arkisto:

syyskuu 2018

Mikä on puhtaan ja normaalin kauran ero?

3
–
ruoka ja juoma, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Olen viettänyt viikonlopun Jannen vanhempien luona. On aina ihana saapua sinne, kun joka kerta tuntee itsensä tervetulleeksi: pieni villakoira meinaa revetä liitoksistaan, kun on niin innoissaan, ja jääkaappi on täynnä ihanaa yllätysruokaa. Saunaan saa mennä koska tahansa ja jos ei ole itse muistanut kaulahuivia mukaan, voi lainata anopilta kivaa vaaleanpunaista. ”Minä olen sen sinulta saanut!”, sanoi hän. Onpa minulla hyvä maku.

Kivaa, jos näin nyt saa sanoa, on se, että myös anopilla on keliakia. En tietenkään riemuitse hänen sairaudestaan, vaan siitä, että se luo ymmärrystä omaan tilanteeseeni: minun ei tarvitse selittää, mitä voin syödä ja miten. Voiveitset tajutaan pitää erillään, vehnäjauhot ovat aisoissa ja kaiken lisäksi keittiössä valmistuu kaikkia ihania gluteenittomia leivonnaisia. Tänä viikonloppuna syötiin marjapiirakkaa.

Varsinkin neljä vuotta sitten, keliakiani alkaessa, sain tosi paljon neuvoa anopiltani sairauteeni liittyen. Joitain yhdistää yhteinen harrastus tai mielenkiinnonkohde, meillä se nyt sattuu olemaan sairaus. Ilo irti siis siitäkin.

Aloitan tällä kirjoituksella vuoden mittaisen yhteistyön Vuohelan Herkun kanssa. Kun minua pari kuukautta sitten kysyttiin mukaan yhteistyöhön, oli helppo vastata kyllä. Vuohelan Herkku oli nimittäin nimenomaan se gluteeniton brändi, jonka vuoksi aloin uskoa, että gluteenittomat tuotteet voivat olla yhtä hyviä kuin gluteenillisetkin. Varsinkin aluksi oli haastava alkaa etsiä tuotteita kaupasta ja alkaa käydä läpi tuntemattomia, epämääräisiltä vaikuttavia tuotteita. Keliaakikkoveljeni vinkkasi jossain vaiheessa kaura-porkkanasämpylöistä, minkä kautta löysin Vuohelan Herkun tuotteet laajemminkin.

Näissä kuvissa käsissäni on Kotitalon kaurasämpylöitä (ei, en hengaile yleensä sämpylöiden kanssa pihamaalla, vaan nämä kuvat otimme vain kuvituskuviksi tähän juttuun, hah). Omasta mielestäni aivan tosi hyviä. Vuohelan Herkun perustaja on itsekin keliaakikko, minkä vuoksi hän tuntee gluteenittoman maailman haasteet. Spesiaalia on, ettei tuotteissa koskaan käytetä gluteenitonta vehnätärkkelystäkään. Gluteenittomuuden lisäksi nämä sämpylät ovat lisäksi maidottomia, laktoosittomia, soijattomia ja kananmunattomia. Ton-ton-ton-ton-maailma hallussa.

Olen huomannut, että monien harhaluulo on, että keliaakikolle sopii mikä tahansa kaura. Tämä ei pidä paikkaansa. Mitä eroa on sitten gluteenittomalla, puhtaalla kauralla verrattuna tavalliseen?

Puhdas kaura on viljelty, korjattu, kuljetettu, varastoitu, valmistettu ja käsitelty niin, että kaura ei missään vaiheessa joudu kosketuksiin vehnän, ohran tai rukiin kanssa. Vuohelan Herkun kohdalla kaura on aina suomalaista, eikä siihen sekoitu myöskään muita gluteenittomia viljoja, mikä on olennaista niille, jotka ovat esimerkiksi allergisia jollekin toiselle gluteenittomalle viljalle.

Tuntuu ehkä tyhmältä ajatella, että asia olisi näin tarkka, mutta näin tarkka minun tulee ihan oikeasti olla. Joskus se rasittaa, mutta olen jo tottunut siihen, eikä se juuri vaikuta elämääni. Mutta nyt olen kyllä huomannut kämppis- ja vähän kontrolloimattomammin metsäelämää eläessäni, että naamaani ilmestyy välillä ihokeliakia-laikkuja. Ja näin käy siltikin, vaikka olen yrittänyt olla aivan supertarkka kaiken kanssa. En siis missään tapaukessa viitsi rasittaa suolistoani ja elimistöni enempää syömällä vielä tuotteita, joissa on koko ajan olemassa kontaminaatioriski gluteenillisista viljoista.

Aivan järkyttävä nälkä tulee, kun kirjoittaa tätä. En ole vielä syönyt edes lounasta ja kello lähestyy kahta. Pelkillä kaurasämpylöillä en viitsi koko päivää elää, joten on lähdettävä ruoan metsästyshommiin.

Illalla kutsuu taas Nuuksio, jonne suuntaamme kahden luokkakaverin kanssa vähän ennakkoon. Huomenna muu porukka tulee aamuksi paikalle ja vietämme kansallispuiston maisemissa vielä toisenkin yön. Luvassa on ensimmäinen koko porukan yö puolijoukkueteltassa. Korvatulpat on pakattu matkaan, samoin ihana, paksu makuupussi. Olen iloinen päästessäni taas luontoon, olemaan ajattelematta yhtään mitään ja stressaamatta yhtään mistään.

Ja hei! Olisi myös kiinnostaa ja kiva kuulla kommenttipoksissa, jos teillä on omakohtaisia kokemuksia siitä, että puhtaan kauran ja normikauran sekoittaminen olisi aiheuttanut teille haasteita arkeen. Joko ruoan syöjänä, tarjoajana tai sivustaseuranneena.

Rauhallista sunnuntaita kaikille!

-Henriikka

Ps. Aiheeseen täysin liittymätön seikka: pitäisi selkeästi nukkaharjata tuo merinovillapaita!

Kohtaaminen bussiasemalla

5
–
elämä

Kuuntelen Hectorin Mandoliinimiestä ja istun Tampereen bussiasemalla. Ostin aseman kahviosta paprika-kurkku-juustovoileivän, banaanin ja pullon kivennäisvettä. Maustamatonta. Ruoka jo loppui, mutta juomista on onneksi vielä. Odotan vielä tunnin verran kyytiä.

Tuntuu turvalliselta, mukavalta ja tutulta. Olen ollut täällä ja tällaisissa paikoissa ennenkin: ihmiset lähtevät ja tulevat, toiset kiireellä ja toiset kiireettä, joku koiran kanssa, joku eväspussi kainalossa, yksi salassa hymyillen, toinen haikean oloisena itkeskellen. Osa kulkee porukoissa, jotkut kaksin kainalokkain, ja yllättävän moni yksin. Klassisin ihmisesimerkki täältä on poissaolevan, väsyneen näköinen aikuinen, joka raahustaa rutiinilla reittiään eteenpäin.

Tulin Kangasalle ja Tampereelle viikonlopuksi. Mukanani minulla on iso duffelikassi selkään heitettäväksi ja pienempi reppu täynnä tärkeitä tavaroita, joita ei ainakaan sovi hukata. Näiden lisäksi vihreässä kestokassissa on kilottain sieniä. Eilinen maastopäivä meni taas vähän överiksi: keräsin kymmenisen kiloa punikkitatteja, herkkutatteja, kehnäsieniä ja lampaankääpää. En tiedä olinko omimmillani, kun paloittelin keskiyöllä sieniä rasioihin ja yritin samaan aikaan tankata tietoa tietokoneenruudulta tämänpäiväistä sienitenttiä varten. Ainakin hetki kertoi jotain minusta (ja tenttikin meni läpi).

Luokkatovereitani on myös naurattanut vähän, kun kerään kaikki vähän matoiset ja etanaisetkin sienet matkaan. En tietenkään mitään huonokuntoisia, mutta kelpuutan helposti keskinkertaisetkin. Muutama reikä tai mato sinne tai tänne. Eilen kämppikseni risti minut sienien pelastajaksi, kun sanoin, että suren jokaista metsään jätettyä sientä. Minua ei haittaa jakaa eväitäni suloisten matojen kanssa ja tuntuu, että sammaleen keskellä nököttävät herkut ovat sinne jäädessään hävikkiruokaa.

No, oli miten oli, niin tuossa ne sienet nyt istuvat kanssani omalla tuolillaan. Toivon mukaan appivanhempani pitävät sieniruoista (tai ovat ainakin hyviä näyttelemään).

Päivän, ehkä koko kuukauden, merkittävin kohtaaminen oli äsken aseman vessajonossa. Raahauduin kamppeineni yleisövessoille saapuessani Tampereelle. Euron kolikkoa ei löytynyt lompakostani, joten käännyin jo lähteäkseni kahvioon hakemaan polettia. Muuan lempeännäköinen mummo oli tullut myös jonoon ja sopersi reippaasti perääni: ”Hei! Minulla on täällä euroa, niin minä sitten pidän sinulle ovea auki, kun olen käynyt.” Palatessaan hän vielä vaati, että saa jäädä katsomaan tavaroitteni perään, ettei minun tarvitsisi ahtaa niitä koppiin. (Kyllä, olen juuri sellainen tyyppi, joka ei epäile tällaisia aseman mummoja.)

Palattuani kävelimme yhdessä takaisin ja juttelimme vähän. Hän kysyi olinko lähdössä retkelle, ja kerroin että olen oikeastaan tulossa. Kerroin eräopasvuodestani ja sienistä mukanani. Hän innostui kaikesta ja kyseli lisää. Hän kertoi, ettei ollut koskaan oppinut tunnistamaan punikkeja ja sanoin, ettei se ehkä haittaa, koska vaikka ne ovat suurta herkkua, niin ne ovat paistettaessa kamalan rumia. Nauroimme. Mummo kertoi, että odottaa pojanpoikaansa, joka on metsähommissa. Toinen pojanpoika oli sattumalta opiskellut myös eräoppaaksi ja johtanut kehitysvammaisten erityisryhmiä maastossa. En yhtään ihmettele, että juuri tämän mummon pojanpoika tekee niin hienoa työtä.

Minä katsoin mummon ryppyisiä silmäkulmia, olemattomiksi muuttuneita silmäripsiä, vaaleanvihreitä silmiä, jotka olivat veikeän syvällä silmäkuopissaan. Katse oli niin avoin ja lämmin, että liikutuin melkein kyyneliin asti. Emme vaihtaneet kuin muutaman hetken yhdessä, mutta kun lähdin niin huikkasin perään, että oli niin mukava tavata. Luulen, että hänestä tuntui samalta. Hymyilimme molemmat leveästi.

Kunpa olisin tajunnut antaa rasiallisen punikkeja matkaan.
Hän olisi varmasti paistanut niistä kauniita.

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen / IG: @terhituovinen

Ihanat aamut yksin

1
–
ruoka ja juoma, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Risenta & Asennemedia

Ketään ei varmasti yllätä, että aamu on lempivuorokaudenaikani. Olen saanut ihan riittävän monesti sitä toitottaa, sanella nousevan auringon upeudesta ja aamu-usvan mystisyydestä. Kun vain saan itseni jalkeille, tulee harvoin olo, ettei nouseminen ollut sen arvoista.

Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani, kello näyttää 06:20 ja ympärilläni on pimeä hirsikoti. Kaikki muut nukkuvat ja ympärillä kaikuu pehmeitä uniääniä. Olen jättänyt valot tahallisesti laittamatta päälle, sillä pian isoista ikkunoista alkaa hiljalleen kajastaa valoa ja sitten näen, kuinka koti taas täyttyy aamusta. En halua, että keinovalo on viemässä tilaa siltä.

Ihanat aamut yksin. Runsas ja kauniisti katettu aamiainen, ympärillä heräävä maailma. On harvoja asioita, jotka pystyvät nämä hetket päihittämään.

Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista saaristossa, Hiittisissä. Vietimme ystävän suvun saaressa rauhallista viikonloppua viikko sitten neljän hengen kokoonpanolla. Viikonloppuun mahtui ihan kamalasti unta, hyvää ruokaa, kirjoja ja keskusteluita, eikä sitten juuri muuta. Ainiin, saunoimmehan me kerran. Ei sillä, että kukaan olisi kaivannut yhtään mitään muuta. Kun vene hyppi laineilla laituriin, tuntui että oli kunnolla aikaa nollata.

On tärkeää, että tällaisina rauhan viikonloppuina voi olla myös yksin yhdessä. Yleensä hyvät ystävät tunnistaakin siitä, että se on ylipäänsä mahdollista. Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista. Ensimmäisen nautin puolen päivän aikaan, tämä lipsahti jo iltapäivälle. Tällä kertaa en siis missään tapauksessa nähnyt aamun valkenemista, mutta aamujen ja aamiaisten ihanuus piilee siinäkin, ettei kukaan muu voi tulla kertomaan, koska sinun pitää ne kokea.

Naurattaa vähän nämä kuvat. Oli tarkoitus syödä ulkona, mutta ulkona oli joku päivän pieni myrsky meneillään. Meren ääreen, laiturille kävellessäni tuuli meinasi riepottaa minut meren aaltoihin ja meinasin rylliä maan tasalle monta kertaa, kun liukastelin kumisaappaillani eteenpäin. Ja vaikka tuulensuojaisia paikkoja olisikin löytynyt, taivaalta tipahteli jääpuikoilta tuntuvia vesipisaroita niskaan. Ei auttanut keltainen sadetakki, eikä lakkikaan, vaikka yleensä ne pelastavat kaikelta pahalta.

Luovutin nauraen ja nautin aamiaiseni saateen suojassa terassilla ja lopulta mökin lämmössä.

Kulhossa oli soijajugurttia, vadelmia, persikkaa ja Risentan gluteenitonta rusina-viikunamysliä, vanhaa suosikkiani, jota olen ennenkin blogissa nostanut. Höyryävässä kupissa (katsokaa nyt yltä, miten ihanalta se näyttää!) oli kuumaa vettä, johon pikakahvi sötkötettiin. On hauskaa, että olen lähivuosina juonut niin paljon pikakahvia kaikissa ihanissa tilanteissa, että makukin on muuttunut suussani. Siinä missä se ennen toi sopuratkaisun tunteen suuhun, maistuu se nyt seikkailuilta, reissuilta ja yllätyksiltä. On uskomatonta, kuinka mieli ja muistot vaikuttavat aisteihin.

On muuten ihanaa, että Risentalta on tullut tuon rusina-viikunamyslin rinnalle toinenkin gluteeniton mysli, mansikka-manteli. Nämä ovat molemmat niin hyviä. ”Normaaleille” ihmisille valikoimahan on ihan superlaaja. En laittaisi yhtään pahitteeksi, jos saisin maistella vaikka kvinoa-mustikka-omena- tai taateli-rusina-karpalomysliä.

Kohta kun tästä nousen uuteen päivään, taidan pukeutumisen ja kasvojen pesun jälkeen tehdä itselleni taas samanlaisen jugurttiannoksen. Persikan ja vadelman sijaan heitän kuitenkin sekaan karpaloita, joita kämppis (tai siis ihan vain ystäväni? Kämppisystäväni? Kämppis, jota pidän ystävänäni?) löysi eilen tuosta parin kilsan päästä. Olin luvannut maksaa hänelle saaliista, jos sitä jäisi minullekin asti. Jääkaapista löytyikin eilen kotiin palattuani pakasterasia, jonka päällä oli lappu: ”Simojoki, 100€.” Halpaa on!

Kämppiksiin liittyy myös viimeinen kuva. Jannella meinasi mennä hermo kuvia ottaessani, kun sain koko ajan yhteiseen WhatsApp-ryhmäämme viestejä. Olivat liian hauskoja, ja nauroin siksi katketakseni. Siinä on nyt siis kämppätovereitteni vitsit kasvonilmeeseeni tallennettuna.

Kyllä nyt on noustava, vatsanpohja tuntuu olevan lattianrajaa alempana. Maha kurnii niin kovaa, että unenäänet ympärillä peittyvät. Ja tiedättekö mitä? Päivä on valjennut ympärilläni, mutta se on harmaa kuin mikä. Tiedä sitten, oliko herääminen heräämisen arvoista. Onneksi ihana aamiainen yksin odottaa.

-Henriikka

Suomi-roadtrip: Pohjanmaa, länsi-rannikon helmiä

5
–
matkustusTags: ,

Kesäisen Suomi-reissumme viimeinen ja kolmas osuus sijoittui pohjanmaalle, Suomen länsirannikolle (1.kirjoitus Savo ja Pohjois-Karjala, 2.kirjoitus Kainuu). Kokonaisuudessaan alueen fiilistely jäi hieman turhan vähälle, koska budjetoimamme aikataulu oli melko tehokkaasti käytetty jo itäisessä Suomessa. Varsinaisestihan tämä ei ole ongelma, sillä on aina kiva jättää paikkoja, joihin haluaa ehdottomasti takaisin (Lähes kaikki länsirannikon kylät ja kunnat ovat tällaisia.

)

Koska etelään oli joka tapauksessa ajettava, sijoitimme viimeisiin päiviin niin monta suositeltua kohdetta kuin jaksoimme, ja se kannatti!

Päivä 14

Tiistai-iltana hyppäsimme autoon ja ajoimme Suomineidon vyötä pitkin, itärajalta länsirannikolle, päämääränä Hailuoto. Tätä saarelle sijaitsevaa kuntaa oli kehunut käytännössä kaikki Oulun seudun tuntevat, joten siellä oli vierailtava.

Olin katsonut netistä tavoitteeksi kello 20:00 lähtevän lautan, ja koska lähdimme himppasen myöhässä, piti kaasua painaa melko painavalla jalalla koko matkan. Satamaan saavuimme tarkalleen 19:58 ja hurrasimme kovaäänisesti ja halasimme toisiamme teatraalisesti. No, sitten huomasimme, että lautta lähtisi vasta puolen tunnin päästä, klo 20:30. Kyllä nauratti. Hienosti meni!

Huomasimme heti Hailuodon halki ajaessamme, että paikka on maineensa arvoisesti hyvin kaunis. Metsää, todella upeaa rantaviivaa ja kauniita vanhoja rakennuksia.

Harkitsimme pitkään rannalla telttailua, mutta löysimme lopulta niin kivan majapaikan Marjaniemen vanhan majakan kupeesta, ettei sitä voinut ohittaa. (Herääminen hikisestä teltasta ei houkutellut.) Ikkunaton huone vanhasta hirsiaitasta oli kesän pahimpien helteiden aikaan niin viileä kuin ilmastoimaton huone saattoi olla.

Iltapalaksi otimme vielä mätöt rannan grillikioskista ja teimme auringon laskiessa pienen kävelyretken ja meripulahduksen. Otimme fiksuina totisen juoksukisan ja ryllimme rantakallioille niin pahasti, että sain syvän, verisen vekin polveeni. Kyllä kannatti, sain nimittäin upean Nellyville-henkisen laastarin useaksi viikoksi polveeni. Sitten oli sopiva nukahtaa. Hailuodon illan yksityiskohtaisempia tunnelmia kirjoitin jo heti reissun päältä.

Päivä 15

Hailuodosta lähdimme aamiaisen jälkeen parilla pihakirpparilla ja Hailuodon kuuluisalla panimolla pysähtyen lautalle. Vaikka visiitti luodolle oli lyhyt, se jäi mieleen yhtenä reissun kohokohdista. Jos siis reittisi vie ensi kesänä Oulun seudulle, älä skippaa Hailuotoa, mahtava päivä- tai viikonloppureissukohde. (Tai saahan sinne mennä yhtä hyvin syksyllä tai keväällä. Varmasti mieletön!)

Oulussa vietimme ensin pienen, sympaattisen parituntisen Jannen isovanhemmilla. He ovat söpöt mummo ja pappa, jotka asuivat 60–70-luvuilla 12 vuotta Namibiassa. Afrikka näkyy myös sisutuksessa – harvan 80-kymppisen suomalaisparin sisustus on täynnä ebenpuisia esineitä ja afrikkalaista taidetta. Oli ihana istua yhdessä kahvin ääressä ja kuunnella tarinoita.

Oulun keskustassa pyörähdimme vain pikaisesti lounaalla. Torin kupeessa sijaitseva Pannukakkutalo oli yksi eniten suositelluista ravintoloista Instagram Storiesissa. Oma kokemus jäi hiukan sekaiseksi, sillä siinä missä makea pannari oli aivan älytön herkku (voiko suklaalla, toffeella, marjoilla, hilloilla ja kaikella muulla sokerisella mennä pieleen?) suolainen pannari oli maksimissaan ”ihan hyvä” – pehmäpohjainen pitsa. Tappokuuma kesäpäivä ei ollut ehkä ideaalein hetki pitsalle muutenkaan.

Miljöö tosin oli kiva, vanhat hirsirakennukset keskellä Oulua tuovat tunnelmaa Torin laidalle.

Valtatie E8 vei alkuillasta rannikkoa pitkin kohti etelää ja tämä parin tunnin ajo Oulusta Pyhäjoelle oli mahdollisesti tuskallisin ajopätkä koko reissulla. Kuten ensimmäisessä jutussa kirjoitin, autossamme ei ollut ilmastointia. Minulla tuli varmaan joku kuumuusraja vastaan, koska suoraan tuulilasiin porottava aurinko teki jokaisesta minuutista aivan hirveän. Janne ajoi, tuputti minulle vettä ja minä hikoilin kuin pikkupossu hellekuoleman pauloissa. Olimme matkalla vain parin tunnin päähän Pyhäjoelle, mutten kerta kaikkiaan pystynyt istumaan autossa pitkään, joten pysähdyimme vilvoittelemaan ainoaan paikkaan, jossa varmasti tiesimme olevan viileää: Raahen Prisman pakaste-osastolle. Okei, pyörähdimme samalla myös Raahen söpössä keskustassa, mutta enemmistö pysähdyksestä kului viileässä ilmastoinnissa. Onneksi kiirastulesta selvisi lopulta järkytyksellä isommitta traumoitta.

Ja by the way, en suosittele kellekään Puttaan Kartanoa majoitukseen Pyhäjoella. Me nukumme toki missä vain ja täälläkin nukuimme makoisasti, mutta likainen, vanha ja homeelta haiseva vanhainkodista ”remontoitu” ”kartano” ei ollut missään määrin 70 euron arvoinen yöpaikka. Kokemus oli kaiken kaikkiaan melko kamala.

Päivä 16

Torstai 19. heinäkuuta vähän hirvitti, sillä se oli suunniteltu turhan täyteen ohjelmaa. Vaikken suosittele ihan vastaavaa tahtia, siitä muodostui onneksi kaunis päivä täynnä upeita paikkoja, kahviloita ja rantoja. Tämä jos joku on se lista, joka kannattaa lukea pohjanmaan rannikolle suunnatessa. Nämä paikat olivat ihania.

Aamu alkoi must-kohteella, Kalajoen hiekkasärkiltä. Jätimme itse uikkarit autoon ja pidimme rannan nyt vain näköetäisyyden päässä.

Pikaisen pyörähdyksen jälkeen ajoimme Kalajoen kunnan reunoille, Käännänkylän kesäkahvila Wanhaan Aapiskukkoon. Paikka oli ollut vasta muutaman viikon auki ensimmäisenä kesänään, ja olimme heti ehtineet kuulla siitä niin hyvää, että siellä oli pakko visiteerata. Suositus (jos paikka jatkaa toimintaansa)! Leivonnaiset olivat erinomaisia ja meille tietysti maistui aamun ensimmäinen kahvi santsikuppeineen. Lisäksi pihamaan kissanpennut, kanat ja lampaat pitivät meitä pehmoja yllättävän pitkään otteessaan.

Kolmen vartin ajon päässä Kalajoelta etelään, Lohtajan kunnan alueelta löytyi lisää kauniita särkkiä ja erittäin söpö mökkikylä Ohtakari. Niemen kärjessä sijaitsevan kommuunin alueella on näköalatorni, pari kuppilaa, seurakunnan leirikeskus sekä vanhoista kalastajamökeistä kunnostettuja, yksityisomistuksissa olevia kesämökkejä. Ohtakarin majoitukset ovat hyvissä ajoin täynnä, mutta myös päiväretki on tekemisen arvoinen: alueella on mukava kävellä ja rannat ovat ihania löhöilyä kaipaaville. Me emme sitä kaivanneet, en juuri välitä auringonotosta, vaan jatkoimme pienen sightseeingin jälkeen matkaa.

Jälleen noin 45 minuuttia kruisailua ja olimme Kokkolassa – miten kiva kaupunki!

Vaikka ehdimme taas ottaa vain pienen puraisun kaupungin tunnelmasta, sen puutalokeskusta ja eräällä sisäpihalla sijaitseva vohvelikahvila jättivät erinomaisen maun suuhun.

Kokkolassa vierailimme myös paljon kehutussa Kahvila Sahassa jatkaessamme matkaa etelään. Saha on Kokkolasta starttaavan, hyvin kauniin ”Seitsemän sillan tien” alussa ja boheemina kahvilakohteena kyllä vierailun arvoinen.

”Seitsemän sillan tie” kuljettaa pienten ruotsinkielisten paikkojen läpi merenrantaa kohti Uusikaarlepyytä. Meille reitin ajaminen oli hieman pidemmän keston arvoista jo kauneutensa vuoksi, mutta Öjan kylässä sijaitseva Café Bryggan oli meille se varsinainen syy tehdä kiekka. Kahvila tarjoaa paikallisia herkkuja ja juomia ja on miljööltään todella tunnelmallinen: vanhoja puumökkejä, pieni hiekkaranta hyppytorneineen ja sopivasti ihmisvilinää. Tämän pysähdyksen otimme rauhassa ja nautiskellen, ja ellei meillä olisi ollut toinen uimapaikka odottelemassa, olisimme varmaan riipanneet köydellä mereen myös itse.

Vielä ennen saapumistamme Vaasaan pysähdyimme Pietarsaaren kohdalla monen hypettämällä Fäbodan rannalla.

Ranta oli kaunis, tuulinen ja kallioinen, eli täydellinen paikka illallisen syömiseen. Tilasimme rannan tunnelmallisesta ravintolasta (ruotsiksi!) lohiburgerit, mutta koska tarjoilija kertoi tilausten tekemisessä kestävän yli puoli tuntia, käytimme ajan hyväksemme ja pulahdimme viileään veteen. Tämä jäi lopulta kumma kyllä ainoaksi kerraksi Hailuodon jälkeen, kun kävimme meressä uimassa tällä rannikkopätkällä. Pitänee ottaa ensi kerran tavoitteeksi uida mahdollisimman paljon meressä, siinä on kieltämättä eri tunnelma kuin järvessä. Onneksi alkuillan Fäboda oli ainakin tähän yksittäistapahtumaan erinomaisen upea paikka.

Tosiaan, yöpaikkamme odotti meitä tällä kertaa Vaasan edustalla Merenkurkun saaristossa. Olimme vuokranneet Airbnb:n kautta pienen puumökin Södra Vallgrundista, parikymmentä minuuttia Vaasasta länteen. Kanat käyskentelivät pihassa ja mökkimme oli uskomattoman ihana.

Samassa pihapiirissä asuva rouva oli mitä ystävällisin odottaessaan saapumistamme kymmeneen asti illalla, lämmittäessään meille pihasaunan ja ehdottaessaan erinomaista paikkaa auringonlaskun kuvaamiseen. Pitkän päivän jälkeen oli huippua päästä puhtaisiin lakanoihin niin kivassa miljöössä.

Päivä 17

Perjantaina kisakunto alkoi painaa ja päivä osoittautuikin lopulta reissumme viimeiseksi päiväksi. Suunnitelmissamme oli vielä vähän auki, jäisimmekö lauantain vastaiseksi yöksi Kristiinankaupunkiin, mutta löysimme itsemme illalla Kangasalta ystäviemme sohvalta. Päivään mahtui kuitenkin kaikenlaista.

Aloitimme aamun ajamalla Merenkurkun saariston läntisimpään osaan, Björköbyn kylään. Kylä on pikkuruinen, ja sinne tullaan sen upean luonnon vuoksi. Koko saaristoalue on Unsecon suojelema perintökohde. Pyörähdimme katselemassa maisemia näkötornissa ja shoppailemassa parissa käsityöputiikissa. Alueella olisi ollut edellisenä iltana myös kesäteatteri-esitys joka olisi ollut ihan mahtava käydä katsomassa, jos vain olisimme tienneet. Oh well. Björköby ja koko saaristoalue on käymisen arvoinen paikka. Telttailu tai vähän pidempi vaellus olisi ollut pidemmän ajan salliessa tosi hyvä idis!

Lounaalle ajoimme pistokeikan Vaasan keskustaan, monen suosittelemaan Farokseen, jossa oli kieltämättä hyvä ruoka – harvinaisen raikkaista salaateista plussaa! Lounaan jälkeen teimme keskustassa pienen putiikki-kahvilakierroksen ja törmäsimme täysin randomisti jopa silloin vasta-avioituneeseen Pajuun miehensä kanssa honeymoon-tunnelmissa. Vaasaan pitää tulla uusiksi paremmalla ajalla!

Iltapäivän ja alkuillan aikana piipahdimme vielä koko reissun viimeiseksi suunnitellussa etapissa. Kohde oli etelä-pohjanmaan rannikon pyhä kolminaisuus, Närpiö-Kaskinen-Kristiinankaupunki, kaikki kauniita kuntia vanhoilla puukeskustoilla. Tuntuu vaikealta kuvitella, että Suomesta löytyy vanhoja puutaloja vielä niin suurissa määrin, mitä tällä alueella (ja siis koko pohjanmaalla) näimme.

Kuten arvata saattaa, muutama tunti per kunta ei riitä millään muuhun kuin historian patinan ja meri-ilman tuoksutteluun, mutta jokaisesta paikasta jäi kuitenkin jotain käteen.

Närpiössä pyörähdimme kahvilla ja kirppiksellä sisustuspuoti Corneliassa. (Tämä oli se paikka, jossa tajusin kisaväsymyksen toden teolla. Ks. seuraava kuva, hah.)

Kaskisessa kävimme keskustan rakastetussa savikaupassa ja kävelyllä vanhan Kalarannan ihanalla alueella tuulimyllyn varjossa. Erityisesti Kaskinen jäi mieleen kohteena, johon pitää palata myöhemmin.

Kristiinankaupungissa kiertelimme hetken keskustaa upean kirkon ja Suomen kolmanneksi kapeimman kadun välillä. Tsekatkaapa alla olevasta myös paikallisen nettikahvilan suosio! Huh huh, pyöriä koko paikan edusta täynnä.

Varsinainen reissumme loppui juhla-illalliseen Kristiinankaupungin laitamilla ravintola Paviljongissa. Paikka oli meille suositeltu ja se oli varsinainen kulttuurien kohtaaminen ja yllätti meidät todella, kun vanhasta purjehdusseuran rakennuksesta olikin muovattu tyylillä Thaihenkinen ravintola. Sisustuksessa näkyi ruotsinkieliset pursiseuratekstit, mutta annokset olivat taattua itää Pad Thaineen ja Curreineen.

Jälkkäriksi ja matkaeväiksi haimme vielä kehutut ”Suomen isoimmat jätskipallot” Kristiinankaupungin campingista. Yleensä tällainen puhe on paikallisten nostalgista fiilistelyä, mutta nyt oltiin mahdollisesti oikeassa. Käykää itse tsekkaamassa!

Matkalla meidät yllätti maailman isoin sadekuuro. Tajusimme, että on aika lopettaa roadtrippimme tähän, päivään numero 17. Olimme laittaneet aiemmin päivällä varmuudeksi viestiä ystäville:

”Missä meette tänään? Ei olla ihan varmoja meidän reiteistä tai suunnitelmista, mutta periaatteessa olis pikku tsäänssi, et voitais myöhään yöllä ajaa teille ja viettää aamua sit teidän kans ennen kun mennään kotiin.”

Koska ystävät olivat toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleeksi, niin käänsimme auton keulan kohti Kangasalaa ja laitoimme tunnelmamusiikit soimaan autoon kaatosateen piiskatessa etulasia. Ystävät odottivat alkuyöstä kodissaan sangria-kannun ja katetun iltapalan kanssa, eikä harmittanut yhtään, että vietimme viimeisen yön juuri heidän kanssaa.

—

Sellainen oli meidän Suomi-roadtrippimme. Käsittämättömän siisti siis. Tänään viestittelimme päivällä Jannen kanssa ja totesimme, että ensi kesänä olisi sama homma edessä. Ehkä Lappi? Ehkä Turun saaristo? Voi olla, että asun vaikka toisessa, joten ei pidä lyödä vielä liian tarkkaan lukkoon mitään.

Toivottavasti nautitte kotimaanmatkasta. Rauhaa ja rakkautta.

-Henriikka

Aiemmat kirjoitukset samalta reissulta:
Suomi-roadtrip: Savo ja Pohjois-Karjala
Suomi-roadtrip: Kainuu (Kajaani ja Ärjänsaari, Vuokatti ja Sotkamo)

Kuulumisia

3
–
elämä, oma tyyliTags: ,

Istun Tammelan kotimme olohuoneen pöydän ääressä, niin kuin päivittäin. Toinen kämppis soittaa kitaraa ja laulaa, toinen piirtää, kolmas kirjoittaa kirjaa ja neljäs on sieniretkellä kumppaninsa kanssa. Viides karkasi kotipaikkakunnalleen viikonlopuksi, mutta kaikki loput sain pitää kanssani täällä, kun jäin viikonlopputöihin Tammelaan. (Rehellisyyden nimissä kuitenkin paljastan alkushokkini asiasta, olinhan ajatellut viettäväni rauhallista kotiaikaa yksin. Mutta nyt kun vietämme perjantai-iltaa yhdessä nauraen kahden viikon takaisille teiniteemajuhlille, tuntuu just hyvältä näin.)

Erä- ja luonto-opasopiskelijat pyörittävät viikonloppuisin Hämeen Luontokeskuksen toimintaa, paikkaa jossa myös opiskelemme, ja siksi olen nakitettu viikonlopuksi töihin. Olen siis kiinni, gines, kines, gineesis tai jotain muuta yhtä inttiuskottavaa. On se mukavaa, kun saa omaa maanpuolustushenkeään toteuttaa juuri näin – luontoa promoten.

Kuuluu hyvää. Elän todella rauhallista elämää. Opiskelen maanantaista torstaihin kasista neljään, miinus ruokatunti. Tunnin lounastunnilla istumme Eerikkilän urheiluopiston ravintolassa ja jauhamme kaikennäköisestä, muun muassa omista hautajaisistamme, eutanasiasta, yritysideoista, uskonnoista, musiikista, valokuvaamisesta, unelmista ja siitä, miten iloisia kaikki olemme ollessamme juuri täällä. On käynnissä kahdeksas viikko, ja ryhmämme into ja yhteishenki ovat kyllä käsittämättömiä. Palaan viikottain miettimään, että voiko se olla tottakaan.

Ryhmämme on vallannut myös laavuinto – nukumme joka viikko ulkona ihan huvikseen vain. Eilinen oli retkipäivä Saaren Kansanpuistossa ja päätimme yöpyä siellä sekä ennen että jälkeen retkipäivän. Kuudestatoista opiskelijasta kahdeksan oli ekan yön ja yhdeksän toisen. Välillä nukutaan laavussa, välillä kodassa, taivasalla, tarpin suojissa, riipparissa tai tentsilessä puiden varaissa. Joskus joku valitsee jopa teltan. Ymmärrän vihdoin villien ystävien villeistä tarinoista tutun jännittävän tunteen, kun ei koskaan tiedä, kenen vierestä aamulla herää.

Työkuviot kulkevat leppoisasti opintojen rinnalla. Oma yritys pyörii, nimi Oy:lle on vielä keksimättä ja kolmannen neljänneksen materiaalit on taas pian toimitettava kirjapitäjälle. Tein keväällä niin hulluna töitä, että voisin opiskella rauhassa ja nyt sitten nautin päätöksestä.

Teen jotain blogi- ja someyhteistyöhommia tässä syksyn mittaan, niin kuin varmasti huomaatte, jos seuraatte aktiivisesti. Erilaiset yhteistyökuviot antavat aina sellaista uudenlaista pontta omaan tekemiseen, vaikka onkin todella absurdia, että nyt mietitään jo ensi vuoden kuvioita – vuotta 2019, herregud! Totta kai se tuntuu kivalta, että omaa työtä arvostetaan ja sitä haluaa olla sen arvostuksen veroinen.

Paljon entistä enemmän olen joutunut myös pohtimaan arvokysymyksiä yhteistyöasioissa ja olen sanonut myös entistä enemmän ei. Joskus mietin, olenko aivan kaheli, että kieltäydyn vaikka mistä hienoista tilaisuuksista. Mutta tänään taas siitä ystävälleni puhuessa totesimme yhdessä, että tärkeintä on pystyä seisomaan valintojensa ja arvojensa takana. Eikä tarkoitus ole nyt kiillotella omaa sädekehää, vaan todeta, että hankalaa on, kun monesti tekisi mieli vaan napata rahat ja juosta, unohtaa muu.

Luonnon vastapainoksi kiinnostaa kaikki muu: kirjat, elokuvat, urheilu, vaatteet, leipominen… uuden luominen ja kokeminen, käsillä tekeminen. Eilen harjoittelin veistämään puulusikkaa ja tänään seinäkiipeilin jo toista kertaa tällä viikolla. Tosin teki vähän kipeää, sillä veistelin eilen niin pitkään tikuksi muuttunutta lusikkaa, että kämmeneen tuli vesikello.

On myös ihanaa pukeutua välillä johonkin iha muuhun kuin yli-isoihin villapaitoihin ja reisitaskuhousuihin. Jos joku väittää kukkamekkoa epäkäytännölliseksi teltan pystyttämisessä, ei ole kokeillut. Toimi oikein hyvin! Laitoin viime sunnuntaina myös tummanpunaista huulipunaa ja tunsin itseni maailman kauneimmaksi. Ehkä ilo ylivoimaiseen hehkumiseen on vain se, ettei juuri katso peiliin ja sitten kun katsoo, niin yllättyykin iloisesti.

Äänikirjahyllyssä odottaa kasa novelleja. Kesken on myös kolme fyysistä kirjaa, jotka etenevät hitaasti, mutta etenevät kuitenkin: Napoli-sarjan kolmas, Kaikki mitä rakastin ja Libby Pagen Pinnalla pysymisen taito. Lisäksi yöpöydällä pötköttää Voittavat tavat, mutten pääse etenemään sen kanssa, kun en yhtään tiedä mitä tavoitella elämässä.

Ensi viikonlopuksi suuntaan Tampereen seudulle, sitä seuraavan vietän varmaan taas täällä Tammelassa. Helsinki ja Helsingin koti, ihmiset ja kiireet kyllä odottavat. Ulkomaille ei tee mieli lähteä, mitä nyt ehkä Tallinnaan, ja tuntuu miltei oudolta, millaista tahtia matkustin vielä muutama kuukausi sitten. Niin moni asia tuntuu hyvällä tavalla pysähtyneeltä.

Perhettä on kyllä vähän ikävä, molempia perheitä. Heidän luokseen tekisi mieli kyllä matkustaa ja onneksi näenkin ensi viikonloppuna ainakin vähän toista. Ehkä odotan, että kaikki loput tulevat tänne Tammelaan. On uskomatonta, miten vähän näen heistä ketään. Etenkin verraten siihen, kuinka paljon heitä ajattelen.

Mitähän muuta?

Eilen eräs opiskelijakaverini veisti minulle puisen lusikan, mistä liikutuin aika lailla. Liikutuin eilisiltana myös Hectorin Mandoliinimiehestä kyyneliin asti. On aina vähän hämmentävää, kun ylläriasiat menevät tunteisiin.

Paras herkku on kotitekoisen omenapiirakan lisäksi gluteeniton Gourmet-laku, jotka löysin viime kesänä kaupoista Inarin reissussamme. Odotan myös viikonlopun kakkua, jonka kämppis lupasi leipoa. Kakku on ehdottomasti parhaita asioita koko maailmassa. Varsinkin herkullinen kakku, mutta joskus huonokin käy.

En oikeastaan aivan tiedä, mihin tämä elämä on kuljettamassa, mutta en ole siitä niin huolissani. Tuntuu levolliselta ja tavalliselta, eli aika ideaalilta. Siltä, että tuhlaajatyttö olisi palannut kotiin, vaikkei koskaan ole missään ollutkaan.

-Henriikka

Kuvat minusta ja Roosaliinasta Sastan takeissa parin viikon takaa:
Toni Eskelinen / @tonieskelinen

”Olen avoin, iloinen sekä hidas ja huono oppimaan uutta.”

8
–
opiskelu

Ärsyttää tämä saakutin uuden oppiminen. Opiskelijana olo. Ainainen uusien taitojen ja tiedon virta, joka soman liplatuksen sijaan kaatuu päälleni kuin vesiputous täydellä temmolla. Että koko ajan tuntee itsensä tyhmäksi ja osaamattomaksi ja ettei sitä pysty mitenkään edes piilottamaan.

Olen aina ajatellut, että olen nopea, hyvä ja halukas oppimaan ja sisäistämään uutta. Nyt kahden kuukauden aikana onkin selvinnyt, että olen hidas, huono ja haluton oppija. Kaiken päälle pinnani on äärimmäisen lyhyt. Vielä minuakin paljon lyhyempi.

Eikä asiassa varsinaisesti auta se, että opiskeluporukasta ja opettajista on tullut tuttuja. Vastoin alkuperäistä luuloani olen tajunnut, että on oikeastaan aika kamalaa olla täysin oma itsensä.

Viime viikolla teimme erilaisia nuotioita ja vuolimme kiehisiä. Sohin puukko kädessä mitä sattuu ja sain juuri ja juuri sudittua muutamia säälittäviä puutikkuja halosta. Kiehisiksi ei valmiita tuotteita voinut kutsua, eikä niitä sellaisiksi edes tunnistanut.

Tänään seinäkiipeilimme. Varmistaminen, solmut, valjaiden pukeminen ja miltei jokainen yksityiskohta meni aivan päin prinkkalaa. En kokenut itseäni varmaksi, turvalliseksi varmistajaksi, enkä oppeja sisäistetyksi. Roikun köyden päässä, turkooseihin valjaisiin vyötettynä, ja tunsin olevani aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Pahinta ei kuitenkaan ollut se, etten osannut tai oppinut, vaan kuinka se kaikki menee minulla sadasosasekunnissa tunteisiin. Jos en onnistu samantien, olen näissä uuden oppimisen tilanteissa suoraan sanoan aivan mahdoton! Aloin heitellä niitä puutikkuja viime viikolla, tänään pompin kiipeilysalissa tasajalkaa ja poljin jalkaa. Kuka edes POLKEE JALKAA? Sehän on aivan sarjakuvahommaa.

Saatan tulistua aivan mahdottomaksi, tai joskus kyyneleet vaan tulvahtavat silmiini, vaikka kyse on jostain aivan mitättömästä asiasta. Kiukustun itselleni ja osaamattomuudelleni, joskus huudan ja riehun. (Siis ihan totta, olen aikuinen ihminen ja tekisi mieli pyyhkiä näitä lauseita pois, koska hävettää. Mutta tällainen on totuus. Totuus on myös, että joskus kanssaopiskelijat ja opettajakin vähän hämmentyy impulsiivisuudestani, vaikka kohdistankin sen itseeni, enkä heihin.)

Sen sadaosasekunnin jälkeen näen yleensä tunteitteni ulkopuolelle ja huvitun. Mutta niissä tunteen hetkissä en näe kuin sen, että en opi nyt enkä koskaan ja että olen epäonnistunut, ja että kaikki muut osaavat ja minä en, en nyt, enkä koskaan. Enkä haluakaan oppia, sillä miksi opetella jotain, mikä ei onnistu ensimmäisellä kerralla täydellisesti, miksi käyttää aikaansa johonkin, jossa kuitenkin on totaaliluuseri. Etenkin kun kaikki näkevät, miten luuseri olet ja he voivat sädehtivästä epäluusereiden aitiostaan katsoa luuserivarastoon ja nauraa. Ja siellä luuserivarastossa olen vain kurja minä, eikä muita.

Mutta sen huvittuneisuudenkin jälkeen jää ihmetys siitä, että miten olen voinut joskus ajatella olevani nopea omaksumaan uutta? Ja miten olen voinut ajatella, että olen hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan? Minähän olen molemmissa erittäin kehno. Ja miten voin väittää olevani innoissani kaikesta uudesta ja kirkkaasta tulevaisuudesta ja huudella tuolla pitkin somekanavia, että ”Change is good”, kun oikeasti haluaisin tehdä ainoastaan kaikkea mitä osaan ja juuri niin kuin olen aiemmat satakin vuotta tehnyt.

Syvällä sisimmässäni onkin sitkeä karjakkomummo, joka istua tönöttää pirtinpenkissään ja keittää samaa kitkerää sumppia kuin jokaikinen aamu ja iltapäivä. Hyvää on, tosi hyvää.

-Henriikka

Ikimuistoisia sitaatteja puhelimen muistiinpanoista

kommentoi
–
huumori, oma tyyli

Selasin tänään automatkalla Helsingistä Tammelaan puhelimeni muistiinpanoja. Järjestelin niitä listoiksi ja ryhmiksi, niin kuin aina järjestelen kaikkea. On ihanaa, että erillisistä asioista muodostuu loogisia kokonaisuuksia ja siellä täällä haahuileva tieto saadaan systemaattisesti naarattua kokoon. Oli kauppalistaa, potentiaalisia lastennimiä, sähköpostiosoitteita ja tuntemattomia salasanoja.

Mutta parasta antia olivat ehdottomasti kaikki lukuisat sitaatit, joita olin tallentanut puhelimeeni. Osa on ystäviltä, osa perheenjäseniltä, osa tuntemattomilta. Jotkut olivat tsemppaavia, jotkut humoristia ja osa kantaaottavia ja poliittisia. Yhtä lailla kaikista tuli kuitenkin hyvä mieli.

”Se on katsos synnynnäinen juttu, että onko ihminen pessimisti vai possimisti”.  –opiskelukaveri, syyskuu 2018

H: ”Se on kyl hyvä, etten mä syönyt sitä pulkkosientä ja kuollut.”
J: ”Niinpä. Se olis ollut ihan sairaan ärsyttävää.”
H: ”Ärsyttävää? *nauraa
J: ”Noniin! Meikä yrittää koko ajan toitottaa, ettet syö mitään myrkkysieniä, ja sit sä kuitenkin vetäisit jotain pulkkoja ja menehtyisit.”
– Minä ja Janne, syyskuu 2018

”Mä varotan sua. Mun alkoholiTORELANSSI on älytön.”
– Minä kesken erästä iloista juhlailtaa ystävälleni, kesäkuu 2018

”Tää ruoka ja syöminen on tuntunut jo monen päivän ajan siltä, että se on vaan turhaa. Siihen menee vaan turhaa aikaa, se tuntuu jopa vähän raskaalta.” –Eeva, Sveitsi, kesäkuu 2018

”Ihan kiinnostavaa, mutta ei kuitenkaan niin kiinnostavaa kuin joku toinen asia.” –Viena, Sveitsi, kesäkuu 2018

”Se on pieni ja huono mut paljon muistii.”
”Ai vähä niinku mä?”
– minä ja ystäväni Ateneumissa, kesäkuu 2018

H: ”Tiesitkö että tää on Unescon perintökohde?”
J: ”Tiesitkö että mun hauis on Unescon suojeluksessa?”
Henriikka ja Janne Suomi-roadtripillä, heinäkuu 2018

”Voi olla että tilanne oli todellisuudessa monimutkaisempi, mutta kuka nyt ei rakastaisi vähän oikoa mutkia.” -ystävä, ei hajuakaan milloin

Billy Jean soi:
”Onks tää Justin Bieber?”
”Ei. Michael Jackson.”
– Minä ja tuntematon. Kunpa vain muistaisin, kuka tuo neropatti oli!

—

Miten voikaan tulla näin hyvä mieli! Jatkan ehdottomasti sitaattien ylöskirjoittamista ja yritän muistaa myös kaikkien kultaisten sananparsien välissä, millaisia verbaalisia helmiä ympärilläni lymyilee. Kiitos!

-Henriikka

Tyylini pähkinänkuoressa: Kööpenhaminaa, Helsinkiä ja Tammelaa

5
–
muoti, oma tyyli, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Minusta tuntuu, että tämänhetkinen vaatetyylini on yhdistelmä kolmea itselleni rakasta kaupunkia: Kööpenhaminaa, Helsinkiä ja Tammelaa. (No, Tammela on kyllä kunta, mutta kuitenkin.)

Muistan, kun matkustin ensi kertaa Kööpenhaminaan. Olin 22-vuotias, interraililla, ja silmät ja sydän auki kaikelle uudelle. Olin jo reilaamassa toista kertaa, olimme edelliskerralla skipanneet Tanskan, ja nyt olin aivan innoissani astuessani pääkaupungin juna-asemalta kadulle ja siitä kohti hostellia. Muistan hyvin, kuinka katsoin paikallisia ihmisiä ja kiinnitin samantien huomiota heidän tyyliinsä: jengi pyöräili menemään puku päällä, mutta lenkkarit tai kalossit jalassaan. Kaikilla oli sporttiset reput, eikä korkokenkiä näkynyt katukuvassa lainkaan.

Muistan, kun pääsin ensikertaa Helsinkiin. Olin reilusti alle kouluikäinen ja aivan innoissani McDonaldsin lastenateriasta ja Stockmannilta tai Forumin kauppakeskuksesta tarkkaan valitusta lelusta, jotka minua odottaisivat myöhemmin. Kävelimme ystäväni ja meidän molempien äitien kanssa keskustassa ja kaikki oli isoa ja upeaa. Helsingin katukuvassa saattoi törmätä mihin vain: katusoittajiin, puliukkoihin ja mitä erikoisempiin vaatetyyleihin. Tuijotin noita tyylejä julkean pitkään.

Muistan, kun reissasin ensi kerran Tammelaan. Missään ei juuri näkynyt ketään, mitä nyt Eerikkilän urheiluopistolla oli muutama urheilujoukkue ja henkilökuntaa. Kaikkialla oli metsää, järveä, suota ja hiljaisuutta. Päätin aika pian, että tänne on haettava opiskelemaan. Nyt elän elämääni Tammelassa. Saan käyttää joka päivä villapaitoja, anorakkeja, kumisaappaita ja muita hellyyttävän käytännöllisiä arkivaatteita. Huulipunaa ei juuri näy, ei liioin kopisevia korkoja, sen sijaan söpöt pipot ja kuorivaatteet ovat kovaa valuuttaa.

Kööpenhamina tuo tyyliini käytännöllisyyttä ja asennetta: haluan olla aina valmis tekemään mitä tahansa. Vaatteet tai asukokonaisuus eivät saa sitä rajoittaa. Olisi vaikea antaa itselleen anteeksi, jos jotain upeaa (tai ylipäänsä mitään) jäisi kokematta epäkäytännöllisten kuteiden vuoksi.

Helsingistä tulee second hand -uskollisuus, värit ja kuosit ja rohkeus ilmaista itseään pukeutumalla. Vaikken enää olekaan sellainen kävelevä huutomerkki, millaisena joskus viihdyin, en osaa hävetä persoonallisiakaan vaatevalintojani. Helsingistä kumpuaa myös panostus kotimaisuuteen, laatuun, materiaaleihin, kestävyyteen ja arvoihin.

Tammela on tuonut mukaan vielä vahvemman luonnonläheisyyden. Näytän kaupungissakin mielelläni siltä, että olen luonnonlapsi.

Ostan nykyisin huomattavan paljon vähemmän mitään kuin ennen. Mutta jos ostan, ostan suurimman osan vaatteistani joko urheilu- ja eräkaupoista tai käytettyinä peruskirppiksiltä, Facebook-kirpputoreilta, second hand -liikkeistä tai -nettisivuilta. Olen kokenut kontrastit pukeutumisessa aina mielenkiintoisiksi ja edelleenkin tunnen tyylini olevan omillaan, kun miksaan random asioita yhteen: paksu villapaita ja punainen huulipuna, sporttireppu selässä ja korkkarit jalassa tai vaikka iso flanellipaita yhdistettynä siroihin kenkiin ja hameeseen.

Takit ovat selkeästi heikko kohtani, mutta toisaalta myös asia, johon haluankin panostaa kunnolla: ihana silkkipaita pysyy sateellakin ihanana, kun päällä on kunnon sadetakki, eikä talvella tarvitse palella, kun on pukeutunut oikeasti lämpimään rotsiin.

Luotan uusien vaatteiden ja asusteiden hankinnassa tosi usein Partioaittaan, enkä puhu nyt ainoastaan eräostoksista, vaan ihan jokapäiväisestä arkityylistä kaupungissakin. Tosi moni menee erä- ja urheilukauppoihin löytääkseen vaatteita outdoor-elämään tai sporttailuun, mutta minä etsin parhaat pyhähousunikin sieltä.

En halua, että minulla on erikseen vaatekaappi metsävaatteille ja toinen kaupunkivaatteille, vaan on ihana sekoitella tyylejä iloisesti keskenään. Tosin yhtä virhettä en enää toista: menin joskus vahingossa tuntemattomien tyyppien kanssa palaveriin hienolla, maastonvihreällä takilla, joka kuitenkin haisi aivan uskomattoman vahvasti savulta. No, jäinpä vähintään mieleen.

Näissä kuvissa on kolme asukokonaisuutta, jotka olen suunnitellut Partioaitan valikoimaa ja olemassaolevia vaatteitani yhdistellen. Näissä kaikissa kolmessa on juuri sellaista tunnelmaa, jonka koen omalle tyylilleni omainaiseksi: Vähän Köpistä, Hesoja ja Tammelaakin.

Asu 1: brittiläinen lehdenjakajapoika

ruutuhuivi / Barbour, lätsä / Fjällräven, villapaita / Devold, reppu / Fjällräven, kengät / Vagabond, farkut / Levi’s

Asu 2: punainen pipo ja sinistä ruutua

flanellipaita / Patagonia, pipo / VAI-KO, kevytuntsikka / Patagonia, farkut / Levi’s, kengät / second hand

Asu 3: punaiset huulet ja merinovillamekko

pipo / Myssyfarmi, takki / Fjällräven, merinovillamekko / Icebreaker, villapaita / Fjällräven, kengät / Vagabond

Luulen, että jokaikinen näistä vaatteista selviää käytössäni vähintään kymmenen vuotta, luultavasti useita kymmeniä. Mikä ilo onkaan, että tietää pystyvänsä käyttämään suosikkivaatteitaan pitkään, ehkä hamaan tappiin saakka.

Alkusyksyä olen elänyt pitkälti tuolla korvessa, joten savuntuoksuisena olen myös kulkenut, mutta ai että tuntui tänäänkin ihanalta kulkea Kampin katuja hiukset pestyinä, huulet punattuina. Kontrastit tekee tästäkin parasta: metsä tai metsä-asukokonaisuudet eivät tunnu yhtä ihanalta ilman kaupunkia ja toisinpäin.

Kulkekoon ja pukeutukoon kukin niin, että kivalta tuntuu.

-Henriikka

Mitä minusta tulee isona? Unelma-ammatistani

5
–
opiskeluTags: ,

En usko siihen, että minusta tulee isona mitään. Tarkoitan, mitään tiettyä. Uskon jatkuvaan muutokseen, toivottavasti myös jatkuvaan kehitykseen. Uskon, että tulevaisuuden työmaailmassa ei tehdä vain yhtä työtä kerrallaan, enkä usko, että juuri kukaan voi edes etsiä mitään vakkariduunia, sillä sellaisia ei ole. Virka katoaa käsitteenä historian hentoon havinaan.

En usko, että tulevaa ammattiani – tarkoitan, tulevia ammattejani – on vielä olemassa. Bloggaajan ammattia ei ollut olemassa vielä silloin, kun lukiossamme (saati yläasteella) pidettiin puheenvuoroja tulevaisuuden työnäkymistä. Eikä yrittäjyydestäkään oikein osattu puhua niin monipuolisesti tai kannustavasti kuin olisin todellisuudessa kaivannut. Miten siis voisin olettaa, että työpaikka, jossa aion työskennellä, tai titteli, joka lukee (tai heijastuu hologrammilla) allekirjoitukseni alla 10 vuoden päästä, olisi vielä olemassa? Saatan vaikka keksiä sen itse.

Olen nyt ollut täyspäiväisenä yrittäjänä reilut puolitoista vuotta. Sitä ennen tein töitä osa-aikaisena yrittäjänä 5- ja myöhemmin 4-päiväisen työpäivän rinnalla noin kaksi ja puoli vuotta. Vaikka tällä hetkellä olen äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseeni yrittäjänä (ja täyspäiväisenä opiskelijana), voin hyvin kuvitella joskus vielä päätyväni palkkalistoille johonkin yritykseen tai tasoon. Tietyn työpaikkaan lukkiutumisen sijaan pyrin nykyisin miettimään, mitkä aiheet, arvot tai asiat minua kiinnostavat, innostavat ja motivoivat.

Olisin itse toivonut, että minua olisi jo aiemmin elämässäni kehotettu miettimään työelämää laajemmin. Uskomaan, että vaikka mikä tietotaito tai oppi voi ajaa elämässä eteenpäin, vaikkei sitä heti osaisi listata minkään työnimikkeen alle. Että on hyvä opiskella alaa, joka tuntuu kiinnostavalta, vaikkei juuri siinä tilanteessa tietäisikään, mitä siitä tulee ammentamaan ja mihin se tulee johtamaan. Tai vaikkei kaikesta aina olisi maksimaalisesti hyötyäkään.

Minulle itselleni ei sovi 5- tai edes 1-vuotissuunnitelmat. Joillekin ne ovat juuri se oikea tapa toimia. Paras tämänhetkinen työelämän neuvoni on olla rohkea, pysyä rehellisenä omalle itselleen, kiinnostuksenkohteilleen sekä arvoilleen ja luottaa intuitioon ja impulsseihin, niihin pienimmäisiinkin. Kaikkia viestejä ei tule seurata, mutta itseään kannattaa aina kuunnella.

Tällä hetkellä voisin hyvin kuvitella, että tekisin tulevaisuudessa töitä ihmisten, tunteiden, innostamisen, empatian, viestinnän ja vuorovaikutuksen parissa. Olen ihmisfani.

Täällä koulussakin huomaan, että opin ja haluan oppia kaikista eniten ihmisistä. Kun joku toinen keskittyy siihen, miten puolijoukkueteltta saadaan kätevimmin kokoon, minä keskityn siihen, miten telttaa kasaava ryhmä toimii ja miksi.

Empatia on asia, jota ei ainakaan vielä pystytä täysin robotisoimaan (onko tämä verbi?), ja se kiinnostaa itseäni aivan älyttömästi. Ihminen tunteineen, alitajuntoineen, mikroilmeineen ja ihan kaikkineen on niin kiinnostava, ettei rajaa. Ja olen myös kiinnostunut siitä, miten ihmisestä saadaan se kaikki hyvä pintaan: mikä ketäkin liikuttaa, innostaa tai motivoi.

Viestinnän ja sosiaalisen median sarallakin minua kiinnostaa eniten ihminen ja vuorovaikutus, kuinka ja miksi ihminen toimii, niin kuin toimii. En ole niinkään (jos juuri yhtään) kiinnostunut teknisestä puolesta (Miten Facebook-mainonta toimii, kuinka laaditaan hieno pr-lista, kuinka viesti saadaan tavoittamaan mahdollisimman paljon väkeä mahdollisimman vikkeästi…)

Toisaalta huomaan pohtivani konkreettista ajatusta maisterinpapereista liittyen kestävään kehitykseen. Vastuullisuus ja arvot ovat teemoja, joita voisin analysoida melko loputtomiin, mutta tarvisin kyllä oman ajattelun ja itsenäisen tietokirjaviidakko- ja internet-opiskeluni rinnalle systemaattisempaakin otetta. En ole mikään säännöstellyn luento- ja kirjaoppimisen suurin fani, mutta yliopistosta saisin varmasti arvokasta tietoa nykyisen mutumutinani sekaan. Kirjoitin jo viime vuonna aloista, joita mielelläni opiskelisin.

Ja mitä opeilla sitten tekisin? Alkaisin ehkä vastuullisuuskonsultiksi yrityksille. Tai kestävän työn työnohjaajaksi työntekijölle. Tähän kun vielä liittäisi sen ihmiskiinnostuksen, tunteet ja kaiken sympaattisen inhimillisen, niin ollaan jonkun unelmatyön äärellä, jota en osaa vielä edes kuvailla, saati nimetä.

Johtaminen. Kiinnostaa! Ja nimenomaan uudella tavalla johtaminen, johtamisen analysointi, monipuolisempien tapojen löytäminen, tunteiden käyttö johtamisessa – ja näin palaan taas ihmiseen. Voisin olla johtamiskonsultti (konsultti-sanan tilalle mietin sitten myöhemmin jotain parempaa) ja olla kaivamassa kustakin johtajasta esiin heidän vahvuuksiaan ja kehittämiskohtiaan.

Tulevaisuus, kehittäminen, kaikki uusi ja tuntematon. Kiinnostaa! Rakastan futuristien luentoja ja jään aina haltioituneena kuulemaan, jos joku tuo uutisia tulevaisuudesta tai mahdollisesta tulevaisuudesta. Vaikka kannankin myös melkoista maailmantuskaa harteillani, suhtaudun tulevaisuuteen myönteisesti. En taaskaan ole erikoisen kiinnostunut suoranaisesti robotiikasta tai muusta tekniikasta, vaan muutoksesta itsessään: mihin se vaikuttaa, miten se vaikuttaa, miten sitä voi auttaa ja nopeuttaa, miten varmistaa, ettei kukaan tai mikään jää jalkoihin?

Tarinoiden luominen ja asioiden sanoittaminen ovat olleet minulle erityisen rakkaita aina.

Lukemisen kautta pääsin jo alakouluikäisenä uusiin maailmoihin, uusiin rooleihin ja jo ennen sitä ääneen luetut kirjat ajoivat saman asian. Kirjoittaminen on minulle luontainen väylä saattaa asioita paketeiksi ja kirjata ne ylös muistoiksi. Kirjoittamalla asioita jäsentelen niistä kokonaisuuksia ja sen avulla luon myös useat ajatukseni olemassa oleviksi: ymmärrän monen mielessäni leijuvan ajatuksen vasta, kun kirjoitan. Kun teksti ilmestyy paperille, siirtyvät asiat aivoissani sumusta selkeyteen.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla pystyn tarinoita luomaan ja kertomaan. Yhtä lailla nautin esimerkiksi äänestä tai videosta, enkä ihmettelisi yhtään, jos joskus vielä luon video- tai podcast-sarjaa. Ja video- ja podcast-sarjakin on lattea idea tulevaisuuden rinnalla. Luulenpa, ettei kaikkia formaatteja ole vielä edes kehitetty, joihin tulen joskus luottamaan työssäni.

Tämän kaiken lisäksi minulla on aivan valtavasti aiheita ja kehyksiä, joihin voisin kuvitella yhdistäväni tätä kaikkea yllä olevaa.

Ensimmäinen ja teillekin tällä hetkellä näkyvin on luonto. Luonto ei ole minulle ainoastaan fyysinen paikka, vaan voimanlähde ja asenne. Luonnonlapseus, luonnosta kumpuava elämänkatsomus ja arvomaailma, henkinen hyvinvointi, kotimaan ja kestävän matkailun boostaus… luonnosta on moneksi ja se tulee ihan varmasti liittymään tulevaisuudessa yhä enemmän työhöni ja elämääni.

Kirjat, elokuvat, kuvataide, kulttuuri kaikkinensa. Urheilu (etenkin elämysurheilu), hyvinvointi. Kahvi. Perhe- ja ystävyyssuhteet. Seikkailu. Kierrätys. Huumori. Politiikka ja yhteiskunta-aktiivisuus ja aktivismi. Juhlat ja muut yhteisölliset elämykset. Puhuminen, kirjoittaminen, keskustelu. Uteliaisuus kaikkea kohtaan ja kaikkia kohtaan. Halua kehittyä loputtomasti ja saada vuorokauteen ja elämääni tolkuttomasti lisätunteja.

Luulen, että työelämäni tulee menemään yhä iloisemmin sekaisin muun elämäni kanssa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Enkä pistä pahakseni, antaa sekoittua vain.

Kunpa vain kuolinvuoteellani toteaisin, että elin ihan hyvän elämän. Ja että olin pikemminkin paras maailmalle kuin maailmassa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Sienien ryöpyttämistä ja teltta, johon mahtuu helposti koko perhe

2
–
outdoor, perhe

Syksy etenee ympärillä: tatteja on valtavasti, sellaisia joita tunnistan ja sellaisia, joista ei ole minkäänlaista hajuakaan. Viime syksynä löydetyistä salapaikoista löytyy vihdoin karpaloita, ja kesämakuupusseja tarvitsee laavulle kaksi päällekkäin. Vihdoin, oi vihdoin, anorakki ei ole liian kuuma, ja maiharit eivät hiosta jaloissa.

Tunnistan syksyn myös hyvin siitä, että alan pohtia lähestyviä syntymäpäiviäni. Synttärifestareihin kannattaa tietysti panostaa hullun lailla, ja joulukuun toinen on lähempänä kuin arvaisikaan. Sitä paitsi kuulin tänään lounaspöydässä hienosta, tuntemattoman henkilön etunimellä nimetystä konseptista, jossa päivänsankari antaa kutsuvierailleen luvan pukeutua häneksi itsekseen ja sitten tehdään yhdessä päivänsankarin suosikkiasioita.

”Henriikka-päivät” eivät ole ehkä kovin mediaseksikäs nimi, mutta voisin keksiä jotain urbaanimpaa ja koleampaa, vaikka H-Festival, kavereiden kesken Henufest. Sitten voitaisiin yhdessä käydä trampoliinipuistossa, Linnanmäen Kingissä, katsoa vanhoja Youtube-videoita Karuselli-lastenlaulukilpailuista, kuunnella kansanradiota, tanssia holtittomasti ja syödä piparkakkutaikinaa ja juustoa suoraan höylästä. Mikä päivä!

Syksy tulee tänne Tammelaankin ja täällä sen tulon huomaa Helsinkiä nopeammin: lehdet kellastuvat ja putoavat koulutielle, ensimmäisiä suppilovahveroita alkaa putkahdella sammalten keskeltä (Apua tätä minun alati mielessä vellovaa sienimaniaa! Aivoni ovat muuttuneet varmaan suureksi, ryttyiseksi korvasieneksi. Saisipa ryöpätä sen oikein kunnolla isossa padassa ja laittaa kastikkeeksi.) Vedet kylmenevät niin vikkelästi, ettei aamu-uinti ole enää nautinko kuin vasta jälkikäteen.

Sain viime viikolla viikonloppuvieraita tänne kakkoskotiin. Äiti, Roosaliina ja Janne pyyhälsivät kukin arjestaan pitämään pienen viikonloppubreikin alkusyksyn sumutunnelmiin. Vastaanotin kolmikon kotitekoisella sienipiirakalla ja omenpaistoksella ja oli vaikea uskoa itsekin, että tein jotain sellaista – Helsingissä vieraitani odottaa aina sotkuinen koti ja puoliksi syöty sipsipussi.

Meillä oli aivan ihana viikonloppu. Sain tuliaiseksi kirkkaankeltaisen sieniveitsen, ihkaensimmäiseni, ja kannoin sitä ympäriinsä ylpeänä. Ja kuvitella, ettemme saaneet vettä kertaakaan niskaan, vaikka koko viikonlopun piti säätiedotuksen mukaan sataa. Näiden ihanien kuvamuistojen kautta pääsen takaisin viikontakaiseen tunnelmaan, rakkaiden ihmisten kainaloon.

Niin kuin olettaa saattaa, viikonloppuna riitti muitakin retkeilijöitä, emmekä olleet nuotiopaikkojen ainoat käyttäjät. Läheisellä kodalla vietti iltaa ja yötä niin iso lauma, että jatkoimme suosiolla vielä reilun kilometrin matkan laavulle. Sielläkin kökötti neljän hengen poikaporukka, mutta mahduimme hienosti sekaan. Sitä paitsi heidän yhdeksän ruokalajin illallinen ja loimulohi-spektaakkelinsa oli sellainen ruokakarkelo, että saimme samalla viihdettäkin pimenevään iltaamme.

Viihdettä riitti myös, kun ahtauduimme nelisin yöksi kolmen hengen telttaan, jonka olin varmuuden vuoksi nappannut matkaani siltä varalta, ettei kotaan eikä laavuun mahdu. Ei ainakaan ollut kylmä, ja elokuun viimeinen päivä jää muistoihin päivänä, jolloin sopu sijaa antoi niin äidille, siskoksille, aviomiehelle, vävylle, lankomiehelle kuin anopillekin.

A) Kuinkahan moni saa kehuskella sillä, että on saanut nukkua anoppinsa kanssa samassa teltassa?
B) Kuinkahan moni asialla edes haluaisi kehuskella?

Sunnuntai-iltapäivällä takana olivat niin melonnat, sieniretket, yösaunat, aamukuuden usvahetket, fatbike-pyöräilyt kuin rennot kahvittelutkin vähän joka välissä. Katsoin perheenjäseniäni onnellisina ja kiitollisina, enkä olisi laittanut pahakseni, vaikka he olisivat viettäneet kanssani vielä tovin.

Mutta kun he sitten lähtivät, ja jäin ensi kerran hirsikotiimme ihan ypöyksin, ryöppäsin ja pakastin löydettyjä sieniäni yöpaitasillani ihmeen levollisena. Olin ajatellut valtavan talon seinien sisällä pelottavan yksin, mutta sen sijaan hymyilin leveästi, kun (turvalliset) sienihöyryt valtasivat talon ja sain pitkästä aikaa hetken ihan itselleni vain. Ja se tuli todella tarpeen, vaikka vähän liian vikkelästi vuokranantajaukkelimme tulikin avoimesta ovesta sisään kysellen, saisiko tuoda seuraavana perjantaina pihallemme lisää soraa. Keitin sumpit, niin kuin tapana Helsingin ulkopuolella ilmeisesti on, ja nautin siitä, että ukkelikulta luuli minun olevan keitoksieni kanssa oikea sieninero.

En paljastanut, että olin juuri kertonut kämppiksilleni viestillä ryöpyttäväni kangasrouskuja kattilassa. Kangasrouskuparat.

-Henriikka

Miltä tuntuu ilman meikkiä?

4
–
elämä

Meikki. Todella omituinen asia olemassa. Piirrämme naamaamme erilaisia viivoja, maalailemme jollain sävyllä jotain kohtaa, toisella toista. Koitamme korostaa tiettyä piirrettä tai piilottaa toista, ehkä muuttaa kasvojemme tai kallomme muotoa. Kaiken kaikkiaan siis varsin erikoinen asia.

Siitäkin huolimatta, olen meikannut nyt jo useita vuosia. Olen tottunut värjäämään olemattomat, vaaleat ripseni ja muutaman hapsun kulmakarvani, peittämään muutamat näppyläni ja korostamaan poskiani milloin minkäkin värisellä punalla.

Ja nyt yhtäkkiä, olen miltei koko ajan meikittä. Sillä ei periaatteessa pitäisi olla mitään väliä, minun ei pitäisi miettiä sitä yhtään, eikä sen pitäisi vaikuttaa mihinkään. Mutta se vaikuttaa.

Aloitin meikkaamisen ensi kerran kahdeksannella luokalla, lopetin sen taas kolmeksi vuodeksi ja aloitin lukion viimeisellä uudestaan. En ole koskaan meikannut runsaasti ja nykyinen meikkimääränikin on sellainen, ettei moni sitä meikiksi tajua: ripsiväriä, muutama sipaisu meikkivoidetta, vaihtelevasti poskipunaa tai aurinkopuuteria ja kulmakynää, ellen ole kestovärjännyt kulmiani. Jos laitan reilummin meikkiä, rajaan silmäni ohuesti linerilla tai kajaalikynällä tai lisään vähän luomiväriä.

Meikittömyyden ei siis pitäisi olla minulle kynnys eikä mikään, mutta on se kumma, kun se on silti. Muutama sipaisu ripsiväriä on kuin kymmenen senttiä lisää pituutta, vaikken todellakaan haluaisi sen olevan niin. (Enkä todellakaan haluaisi, että pituuskaan olisi mikään itseluottamuksen tuoja, jos tarkkoja ollaan.)

MUTTA. Valoa tunnelin päässä. Olen tottunut menneen kesän ja erityisesti viimeisten viikkojen aikana olemaan täysin ilman meikkiä. Tiedän, minulla on siihen melko matala kynnys, sillä ihoni on yleensä varsin hyvässä kunnossa, mutta silti. Se on minulle iso asia: olla kameran edessä ilman meikkiä, olla tuttujen ja täysin tuntemattomien kanssa ilman meikkiä, viettää opiskelupäiviä ilman meikkiä, retkeillä menemään ilman meikkiä.

En haluaisi sen olevan iso asia ja siksi olenkin tosi iloinen ja ylpeä, ettei se enää olekaan kovin kummoinen seikka. Ainakaan niin kummoinen kuin se on ollut. Alan tottua siihen miltä näytän. Ja että oikeasti näytän siltä aina kaiken alla kaiken aikaa, enkä vain aamuisin herätessäni ja iltaisin nukkumaan käydessäni. Alan sen lisäksi pitääkin siitä, meikittömästä naamastani. Tuntuu, että on aivan oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Ei ole ihme, että saunan jälkeen tuntuu kaikista kauneimmalta, sillä silloin tuntuu myös kaikista eniten itseltään.

Työstettävää on vielä: perjantaina laittaessani taas kajaalit silmien ympärille pitkästä aikaa, ryhtini kohentui kohisten. Lauantai-aamuna herätessäni katsoin peiliin ja tajusin: olin unohtanut ensimmäistä kertaa ikinä pestä meikit illalla nukkumaan käydessäni. Olin niin tottunut olemaan ilman, että olin yksinkertaisesti unohtanut koko rutiinin.

Haluan ehdottomasti jatkaa meikkaamista, se on oma taiteenlajinsa ja sillä voi tuoda naamaan ja eri hetkiin piristystä. En kuitenkaan haluaisi, että se vaikuttaisi millään tavalla siihen, kuinka kauniiksi, tärkeäksi, arvokkaaksi tai uskottavaksi itseni koen.

Enkä haluaisi sitä pelkoa, mikä aina välillä kalvaa mieltä: en uskalla mennä noiden ihmisten eteen näin meikittömänä, näin paljaana ja haavoittuvana. En halua, että he pitävät minua rumana tai arvottomana. En haluaisi, että omanarvontuntoni on millään lailla kiinni ulkonäöstäni.

Kun luen nuo edelliset lauseet, pidän itseäni idioottina! Siis arvon minä, mitähän ihmettä sinä selität? Ei tietenkään tarvitse pelätä, en tietenkään ole ruma. Ulkoinen ei tietenkään vaikuta siihen, mitä on sisältä, eikä meikin määrä korreloi kauneuteen.

Vaan antakaa vähän tukea arvon kanssameikkaajat ja kertokaa, että saatatte joskus heikkoina hetkinänne pelätä itsekin samoin.

-Henriikka

Nukun yön sisällä

2
–
elämä

Tänään on Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona -tapahtuma. Piti olla keikkumassa kahden puun välissä jossain ihanassa riippumatossa, valmistautua yöhön tunnelmallisella laavulla, paistaa maissintähkää nuotion lämmössä ja haaveilla, mitä marjoja aamupuuroon tiputtelisi. Piti nauttia metsähotellin tunnelmasta, raikkaasta ulkoilmasta ja yhteisöllisyyden tunteesta, kun niin moni muukin uinuu ulkosalla. Sen sijaan olen kotona ja aivastelen, tuhisen ja hohkaan kuin patteri. Pidän oman Nuku yö sisällä -tapahtuman.

Tosiasioita, jotka pitävät edelleen paikkansa, mutta jotka olin unohtanut:

Kun opiskelee tai käy töissä paikassa, jossa on reilusti ihmisiä koolla, tarttumisvaara on melkoinen. Enkä minä kovinkaan usein onnistu olemaan se, joka jää flunssatta, vaikka uskonkin joka kerta maagisiin taikavoimiini selvitä tuikiterveenä. Jostain syystä luulen aina, ettei minun tarvitse syödä niitä vitamiineja ja pitää flunssakautena itsestäni vähän parempaa huolta (tai olla nukkumatta hiukset märkänä laavulla.)

Luulen myös, että toisin kuin muut, minä paranen helposti rasvalla ja sokerilla. Tänäänkin ravitsin itseni suklaamarengilla ja lime-mango- sekä appelsiini-suklaakakulla. Äsken tein pitsatilauksen. Hups.

Vasta sairasvuoteella muistan aina, miten huono sairastaja olen. Näen edessäni tyhjiä päiviä, jolloin en voi lähteä mihinkään tai tavata ketään, mutta jolloin voin huoltaa kaikki nahkakenkäni, käydä läpi kirpputoritavarata, askarrella unelmakartan ja vastata jokaiseen rästimailiin viimeisen viiden vuoden ajalta. ”Anteeksi, että on kestänyt. Olen ollut viime vuodet vähän normaalia kiireisempi…” Ja kun sitten saan äidiltä viestin, että levätäkin pitäisi, tiedän sen todeksi, mutta yritän siirtää sen mielessä taka-alalle. Totteleminenhan tarkoittaisi tehottomuutta ja on juuri hyvä, kuumeinen höyry päällä.

Lisäksi muistan aina vasta flunssaisena, miten ihanalta inkivääri ja tee tuntuvat kipeään kurkkuun kulahtaessaan. Muistan myös, että kuivakaappiemme kätköstä löytyy mielettömät, kauan sitten vanhaksi menneet, teevalikoimat. Osassa on vielä jäljellä häivähdys jostain kaukaisesta maustakin. Täyttä arpapeliä tulvahtaako suuhun mustaherukan, sitruunan vai elähtäneen, pölyisen teepussin maku.

Mutta olen ylpeä flunssani ajankohdasta, sillä on kerrassaan hienoa optimointia sairastaa viikonloppuna, ettei tarvitse missata koulutunteja, sieniretkiä, aamu-uinteja. Saati niitä kaikkia ulkona nukuttavia öitä, jotka taas ensi viikolla odottavat. Ehkä Suomen Latu antaa minulle anteeksi kotoiluni, jos lupaan taas ensi viikolla pyrkiä makuupussi kainalossa ulos yöhön yksin. Tai kaksin. Tai parinkymmenen muun kanssa.

Internetin ihmemaailmasta on sitä paitsi löytynyt erinomainen syy sairastaa. Voi katsoa kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja läpi KANSAN KASVOT -instagramtilin nerokkaita taideteosvideoinstallaatioita. Tavoitteenani on vanheta niin leppoisasti, että joskus olen vielä jonkun nasevan kommenttini kanssa yhden klipin pääosassa.

Lepoa flunssaisille, erityiskauniita unia ulkona nukkuville.

-Henriikka

Ps. On häirinnyt niin monta viikkoa, että pakko myös kertoa, että vahingossa poistin jonkun seuraajan ihanan insta-direct-viestin loppukesästä. Viesti oli minun ja Jannen yhteiskuvaan ja pitkästä selvitystyöstä huolimatta en löydä lähettäjää mistään. Joten tiedä, ja tietäkää kaikki, etten tarkoituksella jätä vastaamatta ihanaan viestiin. Tai vähemmän ihanaankaan, jos se on asiallinen.

Kaikkea muuta, kunhan ei

3
–
elämä, kaverit, opiskelu, outdoor

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”
-Minna Canth

Yrittäjien päivä oli eilen ja Keliakiaviikkokin taitaa olla juuri käynnissä, mutta unohtelen näitä suuria juhlapäiviäni yhtä tiuhaan kuin kuluvat kuukaudet ja viikonpäivätkin. Minna Canthin päivä meni jo maaliskuussa, mutta hänen sitaattinsa on pyörinyt päässäni aivan koko viikon. Miten upea onkaan tuo lause! Miten paljon se kantaakaan sanoissaan, miten suurta voimaa siinä onkaan? Kuinka joku on onnistunut kertomaan noin tiiviissä lauseessa niin osuvasti ja elävästi niin paljon?

Tänään aurinko nousi Saaren kansanpuiston laavulle upeampana kuin koko kesänä. Kömmin makuupussistani ja kiskoin ruutupyjamani päälle untuvatakin ja farkut. Hetken sai ihailla hämyistä, usvaista taivaanrantaa, kunnes yhtäkkiä kultainen, valtava aurinko nousi usvan keskelle. Auringonnousu oli taatusi kesän kaunein ja mahdollisesti kaunein koskaan näkemäni auringonnousu. (Ja olen nähnyt niitä aika paljon.) Usva kierteli vastarannalla olevin puiden välissä, koko järvi oli vaaleanpunaista ja keltaista. Välillä muutama lintu lipui tai lensi ohi, mutta muuten missään ei ollut ketään.

Katsoin näkyä ja kiitin mielessäni, että silmäni saavat nähdä tämän kaiken. Kuulostaa aivan ääliömäisen romanttiselta ja henkiseltä huuhaahaihatukselta, mutta kiitosta vaan pursuili mielessäni yli äyräiden. Yritä siinä nyt sitten keskittyä uuteen päivään.

Vartin yli kahdeksan alkoi koulu, joten liian pitkään ei voinut jäädä norkoilemaan usvaan. Sitä paitsi noussut aurinko vei mukanaan suurimmat usvalautatkin. Pakkasimme rinkkamme ja lähdimme autoille päin.

Uimarannalla käännyin vielä opiskelukavereiden puoleen: ”Eikö kuitenkin hypättäisi uimaan? Kello on vasta 20 vaille kahdeksan. Kyllä me ehditään vielä kouluunkin.” Tietenkin pidin sormia salaa ristissä taskussani, että he suostuisivat ja saatoin päästä muutaman pitkän pliiiiiis-sanankin. Toinen opiskelukaveri sitten totesi, että kai se on pakko. Hän oli nimittäin päättänyt, ettei sano tänä vuonna mihinkään ei. Onneksi kolmaskin suostui.

Ja niin me loikattiin än-yy-tee-nytillä (lento tuntui kestävän ikuisuuden) ja läsähdettiin iloisen viileään veteen. Ei mitään puolikuollutta elämää. Minna olisi ylpeä.

-Henriikka

Kuvat: Aamu-uinnin ainoana skipannut, mutta monessa muussa kohtaa ihan täysiä elänyt Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

Suomi-roadtrip: Kainuu (Kajaani ja Ärjänsaari, Vuokatti ja Sotkamo)

8
–
matkustus, randomTags: , , ,

(Huom! Tämä on Suomi-roadtrip-sarjan toinen kirjoitus. Lue roadtripin ensimmäinen juttu täältä.)

Päivä 6

Heräsimme Outokummussa auringon saunaksi lämmittämään telttaan. Ylös, naku-uinti ja aamiainen. Oli aika tutustua pohjoiseen Pohjois-Karjalaan tarkemmin. Olimme ajamassa illaksi Vuokattiin, joten oli kokonainen päivä aikaa ajaa kahden ja puolen tunnin matka. Tien varsilla odottelivat kirpputorit, kesäkahvilat ja snägärit.

Tämän päivän stopit löytyivät Juuasta ja Nurmeksesta. Juuka on sinänsä melko pieni ja tavallinen suomalainen pitäjä (jossa on pari ihanaa kirppistä, puinen vanhakaupunki ja kesäkahvilakin), ja sen kyljessä lepäävä Paalasmaan saari oli mukava paikka pistäytyä. Lossilla saavutettavan saarijonon keskellä on näkötorni, josta näkee aina Kolille saakka (jonka muuten skippasimme tällä kertaa sen tuttuuden vuoksi). Muutoin saari on kaunis lähinnä luontonsa ansiosta.

Nurmeksesta jäi mieleen isot jätskitötteröt sekä eräsuosikkini Sastan tehtaanmyymälä. Sasta on tuttu jo vuosien takaa, mutten jostain hetkellisestä aivohäiriöstä muistanut sen olevan Nurmeksesta kotoisin. Sastan logokylttien näkeminen yllättäen herättikin aikamoisia riemunkiljahduksia.

Illaksi ajoimme Vuokattiin. Ennen Vuokatin urheiluopiston lakanoihin nukahtamista vierailimme ystävämme Kristin ja hänen miehensä luona illallisella ja ajoimme Vuokatinvaaran huipulle katsomaan auringonlaskua.

Päivä 7

Keskiviikko 12.7. oli omistettu Vuokatin ja Sotkamon alueen seikkailuille. Söimme valtavan aamiaisen urheiluopistolla, minkä jälkeen suuntasimme sinne sun tänne Vuokatissa.

Alueella on aina ollut hyvät talviurheilumahdollisuudet, mutta paikasta on kehkeytynyt nyt myös todellinen kesäseikkailupuisto. Vuokatista löytyy esimerkiksi hyvät vaellus- ja pyöräilymahdollisuudet, vesipuistoa, seikkailupuistoa, Super Parkia sadepäiville ja huomattavasti parantunut ravintola- ja kahvilatarjonta.

Me aloitimme päivän kävelemällä pienen lenkin Naapurinvaaran kodalle. Tämän jälkeen ajoimme Sotkamoon pikku kirpparikierrokselle ja lounastamaan Cafe & Deli Makeaan, jossa oli kerrassaan hyvät lounassalaatit ja valtavan hyvät kakkuvalikoimat myös gluteenittomalle. Ehdottomasti käymisen arvoinen ravintola Sotkamon alueella liikkuville. Sotkamo on muutenkin ihmepaikka: tuntuu, että jokaisen nurkan takana on jotain söpöä. Aivan keskustasta löytyy Hiukan hiekat –niminen hiekkaranta, jonka kaltaisella en eteläisessä Suomessa ole juuri käynyt.

Iltapäiväjäätelöillä kävimme vielä Vuokatissa  Huuskolan tilalla, jossa tajusin minusta tulleen aikuinen: valitsin rommirusinajäätelöä.

Takaisin Vuokattiin ja lauta alle. Päädyimme viettämään parituntisen Vuokatin vesiurheilukeskuksessa, jossa on mahdollisuus SUP-lautailla sekä wakeboardata ja vesihiihtää kaapelin perässä pienellä lammella aivan Vuokatinvaaran juuressa. Itse keskus on tarkalleen ottaen isohko saunalautta, josta löytyy erinomaiset löylyt, grilli, skeittiramppi ja kaikki vesifiilistelyyn tarvittavat vehkeet. Olin käynyt keskuksessa ennenkin ja päättänyt jo silloin palata mestoille heti, kun mahdollista.

Illalliselle ajoimme aivan vastikään avattuun Haapala BnB:hen, joka oli ravintolana ja yrityksenä niin kiva kokemus, että taidanpa kirjoittaa siitä vielä toisen jutun tarkemmin!

Päivä 8

Torstaina suuntana oli Kajaani ja Ärjänsaari, joka on aarre keskellä valtavaa Oulujärveä. Saari on suuri, asumaton ja valtavilla hiekkasärkillä varustettu entinen UPM:n työntekijöiden lomapaikka. Nyt se on lunastettu Kainuun elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle aikeenaan tehdä saaresta luonnonsuojelukohde. Toistaiseksi saarella ei ole oikein palveluita (mikä on oikeastaan aika ihanaa), mutta jo nyt saari on rantoineen ja luontopolkuineen todella kiva päiväretkikohde Kajaanin seudulla vieraileville.

Saaren voi tavoittaa omalla veneellä tai ostamalla kyyti yksityisveneilijöiltä, mutta itse matkasimme saarelle vanhalla höyrylaivalla, joka on kulkenut Oulunjärven vesiä milloin vesibussina, milloin risteilyaluksena jo 1920-luvulta. S/S Kouta töräytti sumutorvella lähdön merkiksi aamuyhdeksältä, lipui hiljalleen kohti hiekkatöyräitä Olavi Virran soidessa ja kuskasi matkustajat iltapäivällä takaisin.

Vietimme pitkää, paahteista kesäpäivää rauhallisessa sopukassa, piilossa kaikilta. Kahlasin ikuisuuden tavoittamatta kohtaa, jossa lyhyenlännät jalkani eivät yltäisi enää hiekkaan pään ollessa pinnalla. Melkein myöhästyimme laivaltammekin, kun emme hoksanneet ajan kulua.

Päivälliselle ehdimme vielä Kajaanin Ravintola Anorakiin, joka oli kyllä aivan ihana paikka, vaikka palvelu olikin harmillisesti tosi huonoa. Iso plussa oli, että samassa rakennuksessa on R-Collectionin tehtaanmyymälä.

Illalla Sotkamoon palatessamme keskusta oli täysin jumissa. Ei ihme, sillä kenties pesäpallohulluimman kunnan keskustassa pelattiin taas Suomen kansallispeliä. Sinne menimme itsekin, sillä Janne ei ollut koskaan käynyt katsomassa SuperPesis-ottelua. Vaikka Sotkamo Jymy hävisikin melkoisella rökäletappiolla, on pesis ehdottomasti osa suomalaista kulttuuria. Harmi, ettei pääkaupunkiseudulla ole joukkuetta! (Eikä edes pesisvermeitä myynnissä perusurheiluliikkeissä – sen tajusin vasta, kun yritin viime kesänä ostaa räpylää.)

Ystäväni kommentoi nähtyään alla olevan kuvan: ”Sä näytät aivan siltä kuin olisit mennyt sirkukseen.”

Jo mainuttuun Haapala BnB:hen päätimme spontaanisti palata vielä uudelleen, sillä majoitus jäi ekalla kerralla kokematta. Yövyimme yhdestä alueen vanhoista rakennuksista ja lusimpa paikan päällä, pirtin pöydän ääressä läppärihommissa pitkälle seuraavaan iltapäivään. Kaiken kukkuraksi illalla paikalle pelmahtivat täysin yllätyksenä omaa Suomi-roadtrippiään tehneet kaverini Alli ja Joonas, joihin tutustuin pari vuotta sitten Vuokatin reissulla. Vietimme tunnelmalliset ja nauruntäyteiset alkuyön hetket yhdessä.

Päivät 9–13

Seuraavat neljä päivää olivat roadtripille ikään kuin välipäiviä. Ensimmäiset pari pävää olin veljeni kanssa jo aikaa sitten sovitulla retkellä Kuhmossa Jannen suunnatessa takaisin Joensuuhun Ilosaarirockiin.

Minun ja veljeni helteinen soutuveneretki ja yö riippumatossa oli ikimuistoinen: metsän taakse laski yksi kesän kauneimmista auringonlaskuista ja vapaani tarttui 1,3-kiloinen ahven, jolla pieksin jopa veljeni kalaennätyksen. Reissusta on kunnon juttu veljeni blogissa.

Sunnuntai-iltana suuntasimme molemmat vanhempieni mökille Kuhmoon, jossa lilluimme lämpimässä vedessä tiistaihin asti vajaan perheen kanssa. Siis vajaalukuisen, ei -mielisen.

Voi Jumpe, mitä kesämuistoja! Mikä kesä. Kyynelehdin vähän näiden kuvien äärellä. Tuntuu, että ehti tapahtua niin kamalan paljon kaikkea. Oli niin hullun kuuma, ettei mitään tolkkua ja toisaalta niin ihanaa, ettei sitä meinaa edes ymmärtää. Lukemattomia muistoja ja hetkiä, jotka tekisi mieli muistaa ikiajat, mutta jotka luultavasti muistaa vain tällaisista tiivistetyistä kirjoituksista jotenkuten.

Suomi roadtrip -juttusarja jatkuu taas seuraavassa osassa. Pusi pusi ja rakkautta kotimaalle!

-Henriikka

Syyskuun toinen ja sienimania

2
–
elämä, outdoor

On vaikea uskoa, että on syyskuu.

Koko vuosi on ollut muutenkin aivan käsittämätön, kun talvi vaihtui käytännössä kahdessa viikossa suoraan kesäksi, eikä kesälle näy loppua. Juuri kun ehdin viime viikolla innostua viileämmistä aamuista, tummanpuhuvasta kaatosateesta ja suopursujen syksyisestä tuoksusta, luvataan tulevalle viikolle taas lämmintä. Haluaisin jo usvaharsot suolampien päälle, iltaisin huurustuvan hengityksen ja olon, että pipoa tarvittaisiin jo.

Elokuun loppu toi mukanaan sienimanian. Sekosin kaksi vuotta sitten suppilovahveroista, mutta pelkän yhden sienen tunnistaminen (kanttarellin lisäksi) ei kannatellut kovin pitkään, enkä ollutkaan viime syksynä kovin ahkera sienestäjä. Nyt, pakon edessä ja sienitentin lähestyessä, olen yhtäkkiä löytänyt sisältäni fanaattisen sieni-ihmisen: pari viikkoa sitten en tiennyt vielä mistään mitään ja tänä viikonloppuna ryöppäsin jo kangasrouskuja, nyljin ja pakastin monta litraa voitatteja ja tunnistin haperoja toisistaan. Kaikki rohkeasti googletellen, totta kai.

Janne oli Tammelan kotonani tämän viikonlopun ja toi minulle tuliaiseksi kirkkaankeltaisen sieniveitsen, ihkaensimmäisen sieniveitseni! Tosin Janne vaikutti olevan myös melko varma siltä, että uusi harrastus veisi henkeni. Eikä hän ollut yhtään hyvillään, kun innostuksissani sitten totesin, että ainakin kuolen onnellisena.

Viikonloppu oli niin rentouttava. Jannen lisäksi sain vieraaksi äidin ja pikkusiskon, ja oli ihana olla vain ja nauttia ulkoilmasta. Kanootti kulki kevyesti, kun oli kaksi melojaa, eikä saunanlauteillakaan tarvinnut istua yksin, vaikka lähes kaikki kämppikset olivatkin viikonlopun muualla. Myös äiti sai pussillisen voitatteja tuliaiseksi Tammelasta, ja muutaman muhkean herkkutatinkin. Eilen löysimme yllättäen valtavan apajan karpaloita!

Jos ihmiselo ei olisi kehittynyt ihan näin pitkälle, olisin taatusti sopeutunut hyvin kivikauden keräilijäkulttuuriin. Metsästyksen jätän muille.

Olen ollut viikon sisään jo kolme yötä ulkona (kerran kodassa ja kahdesti teltassa) ja tänään aion kävellä taas lähilaavulle yöksi opiskelukavereiden kanssa. Homma on moninkertaisesti hauskempaa, kun muonitus on totaalisen yllätyksellistä ja usein melkoista kilpavarustelua. Nuotioringeissämme ovat kiertäneet niin fudgepalat, nuotiolla taikinasta valmistetut leivät kuin eräsuklaafonduekin. Viime retkelle kantamani kokonainen piimälimppu ei tosin ollut kovin kätevä valinta.

On omituista, että edelleenkään en pidä itseäni kummoisenakaan erä- tai luontoihmisenä. Koen itseni vähän sellaiseksi kaupunkipyrkyriksi, joka yrittää vetää tätä taivaallista outdoor-happea keuhkoihinsa niin paljon kuin suinkin kerkeää, sillä kohtahan tämä lysti on kuitenkin ohi. Ja unohdan täysin, että koulua on vielä 10 kuukautta jäljellä. Ja että eihän sen tarvitse olla senkään jälkeen ohi. Itsehän minä siitä päätän.

Vaikka Luojan kiitos, pääsen perjantaina Helsinkiin sivistyksen pariin ja kampaajalle. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että hiuksista varisee hirvikärpäsiä. Tällaista tämä elämä, ja Henriikka 2.0, nyt vain on.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen / @tonieskelinen