Ei siivoojana muuten olisi mitään vikaa, mutta tuumailin, että aivoni suoltaisivat sitä tahtia ideoita kaikesta, että varmaan pakahtuisin siivojan työssä…
Laura tuossa aiemmassa kommentissa mainitsi, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tehdä unelmatyötään ja olen samaa mieltä. Joten pitääkin olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että itselle se on mahdollista. Välillä tulee jopa huono omatunto siitä, että itsellä on asiat niin hyvin… Mutta ei siitäkään saisi tuntea huonoa omaatuntoa, mutta toki silloin kun itsellä on asiat hyvin on myös voimavaroja ja mahdollisuuksia auttaa, tukea ja ymmärtää muita… ainakin niin haluan omalla kohdallani asian nähdä.
Hyvin kirjotettu! Tuli mieleen, että toisaalta joku joka tekee fyysistä työtä ammatikseen voi nauttia siitä aivan valtavasti ja sama henkilö inhota blogin kirjoittamista ammattina.Minun inhokkiammattini on lentoemäntä mutta voin kuvitella miten etuoikeutetulta sekin työ voi tuntua – päästä maailman ääriin joka päivä, herätä toisella puolella maapalloa ja nukahtaa toisella, tavata ihmisiä eri kulttuureista ja kaikki vielä niin että siitä maksetaan. Minulta monesti kysytään, miten jaksan opiskella lakia, kuulemma maailman tylsin ala. Voisin luennoida tunteja silmät säihkyen, miten laki on mielenkiintoisin asia mitä koko yhteiskunnasta voi löytää enkä lukisi mitään niin mieluusti kun lakikirjaa (no okei, ehkä romaaneja sen ohella). Koen olevani valtavan etuoikeutettu kun tulen työskentelemään tulevaisuudessa lakialalla, joidenkin mielestä maailman tylsimmässä ammatissa.
Ole huoletta ylpeä ja kiitollinen siitä, että teet työtä josta nautit, oli se sitten fyysisesti raskasta tai ei. Työn helppous on subjektiivinen kokemus, minulle jo tämän kommentin kirjoittaminen oli haastavaa ;)
Olen useasti pohtinut eikö omasta työstä saisi nauttia ja pitäisikö töihin menon aiheuttaa ahdistusta ja inhoa? Itse työskentelen seurakunnan lastenohjaajana ja rakastan työtäni! Opiskelin ja näin vaivaa päästäkseni tähän työhön ja nyt teen sitä mistä nautin ja siitä maksetaan vielä palkkaakin. Vaikka pidän jatkuvasti mielessä sen, kuinka etuoikeutettu olen, yritän yhtä usein muistuttaa itseäni siitä että saan todellakin sanoa ääneen sen, että todella viihdyn työssäni. Ei kai se ole keneltäkään pois jos olen löytänyt työn josta nautin, pikemminkin sen pitäis innostaa muitakin löytämään oma intohimonsa ja saada heidät pyrkimään kaikin voimin sitä kohti!
Ainakin sinä Henriikka saat minut blogillasi inspiroitumaan ja innostumaan yhä uudestaan ja uudestaan eri asioista ja elämästä ylipäänsä. Mielestäni ihmisten elämänlaadun parantamisesta jos mistä kuuluu hyvillä mielin ansaita palkkaa ja sitä sinä juuri teet! Olet oikea nainen oikeassa hommassa!
Hyvä teksti. Itse työskentelen lukion opena, ja aika ajoin ”häpeän” sitä, kuinka paljon tykkään työstäni ja miten mukavasti siitä ylitunteineen maksetaankin. Välillä provoisoidun omista ajatuksistani ja siirryn puolustuskannalle: kyllä MINÄ juuri ansaitsen nämä tulot (mutta miten niin, miksi ansaitsen enemmän kuin vaikka alakoulun ope??) jne. Nyt kolmannen työvuoteni alussa palkkakuitti jaksaa yhä vain yllättää (etenkin kesällä (tämän kirjoittaminenkin hävettää)), mutta yritän opetella hyväksymään ”häpeän” siitä, että muilla ei ole asiat yhtä hyvin ja keskittymään kiitollisuuteen sekä tekemään parhaani tässä maailmassa. Kai tämä on etenkin nuorten, opiskeluajan tuloihin tottuneiden mutta kivoihin töihin päässeiden ongelma, jossa omaa hyvää tuuriaan ei meinata uskoakaan. Kiinnostava aihe kyllä. Kiitos ihanasta blogista! <3
Nimenomaan juuri työstä pitääkin nauttia :) Vaikka en aina olekaan siinä omassa unelma-ammatissa ollutkaan, silti olen nauttinut työnteosta!
Mä koen noita samoja fiiliksiä välillä oikeasta työstänikin. Tai oikeastaan enemmän siitä kuin bloggaamisesta, sillä blogi ei varsinaisesti tuota voita leivän päälle. Meille on iskostettu sellainen ajattelu, että ei työn kuulu olla kivaa, tai ainakaan ei tule tunnustaa, että nauttisi siitä mitä tekee. Pahinta kaikesta on, jos kokee sekä iloa, että taloudellista tyytyväisyyttä. Pitäisi olla jompi kumpi että balanssi pysyisi.
Todella hyvä postaus ja ihanan tuore näkökulma asiaan. Just tämä, että monesti argumentoinnista paistaa esiin tietty ylimielisyys tai käsitys siitä, että mikset sinäkin vaan rupea tekemään sitä mistä tykkäät. Blogin eteen pitää tehdä paljon töitä ja tietysti työstä maksetaan. Eivät kaikki kuitenkaan pääse siihen ammattibloggaukseen tai sivubisnekseen asti, vaikka kuinka haluaisivat tai yrittäisivätkin, syystä tai toisesta.
Mielettömän hyvin kirjoitettu! Itse myös koen useinkin samalla tavalla mitä sinä. Ihanaa viikkoa sinulle!
Mun mies on baarissa töissä ja hän saa usein kuulla asiakkailta, että ”mene sinäkin oikeisiin töihin”. Kumma, että toisten valintoja on niin helppo arvostella.
Minäkin tunnen oloni tosi usein erittäin etuoikeutetuksi kun pääsen työssäni tekemään hommia niin mukavien ihmisten kanssa ja matkustamaan. Kaikesta maksetaankin ihan kivasti. Mielestäni on turha hävetä, mutta kuten sanoit, on tärkeää tiedostaa olevansa onnellisessa asemassa ja muistaa olla kiitollinen sillä muuten vieraantuu todellisuudesta.
Pitää muistaa, että kovalla työllä voi saavuttaa asioita ja itsestään pitää olla ylpeä, mutta onneakin itselläni on ollut matkassa sillä moni tekee kovasti töitä eikä silti saa ”unelmien työtä” jolla elää. Tämä on mielestäni tärkeää myös ymmärtää jotta ei elä sillä asenteella, että kaikki saavutukset on omaa ansiota ja epäonnistumiset vaan huonoa tuuria. Joskus onnistun, joskus mokaan, joskus käy tuuri ja joskus ei.
Yritän itse usein pistää hyvän kiertämääi esim. lahjoittamalla rahaa hyväntekeväisyyteen, tarjoamalla opiskeleville ystäville baarissa, antamalla vanhat vaatteet suoraan järjestöille koska pärjään itse ilman niitä muutamia kymppejä mitä saisin myymällä ne jne.
Bloggaaminen on minulle edelleen harrastus, mutta saan sen kautta paljon rahanarvoisia etuja, esim. illallisia, teatterilippuja, viinilaatikoita jne. Päivätyökseni ole free-toimittaja. Ruuhkavuosivaiheessa työssäni on paljon mukavuuksia. Voin säädellä työaikani hyvin vapaasti. Tänään teen aamupäivän töitä kirjastossa, iltapäiväksi menen kahvilaan. Haen lapsen aina ensimmäisten joukossa tarhasta. Työpäiväni eivät veny pitkien työmatkojen ja pakkopalaverien vuoksi.
Elämäntilanteeni on siis monessa mielessä helppo ja kiva – vaikka aika moni kyllä kauhistelee free-työn epävarmuutta, itseäni se ei niinkään haittaa. En kuitenkaan tunne enää pätkääkään huonoa omaatuntoa siitä, että saan tehdä mukavia juttuja omassa tahdissani. Tähänhän minä olen pyrkinyt. Eivätkö ihmiset kouluttaudu ja raada siksi, että kaikki se vaiva maksaisi itsensä jonain päivänä takaisin? Luulen, että kaikki haluavat loppupeleissä tehdä mukavaa ja helppoa työtä. Mutta se, mikä on toiselle helppoa, on toiselle todella nihkeää ja vastenmielistä puuhaa.
Joillekin mukavuus ja helppous on tätä, että saa kirjoitella omassa tahdissaan vaikka sohvalla maaten. Toisaalta esim. mieheni ei kestäisi bloggaamista. Hänelle kirjoittaminen, tekstien ideointi, yksinolo ja paikallaan pysyminen on kidustusta, siis jotain järkyttävän vaikeaa ja vastenmielistä. Appiukolle lifestyle-bloggaajan elämä olisi varmaankin suoranainen helvetti. Hänen käsityksensä helposta ja mukavasta työstä on 12-tuntinen fyysinen rääkki pelto- tai metsähommissa. Työ, joka on minun mielestäni raskasta, yksitoikkoista, tylsää ja vaikeaa. Illallisillakin hän tuntisi olonsa todennäköisesti vaivautuneeksi, haluaisi makkaraa ja ajoissa kotiin nukkumaan.
Summa summarum: en koe huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoittelen työkseni naistenlehtijuttuja kotoa käsin ja käyn ilmaisilla illallisilla. Minulle se on sitä helppoa ja mukavaa työtä, jonka vuoksi olen vääntänyt pari korkeakoulututkintoa, paiskinut aikoinaan burn outin rajoilla töitä siellä sun täällä saadakseni jalkaa oven väliin, kontakteja ja kokemusta. Olen ylpeä voidessani sanoa, että tekemiseni tuntuvat helpoilta ja mukavilta. Silloin tiedän tekeväni minulle sopivia asioita, joissa olen hyvä. :)
-Janica B., Savusuolaa
Näistä aiheista kirjoittaessa pitää usein olla tarkka ettei postaus haiskahda ns. humble bragilta (epäsuora kehuskelu valittamisen ja vähättelyn kautta) jolta esimerkiksi tämä postaus valitettavasti haiskahtaa. Kannattaa lukea oma postaus jonkun toisen silmin ja kuvitella millaisen kuvan toisesta saa pelkän tekstin perusteella.
Voi harmi, että tuli sellainen olo. Yritin nimenomaan kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti ja itseäni korostamatta. Laitoin vielä muutaman ulkopuolisenkin lukemaan tekstin, jotta hekin voisivat arvioida sen. Aina ei voi onnistua. Ja onhan se tietysti hankalaa kirjoittaa aiheesta, jossa toivoisi muutosta johonkin asiaan. Sehän helposti automaattisesti sisältää viestin: ”Minä tiedän paremmin. Minulla on mielestäni parempi tapa toimia tässä tilanteessa.”
Upea kirjoitus! Arvostan rehellistä ja aitoa tapaasi kirjoittaa. Olen samaa mieltä kanssasi. :) Olen itse kirjoittanut vasta noin vuoden ja minusta on tuntunut, että en ajattele bloggaamisesta ihan samoin kuin muut ja välillä miettinyt, että olenko aivan kujalla miksi tätä tehdään. Itselleni kirjoittaminen ja kuvien kanssa puuhaaminen on valtava voimavara ja jaksan puuhata niiden parissa vaikka kellon ympäri. Aloitin kirjoittamaan koska olin siitä pitkään haaveillut. Kirjoittaminen ja kuvaaminen tuo valtavasti hyvää fiilistä, koska aidosti rakastan sitä mitä puuhaan ja se on kivaa. Parasta on, jos muutkin saavat siitä hyvän mielen, ideoita, fiilistä ja viihtyvät kirjoitusteni ja kuvien parissa. Silloin sydämeni hymyilee, koska minulle rakas puuhastelu tuo iloa myös muille. :)
Täytyy ottaa myös huomioon sekin puoli, että esimerkiksi minä kokisin bloggauksen erittäinkin pakkopullana jos tekisin sitä työkseni, eli itse en siis koskaan näkisi itseäni samassa asetelmassa kuin tässä kirjouituksessa. Bloggaus on vain yksi ammatti muiden joukossa, jokaisesta työstä saa palkkaa. That’s it. Kaikilla aloilla on ihmisiä, joille ko. työ on kutsumus/intohimo/elämäntapa, ja siitä saa vielä rahaakin! Jotkut sitten kokevat siitä huonoa omaatuntoa, mutta tätä bloggauksesta saatavaa palkkatouhua on paisuteltu ihan liikaa, johtunee siitä että ala on vasta nuori. Get over it people!
Mun mielestä sun (tai kenenkään muunkaan bloggaajan) ei tarvitse hävetä ammattiaan ja sen tuomia etuja, vaan siitä tulisi olla kiitollinen mutta samalla ymmärtää oma etuoikeutettu asema.
Mun henkilökohtaisen arvopohjan mukaan jokaisen ihmisen pitäis jollain tapaa antaa omasta hyvästään myös muille, sillä jokainen meistä joskus tarvitsee apua ja tukea toisilta ja silloin vastavuoroisuuden periaattella pitäisi antaa myös muille. Ja ihan jokaisen, sekä hyvä että pienituloisten. Mutta muille voi antaa hyvää myös muilla tavoin kuin rahaa lahjoittamalla (joka sekin kyllä mielestäni hyvä tapa auttaa), ihan sellaisilla teoilla, jota kaikki ihmiset voisivat omalla tavallaan kuluttamatta euroakaan.
En sinua henkilökohtaisesti tunne, mutta ainakin blogistasi sinusta välittyy kuva hyvin ajattelevana, empaattisena ja jollain tapaa maanläheisenä ihmisenä. Sellaisena, joka jakaa osan omasta onnellisuudestaan ja osan itsestäänkin kaikille meille lukijoille. Siihen eivät kaikki pysty.
Todennäköisesti tuot myös piristystä ja hyvää mieltä, hengähdystaukoa ja inspiraatiota omiin haaveisiin arjen vastuiden ohella, useammalle ihmiselle kuin ehkä uskotkaan. Ainakin minulle :) Olen esimerkiksi lukenut blogiasi läpi vaikeiden masennusjaksojeni, sillä tätä lukiessa on tuntenut edes jonkinlaisia positiivisiakin tunteita, aikana jolloin se niin helppoa ei ole ollut.
Saat siis olla ylpeä työstäsi eikä minkäänlaiseen häpeilyyn sinulla ole mitään aihetta :) Ihanaa alkavaa syksyä.
Tulin tänne innoissani kertomaan, miten hyvä (sisältönsä ja kirjoitusasunsa puolesta!) juttu on, ja miten olen jotenkin kaivannutkin juuri tällaista juttua. Sitten huomasin, että tämän oli tehnyt jo moni muukin lukia ja ilahduin lisää – tietysti ihana bloggaaja kerää kaikkia ihania lukijoita. Eli: jee ja kiitos!
Olipa kertakaikkisen typerä teksti. ”Saa tehdä bloggaamista työksi”… siis mitä ihmettä sä nainen hourit. Ei sitä blogia ole kenellekään lahjaksi annettu. Se on omin käsin rakennettu. Se on kuin yritys, joka on itse perustettu, sitä on kehitetty ja viety eteenpäin. Kuka yrittäjä häpeää omaa yritystään. Onko jutunaiheet loppu vai käytkö muuten vain hitaalla?
Olipa hyviä ajatuksia hämmentävän agressiivisessa paketissa. Sääli jos kirjoitukseni herätti sunnuntaipäivään moisen ärsytyksen. Ei kyse ehkä olekaan siitä, ettenkö tietäisi blogini olevan oman vaivannäköni tuotus, vaan hävettävää löydän lähinnä siitä, että kuulun heihin jolla on ollut matkassa myös tuuria. Puhumattakaan siitä, ettei kaikilla ole tähänkään touhuun ihan yhtälaiset lähtökohdat elämässä.
Mutta voi tietysti olla, että käyn hitaallakin! Kuka tietää? Jutunaiheet eivät ainakaan ole loppu.
Hei kuomat, tutut ja tuntemattomat. Tämä on taas sellainen kirjoitus, jonka kommentteja jäin mutustelemaan ihan liian pitkäksi aikaa. Tai siis periaatteessa juuri sopivaksi aikaa, mutta nyt olen nuhjannut niiden kanssa niin pitkään, etten osaa jokaiselle vastailla erikseen.
Kiitos lisäajatuksista, eriävistä mielipiteistä, ymmärryksestä, herättelystä, kaikesta.