Ajoimme viikonloppuna mökille Kainuuseen. Kaikki oli kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tai mökillä oli, totta kai, mutta kaikki tuntui silti erilaiselta. Tien varsilla oli vähintään toistaiseksi suljettuja paikkoja ritirinnan, eikä ihme, sillä eihän niille pysähtymistä suositellakaan.
Ja silti minusta tuntui tutulta: lähtö, matka, perille pääsy ja kaikki se, mitä reissuun kuuluu. Kaikki oli silti siinä.
Mietin mielessäni, että onkohan tämä geeneissä: tarve lähetä, matkata, palata ja lähteä taas? Pääseekö tällaisella elämäntavalla oikeastaan koskaan perille?
Nämä kuvat ovat viiden vuoden takaa Botswanasta, huvipuistosta. Oli yksi elämän oudoimpia kokemuksia, aivan varmasti.
En valinnut näitä kuvia kirjoitukseeni sen vuoksi, että ne olisivat teknisesti huippulaatuisia tai siksi, että kaipaisin kuumeisesti jonnekin kauas. Päinvastoin: kaipaan vapautta ihan lähellä. Sitä että koko Suomi olisi taas kotini. Ettei se, että kirjani ovat Helsingissä, määrittäisi sitä, että täällä minä olen ja pysyn. Tai korkeintaan Uudellamaalla.
Valitsin nämä kuvat siksi, että näissä on sama pysähtynyt, mutta odottava tunnelma kuin tässä keväässä on ollut. Kuin edelleen on.
”Tarviiko sitä aina lähteä?” sanoi eräs läheiseni aina. ”Etkö voisi hetken olla ihan vaikka kotona?”
En ole aivan varma, miksi hänelle oli niin tärkeää, etten reissailisi menemään. Ajattelin silloin, että ehkä tosiaan voisin olla ihan vaikka kotona välillä. Että ehkä tähän elämäntapaani pitäisi saada vähän muutosta.
Nyt kun Suomessakaan matkustamista ei vielä suositella, ja istun kotonani odottaen, että voin taas lähteä muuallekin kuin mökille, en ymmärrä ajatustani yhtään. Joku minua vetää lähtemään, vaihtuvien maisemien äärelle ja uusien asioiden ympärille. Jos olen oma itseni sellaisena, miksi jäisin kotiin kököttämään.
Mikä edes on koti?
Tuntuu, että olen saanut riittävästi aikaa kotonani. Kun olen saanut kaiken siivottua, alan sotkea turhautuneena taas. Pyörin ja hyörin, yhtä malttamattomana kuin rinkka olohuoneen lattialla. Tuntuu, että pitäisi päästä jo kiertämään. Istumaan kahvilla maakuntakuppilassa, istumaan terassilla saaristossa ja ihastelemaan auringonlaskua käsivarressa. Kulkemaan reppu selässä sinne, missä on valoa jo melkein koko vuorokauden verran.
Lapin ikävää lieventää onneksi valtavat lumimäärät, jotka eivät ehkä sula ennen syksyä. Kun t-paitaan on tottunut, on vaikea haaveilla takaisin sulaviin kinoksiin.
Odotan silti malttamattomana rajoitusten purkua ja sitä, että joku auktoriteettivaltainen avoimesti sanoisi, että nyt voi matkustaa kotimaassa vapaasti. Voi olla, ettei se tapahtu koko kesänä, ehkä syksylläkään vielä, mutta ei sen väliä, sillä minä kyllä odotan.
Viimeisessä kuvassa ei ole enää odotuksen tuntu, siinä on jäljellä silkka hetken riemu.
Tällaista samanlaista pohjatonta iloa odotan, niin kuin silloin, kun suomalainen turisti pääsi vihdoin kunnolla liikkeelle botswanalaisessa huvipuistossa. Tapahtuu se sitten kesällä, syksyllä tai viiden vuoden päästä.
– Henriikka