Olin 11 vuotta, kun ensimmäinen Taru Sormusten Herra -elokuva rantautui Suomeen. Minusta tuli samantien suuri fani. En lukenut Harry Pottereitakaan, sillä se tuntui jotenkin petokselta TSH:lle.
Muistan edelleen, kun näin Legolasin ruudulla. Sisälläni oli outo tunne. Joku sellainen mukava, mutta vieras, joka tuntui vatsanpohjassa asti.
Kun sain joululahjaksi Taru Sormusten Herrasta -pelikortit, niin vaalin niitä huolella. Katsoin Legolasin kuvaa, joka löytyi yhdestä kortista. Kasvot olivat niin miellyttävät ja niitä teki mieli katsoa koko ajan.
Joskus näin serkkuni seinällä julisteen Orlando Bloomista. Isoveljeni kysyi ilkikurisesti, että tiedätkös kuka se tuossa on? En toki tiennyt, mutta järkytyin kuullessani totuuden. Vaikka naama oli nätti ja hymy tuttu, niin se tummahiuksinen, normaalikorvainen, jousipyssytön poika ei ollut Legolas. Minun Legolasini.
Meni suoraan sanoen aika kauan, varmaan muutama vuosi, että ymmärsin miten ihastunut olin. Ihastunut nyt hyvänen aika satuolentoon elokuvateatterin kankaalla!
Olin 11-vuotias, kun Sormusten ritari ilmestyi. 12-vuotias, kun Kaksi tornia tuli teattereihin. 13-vuotias, kun Kuningas palasi. Minusta tuli murrosikäinen näiden leffojen kanssa. Legolas tuntuu ensirakkaudeltani. Turvallinen valinta tuollainen ei-olemassa-oleva.
Äsken googlasin Legolasin pitkästä aikaa. Uudet Hobitti-elokuvat toivat valkokankaalle ilkeämmän näköisen, hohtavasilmäisen Legolasin, joka ei myöskään ole se minun lempeä jousitaiturini. Mutta niille 15 vuoden takaisille leffakuville hymyilin leveästi.
Kyllä se vain niin on, että jos Legolas ratsastaisi urhealla hevosellaan koska tahansa luokseni ja nostaisi kyytiin, niin kipuaisin hymyillen ratsaille.
Mutta miksi Legolas pyörii mielessä tänään? Minulla on uudet hiukset, joista tulee mieleen hän. Teos Helsingin Elina poisti hiusten keltaisuuden ja jäljelle jäi kasa hopeanvalkoista hiusta ja leveä hymy.
Tämän aasinsillan siivittämänä toivotan kaikille rakkaudentäyteistä, hopeanhohtoista viikonloppua.
-Henriikka
Kuvat: Eeva Mäkinen (eilen Hernesaaren Löylyssä lounaalla)
villapaita/Devold, takki/Samsoe&Samsoe, farkut/Twist&Tango, kumpparit/Tretorn, lapaset/käsityötä
Ihanaa löytää muitakin Legolasiin ihastuneita (ja just ne LotR-leffoista, ei Hobiteista). Tai siis, en tunnusta mitään…
SE ON MUN! *vihainen naama
Ihana kuvaus ensirakkaudesta! Mie taas ihastuin Aragorniin. Ja löysinpä aikuisena itselleni aika paljon häntä muistuttavan miehen! :D Ps. Aivan kertakaikkiaan ihanat kuvat!
Hauska tuo Aragorn-mies :))
Huh, melkein jo pelästyin, että olet tulossa minun apajilleni. Mutta onneksi sentään vaihdoit leiriä ;)
Minä vai Ilona? ? Mä en oo koskaan vaihtanut, Aragorn on aina ollut se ykkönen ??
onpa jotenkin ihan erityisen kauniita kuvia ! sävyt on ihan on point ja valloittava villisieluinen pohjolan mimmi ❄️✨
Joo, niin minustakin. Eeva on onnistunut nappaamaan hetken juuri sellaisena kuin se oli. Ja vähänkö kauniisti kirjoitit. Tuo on ehkä mun uusi titteli ”villisieluinen pohjolan mimmi”.
Otti oikein sydämestä kun luin otsikon, ah ihanaa Legolas, myös minun ensirakkauteni!
Miten se osasikin ja osaakin olla niin sydäntä pampattava?
Ihana postaus! Hymyilytti tätä lukiessa. Itse olin samanikäinen elokuvien ilmestyessä ja Frodo/Elijah Wood oli pitkään salainen ihastuksen kohde. <3
Oh Frodo! Olisi kyllä ihan tosi mielenkiintoista päästä nyt aikuisena johonkin testiin, että miksi toista miellyttää toinen ja toista toinen.
Heh, mullakin Legolas oli ensimmäisiä leffaihastuksia, mutta sittemmin tykästyin enemmän Aragorniin – Aragorn on vieläkin niin kuuma niissä leffoissa! Siis silloin kun se on likainen, verinen ja hikinen, silloin lopussa putipuhtaana se ei olekaan niin hurnaava enää, heh.
Likainen, verinen ja hikinen Aragorn on kyllä aika jees. Putipuhdas, kauluspaitainen Viggo Mortensen ei taas oikein hetkauta. On se kumma.
Kuten IlonaK:lla ”Aragorn-mies”, niin olisiko Henriikallakin Legolas aika samannäköinen Jannen kanssa? ;)
Oikeaa Legolasta ei kyllä korvaan kukaan, mutta onneksi hänellä on vähintään hiusta.