Yhteisön kaipuusta, kuuluvuuden tunteesta

Periaatteessa minulla on fokus useimmiten tulevaisuudessa. Pidän siitä, ettei menneitä jäädä marisemaan ja että päätökset tekisi niin, ettei myöhemmin tarvitsisi jäädä mutisemaan. Tulevaisuus ei ole minulle pelottava, vaan innostava ajatus.

Mutta sitten minusta löytyy kuitenkin myös sellainen riemumelankolisti, nostalgikko, joka vanhoja tavaroita tai valokuvia löytäessään jää muistelemaan hetkiä, kaivaa yksityiskohtia aivolohkoista takaisin tietoisuuteen ja jää pyörimään niiden äärelle. Kääntelen, vääntelen ja hymähtelen. Yhteistä näillä hetkillä kuitenkin on usein se, että ne ovat positiivisia muistoja, ihania asioita elämästä. Sellaisia, joita tahdonkin muistaa ja joihin on ilo palata.

Tänään, itsenäisyyspäivän jälkeisissä huminoissa, päädyin katsomaan viimevuotisen itsenäisyyspäivänaaton juhlahulinaa. On Suomi101-Henriikka28-juhlat, jotka pidettiin vuokratussa huvilassa opiskelukavereiden kesken. Kaikki eivät päässeet mukaan, mutta ne jotka pääsivät, juhlivat kyllä kanssani pitkälle aamuyöhön saakka.

Oli valtava kasa pitsaa, Sienimestaria suurin osa, totta kai. Oli vuolaasti virtaavaa kuohuvaa ja eräkakku – siis ihan oikeasti eräteemaisena tilattu täytekakku. Kaikki olivat metsäelämän vastapainona niin hienoina ja kiireisen syksyn päätteeksi valmiita ilonpitoon.

Pelasimme aivan älyttömiä tanssi- ja seurapelejä. Yhdessäkin piti kuljettaa pakaroiden välissä kahden euron kolikkoa, asettua sitten haluamilleen jalansijoille vesilasin ääreen ja tiputtaa kolikko pakaroittensa välistä niin, että se menisi lasiin. Tiedän, ettei tämä kuulosta kovin hauskalta, olin itsekin äärimmäisen skeptinen. Olimme kuitenkin katketa naurusta.

Toisessa pelissä haimme ympäri taloa pelinjohtajalle erilaisia tavaroita: pipoja, kyniä tai vaikka kengännauhoja. Meinasi mennä liian raisuksi, kun finaalissa kiskoin spontaanisti luokkakaveriltani vyön hänen housuistaan. (Kannatti! Voitin. Alla tunnelmat.)

Tänään nostalgiassa kieriskellessäni tajusin, että kaipaan tuota. Yhteisöä. Yhteisöllisyyttä.

En ole yksinäinen, lainkaan, minulla on paljon ystäviä ympärilläni ja ihana perhekin.  Huomaan kuitenkin kaipaavani yhteisöä. Sellaista isompaa porukkaa, jonne tuntisi kuuluvansa. Jossa olisi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi jutella, temuta ja vain olla. Sellainen porukka, jossa olisi niin monta kannattelijaa, että välillä voisi vain istua rauhassa nurkassa ja naureskella muiden jutuille. Sellainen jossa ei haittaisi, jos ei aina pääse paikalle, mutta muut kuitenkin huomaisivat ettet pääse. Sellainen, jossa saisi olla oma itsensä, hyvässä ja pahassa.

Ennen viime vuotta en ollut koskaan ennen löytänyt yhteisöjäni koulumaailmalta, ne olivat aina muualta. En tiedä, tulenko koskaan enää kokemaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin eräopaskoulussa. Kuin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena harrastusten parissa, sekä eri elämänvaiheissa suurissa kaveriporukoissa. Mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaisia isompia ryhmittymiä tai yhteisöjä, joihin kuuluisin.

Aina välillä haaveilen, että alkaisin vain notkua jonkun taajaman kuppilassa, tutustuisin kaikkiin mummoihin ja hörppisimme tasseilta kahva torstaisin, sokeripalat sievästi hampaiden välissä. Mutta haaveiksi ovat vielä jääneet.

Tiedän tietysti, että sellaisia yhteisöjä on, paljonkin. On harrastusryhmiä, partioita, seurakuntia, kaupunginosayhdistyksiä, järjestötoimintaa ja vaikka mitä hienoa ja yhteisöllistä. Mutta elämäntilanne, ajalliset resurssit ja yksinkertaisesti se, ettei yhteisöön sukeltaminen ja juurtuminen ole välttämättä mikään yhden illan projeki, ovat kaikki olennaisessa osassa. Olen aina inhonnut sitä, että yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle todetaan: “On muitakin yksinäisiä! Meet vaan ja tutustut.” Sama juttuhan se on yhteisöjen kanssa.

Joten saapa nähdä. Katson nyt vielä, minne elämä kuljetteleepi. Ehkä sinne mummojen luokse, kuka tietää. Ensimmäisenä steppinä olen nyt yrittänyt viime kuukaudet rauhoittaa elämääni, että jollekin yhteisölle olisi edes aikaa. Se olisi kai välttämätöntä lähtökohta kaikessa.

Ohoh. Jotenkin kirjoittaessani kaikesta tuli vähän alakuloista, vaikka oikeasti piti ilahtuneena ikävöidä luokkakavereitani ja viimevuotisia kinkereitä, joissa loistivat jouluvalot ja kaksieuroset pakaroissa. Joskus alitajunnasta ilmeisesti tupsahtaa tällaista sanomaa, joka kuuluu tällä kertaa niin, että olisi kiva kuulua jonnekin.

Suomeen kuulun ainakin, sen tiedä. Minä en taida lähteä Suomesta, eikä Suomi minusta. Olkoon asia niin, ennen kuin toisin todistetaan.

Riemua viikonloppuun, olit sitten 102-vuotiaan Suomen huomassa tai missä tahansa muulla.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen, armas luokkatoverini ja vuoden hovikuvaajani

3 kommenttia

  1. Avatar E 15.12.2019

    Samaistun tekstiisi, minäkin kaipaisin tällä hetkellä jotakin porukkaa, johon kuulua. Olin onnekas yläasteella ja lukiossa, kun meillä oli todella hyvä luokkahenki ja koko luokka oli ikään kuin samaa porukkaa. Samoin kuuluin näihin aikoihin yhteen seurakuntaporukkaan, jossa parasta oli yhteisöllisyys ja kuuluvuuden tunne. En oikeastaan edes tajunnut, miten onnekas olin, kunnes yliopistoon tullessa tämä yhteisöllisyyden aika sitten loppuikin. Kaikki tekevät opintoja niin eri tahdissa, että on vaikea muodostaa mitään porukkaa. Kavereita ja ystäviä löytyy, mutta opintojen ja erilaisten elämäntilanteiden vuoksi kaverit ovat hajaantuneena ympäri Suomea.
    Kiitos, kun otit esiin tämän tärkeän aiheen. :)

    Vastaa
  2. Avatar Em 18.12.2019

    Hei olipa samastuttavia ajatuksia! Jotenkin omassa elämässä oon päätynyt kanssa tilanteeseen, jossa aiemmat tosi tiiviit opiskelukaveri-, ainejärjestö- ja seurakuntaporukat on yhtäkkiä jääneet taakse, ilman sen suurempaa draamaa (:D), mutta kuitenkin lyhyessä ajassa. Jotenkin vaikea lähteä rakentamaan sidettä mihinkään yhteisöön tarkoituksella, kun ne on aiemmin tulleet itsestään. Tuntuisi keinotekoiselta päättää, että tähän sitoudun… Ja tuo, että kuuluvuuden rakentuminen veisi aikaa, tekee siitä vielä vaikeempaa. Ystäviä ja läheisiä on, mutta ei porukkaa. Jotenkin rohkaisevaa kuulla, että jollain muullakin on samankaltainen tilanne. En koskaan kommentoi mihinkään, mutta nyt oli pakko!

    Vastaa
  3. Avatar Emma 21.12.2019

    Tosi hyvin kirjoitettu. Ja ymmärrän mitä tarkoitat. Pakko kyllä sanoa että kun puhuit siitä että mummot kuppilassa niin olis se aika söpöä. :D Muutenki se että olisi paikka minne mennä ja siellä olisi aina joku tuttu.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.