Urheilija-minäni hävettää. Usein. Useimmiten onneksi naurattaa.
Aina sama laulu! Innostun, riehaannun, huudan koko maailmalle uutta lajiani, saliani, löytöäni, uutta urheilijaelämääni. Ajattelen, että nyt se on vihdoin täällä: HENRIIKKA 2.0.
Kelataanpa pari vuotta taaksepäin:
Kevät 2014. Innostun adidasheimon myötä juoksemisesta ja projektin päätteeksi päässäni rullaavat ajatukset: juoksu on niin mun laji. Siitä voi hyvin tulla mun koko elämä. Projekti loppuu kesäkuun alussa. Juoksen kesä–elokuussa yhteensä kaksi kertaa.
Syksy 2014: Aloitan salitreenauksen ensi kertaa elämässä. Ostan vuoden kortin ja varaan personal trainerilta viisi kertaa, jotta pääsen kunnolla alkuun. Alan haaveilla, miten atleettiseksi muutun, kuinka voittamattomaksi kehityn. Käyn vähintään kolmesti viikossa, jonka lisäksi käyn salilla aamuisin virtuaalispinningissä. Juoksen juoksumatolla ja tutustun salin väkeen. Olen se hullu, joka on lauantaisin seitsmältä siivojan kanssa salilla. Tätä jatkuu noin neljä kuukautta.
Kevät 2015: Rantarunko! !! Löydän TFW Helsingin ja parhaan valmennuksen, jota olen koskaan saanut. Tiedän, että tässä tämä nyt on: elämäni sali, elämäni laji, elämäni valmentajat ja soturitoverit. Käyn kahden kuukauden intensiivikurssin niin lujalla meiningillä, että reisiini tulee raskausarpia lihasten kasvun myötä. Kehityn valtavasti ja opin uutta. Rantarunko it is!
Tulee touko- ja kesäkuu, jolloin en tee mitään. En yhtään mitään.
Jollain ihmeen kaupalla (kevään treenihöyryissä maksetun kausimaksun takia) sain itseni takaisin elokuussa ja jatkoinkin tasaisen tappavaan tahtiin lokakuun lopulle saakka. Vedän 10 leukaa, nautin jokaisesta treenistä. Sitten tulee marras- ja joulukuu: kiire ja pimeys. Muutto, jonka vuoksi päädyn suht kauaksi salista. Jään kyydistä.
Viime marras-joulukuun aikana en tehnyt urheilun saralla juuri mitään. Jäin vain kelkasta. Enkä edes jäänyt vaan jättäydyn. Ei tällaiset asiat ole kenenkään muun kuin itsensä vastuulla. Minut saa urheilun pariin sellaisella innolla, ettei vastaanlaista usein näe. Rakastan tehdä suunilleen aivan kaikkea. Aivan täysillä.
Minut saa pois urheilun parista kuitenkin lähes yhtä helposti. Ei tarvita kuin pari epäaktiivisempaa viikkoa, jotta rutiininomainen urheilu katkeaa ja homma lässähtää. Ei tarvita kuin muutamat repsahdukset, niin niitä saattaa hyvinkin seurata kahden kuukauden hiljaiselo.
Arvatkaa mikä naurattaa aivan kamalasti? Kirjoitin vuosi sitten lähes identtisen kirjoituksen eikä mikään ole muuttunut. Sama jojoileva Henriikka 1.0 täällä hei.
Vaikka tuntuu, että kuntotasoni palautuu aina lähtöpisteeseen heittäytyessäni pariksi kuukaudeksi breikille, onneksi jotain on muuttunut myös pysyvästi. Jokaisesta super-riemu-into-urheilupyrähdyksestäni saan aina mukaani kasan tietoa, toisen kasan taitoja. Vaikka välillä olisinkin totaalinen luuseri, en voi väittää ettei mitään olisi jäänyt käteen.
Tällä hetkellä tuntuu, että kaipaan urheilua, joka ei enää entisestään suurenna lihaksiani. Hauiksellani on tapana kasvaa päätäni suuremmaksi, jos yhtään intoudun voimatreenistä. Haluaisin olla osaavampi, tiiviimpi, ketterämpi ja nopeampi. Sellainen arjen ohjus. Haluaisin monipuolista, taitokeskeistä, sosiaalista ja viihdyttävää urheilua. Lisäksi kehonhuoltoon ja venyttelyyn, sekä ruokavalioon tulisi keskittyä aivan erityisesti.
Ja voin paljastaa, että muuttuneen asuinlokaation myötä olen löytänyt läheltä kaksi aivan uutta urheilujuttua: Ensimmäisenä Helsinki Core Trainers. Kävin eilen testitunnilla ja luulen, että Kanervan vetämässä bootcampissa saattaisin saada sopivasti kyytiä persuksiin. Takataskussa polttelee testikortti myös Esport Bristoliin, jonne aion suunnata vielä ennen tammikuun loppua. Lisäksi aloitimme eilen siskoni kanssa trampoliini- ja telinekurssin. Eilen alkeiskurssin ensimmäisellä kerralla harjoiteltiin muun muassa puolivolttia permannolla ja voltteja trampoliinilla. Sydän hakaten, aivan fiiliksissä yritin pysyä vanhan liiton sirkusopettajan perässä. Huomenna olen menossa isoveljeni kanssa kiipeilemään.
Ja tiedättekö mitä? Nyt tuntuu, että olen vihdoin löytänyt lajini, salini, uuden urheilijaelämäni. Nyt se on vihdoin täällä: HENRIIKKA 2.0.
-Henriikka
Kuvat: onevision.fi
(kuvat otettu syksyllä 2014, elämäni oudoimmista treeneistä jäänmurtajalla)
Ihanaa, sielunsisko! Samaa jojoilua täälläkin havaittavissa. Nyt haaveena löytää sali-into uudelleen.. Useita valmennuksia kokeiltu, mutta kesken ovat jääneet… Josko vielä yhtä yrittåisin :D
Toivottavasti oot löytänyt taas sali-innon! Ja jos et, niin eiköhän se sieltä löydy, kun vähän potkii peffalle.
Mä olen tämän viime kuukauden pysynyt yllättävän hyvin samoissa liikuntamuodoissa, ehkäpä jojoilun aikakausi on ohi… NOOT.
Same here… Its ajattelin varata PT, mutta nyt en ole ihan varmaa ;)
No oletko jo varannut vai muuttuiko suunnitelmat? ;-)
Mut hei, sulla on aika tiivis toi innostumistahti :D mulla menee semmonen vuosi yleensä uuden innostumisen saamiseen
Hahaha, no siitä voin olla kyllä iloinen, että tahti on aika kova. Nollasta sataan!
Moi!
Mun mielestä on kuitenkin rohkeeta aloittaa aina uudestaan. Ja vieläpä uusia lajeja. Älä häpeile, vaan ajattele, että olet rohkaisuna ja esimerkkinä muille. Kuten muukin täällä kommentoi, innostut suht nopeesti aina uudelleen. Itselle nousee kynnys helposti liian korkeaksi jos edellisestä sporttailulerrasta on liian pitkä aika. Esim temppukerhoon olis siisti mennä, mutta ei muka uskalla. Tai ajattelee liian syvällisesti, että onko tää nyt mun loppuelämän juttu. Kun ei tarvii olla.
Toinen juttu.
Musta olisi tosi mielenkiintoista lukea yrittäjä-Henriikasta in action. Siis siitä kaikesta muusta työstä, jota blogin kirjoittamisen ja blogitapaamisten lisäksi teet. Loppiaisena ainakin meinasit tehdä kuittitumbaa (oot niin hyvä kirjoittamaan, että sekin kuulostaa jännittävältä!), ja jotenkin olet yrityksesi perustanutkin. Mitkä on yrityksesi tulevaisuuden visiot? Mitä neuvoja antaisit (nuorille) yrittämistä suunnitteleville?
Miksi Suomessa se on yritys? Miksei työn tekeminen? Tai menestys?
Kauniita talvipäiviä sinulle!
Heippa Maija.
Kiitos ensinnäkin mainiosta ja innostavasta kommentista.
Mun innostumistahti on kieltämättä suhteellisen tiukka, mutta en kuitenkaan ihan kaikkialle uskalla lähteä kokeilemaan, varsninkaan yksin. Usein mulla on joku tuttu mukana. Vaikka oon myös mennyt uusiin paikkoihin tuntematta ketään. Se on superjännittävää, mutta kiva kuulla, jos voin olla esimerkkinä muille. Koska todellakin tahtoisin rohkaista ihmisiä kokeilemaan uusia ja itseään kiinnostavia juttuja. Ja niin kuin sanoit, sen ei tarvitse olla loppuelämän harrastus. Välillä on kiva vaan käydä kokeilemassa.
Yrittäjä-Henriikka in action. Hmm… Voisihan sitä ehkä jotain kirjoittaakin. Tällä hektellä en koe olevani vielä mikään kovan luokan yrittäjä, mutta kyllähän mä tietysti jotain varmasti tiedän, mikä voisi auttaa uusia tai tulevia. Pitääpä laittaa tää ylös.
Ihanaa talvenjatkoa sinullekin!
Täällä sama juttu, mutta mun kaudet ei oo noin intensiivisiä ja kestää vähemmän aikaa :D
Hyvä tietää, etten ole ainoa jojottelija tässä maailmassa. Mun kaudet on välillä ehkä vähän liiankin intensiivisiä. Menen aika 100% mukaan, kun jonkun uuden jutun aloitan. Välillä voisi vähän yrittää löysäillä enemmän :-)
Mikähän siinä on että aina ihmisiä kiinnostaa just ne päivastaset lajit kuin mihin oma kroppa on luotu? :D Itse olen pitkäsäärinen nuudelityttö joka voi syödä paketin voita päivässä eikä runkoon tartu mitään. Juoksukuntoa olis muille jakaa, mutta ei se kiinnosta vaan voima ja lihan kasvatus, joka ei sitten taas luonnistu millään. Arvostakaamme kehojamme, toiset tekisivät mitä vaan saadakseen tuon kehonmallin :)
Haha, siinä vasta kysymys. Ei kyllä mitään hajua vastauksesta.
Ja jeppp, indeed. Yritetään arvostaa kroppia, jotka on meille annettu!