Sain tänään postikortin maailmalta. Ihan oikean kortin (kamalaa, että nykyään korttiakin pitää sanoa ”oikeaksi”, ihan kuin se ei olisi sitä jo automaattisesti). Minulla ei ole hajuakaan, keneltä sen sain. Enkä oikeastaan tahdo tietääkään. Hetken arvailin ja totesin, että se ilahduttaa silti yhtä paljon. Avasin ruskean kirjekuoren paperiveitsellä olettaen, että saisin selville kuka ystävistäni on minua muistanut. Vaan mysteeriksi jäi. Ja ilo jäi.
Luulen, että kyseessä on kuitenkin sellainen kirjoittaja, ettei häntä haittaa että kerron teille hänen tarinansa. Kun enhän voi edes paljastaa hänen henkilöllisyyttään:
”Lontoossa sunnuntai-illalla, hetkeä ennen kuin kirjoittajan pitäisi mennä suihkuun ja ottaa antibiootit.
Halusin kirjoittaa jollekulle, kun kirjoitusfiilis iski ja muistin 30 pencen valaskortin. Lääkäriaika – ensimmäinen tällä saarella – oli torstaina 15:40. Googletin, mikä on englanniksi ”kurkku kipeä” ja ”vasen korva sattuu”.
Asioita, jotka minua hymyilyttää täällä on metrotunneleissa kenkien kopina ja se, kun joku juoksee ratikkaan ja ehtii. En tiennyt vielä kolme viikkoa sitten, että täällä on niitä.
Oikeasti muistan, kuinka ensimmäisiin postauksiisi eksyin. Jatka, koska siitä ja sinusta pidetään. Kaikkea hyvää teille! Toivottavasti tulee perille, vaikka osoite on vuodelta 2013.”
Minusta pidetään. Ainakin joku pitää. Harva kehtaa myöntää, miten upeaa se on kuulla. Ja kuule, varmasti jatkan. Etenkin jos minusta pidetään. Kiitos sinulle, valaan laittaja. Teit tästä päivästä spesiaalin, lempeän, kauniin.
– Henriikka
Aina sitä oppii uutta. Että ratikka lakkasi kirskumasta lontoossa vuonna 1952 ja alkoi taas kolistella vuodesta 2000 eteenpäin. Enpä silloin pannut merkille, kun ylähuulta teekupissa siellä uitin muutama hassu vuosi sitten.
Kauniisti kirjoitettu. Vaikka jotenkin tuosta sanonnasta tulee mieleen, että se ylähuuli irtoaisi naamasta.
Hei! Hassua että tämä postaus tuli juuri tänään, samana päivänä kun löysin blogisi ja jäin niin koukkuun että vietin pari tuntia lukemassa postauksiasi alusta asti. KIITOS! Piristit päivääni kivoilla kirjoituksillasi, sait mut itkemään siskopostauksilla kun minulla samanlainen suhde siskooni. Ja nauramaan myös. KIITOS!
Jotenkin sitä unohtaa, että joku oikeasti voi vielä löytää tämän blogin. Se tuntuu aina niin hyvältä. Ihanaa on eritoten se, että nauroit. Kiitos.
Olen blogien yleinen seinäruusu, eli kuuntelen, katselen vierestä ja nautin tunnelmasta samalla kun muut tekevät työtä ja pitävät hauskaa. Mutta että tämä posti(kortti), viestikommentin lähetyksen arvoinen. Awww, jotain aivan suloista! Postikortin kirjoittaja; sun kirjoitustyyli on yhtä sykähdyttävää kuin mitä tämän blogin kirjoittajan. Teette molemmat tästä maailmasta kauniimman. Välillä tekisi mieli lainata teidän silmä- tai aurinkolaseja nähdäkseni maailmaa kuten te!
Minäkin olisin varmaan blogien seinäruusu, jos en itse kirjoittaisi sellaista. Kuulosti hassulta lauseelta, mutta ehkä ymmärsit. Ehkä seinäruusun kommentti ilahduttaakin vielä hippasen enemmän kuin aktiivisen seurailijan. Kiitos, kun kommentoit. Ja allekirjoitan kaiken ylistyksen postikortin lähettäjälle.
♥
<3
Suomalaiset ei kyllä kovin usein sano toisilleen pitävänsä toisistaan. Minulla on venäläinen ystävä ja hän sanoi tähän tapaan ”kiitos kun olet olemassa ja tulit tänne juuri tänään”. Hämmennyin.
Hän sanoo, että suomalaiset ovat hassuja. Ja ennakkoluuloista. Ja hän myös opettaa etten voi vain kuunnella mitä hän sanoo, vaan minun täytyy reagoida enemmän. Hän haluaa olla ystäväni, kuulla elämästäni kuten minä myös hänen. Kolmessa viikossa hänestä on tullut erittäin tärkeä palanen elämääni. ❤
Tulipa vain mieleen. Toi kortti on ihana.
Se on totta, eivät sanokaan. Ja itse asiassa ei sanonut nytkään. Kirjoittajahan viittaa smoothisti muihin ”sinusta pidetään”, hih.
Venäläinen ystäväsi kuulostaa hyvältä ystävältä. Tämän postikortin lähettäjä on varmasti myös sellainen.
Eikä! Aivan ihana yllätyspostikortti!
NIINPÄ. Menin siitä aivan hämmennyksiin.