arkisto:

kesäkuu 2020

Merinovillaa joka tilanteeseen (+North Outdoor All day -arvonta)

358
–
muoti, oma tyyli, yhteistyöTags: , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Pliiiiis, mitä kledjuja! Voin kertoa, että olin melkoisessa hurmostilassa näitä vaatteita ensi kerran sovitellessani. Erityisesti tuo metsänvihreä, tahallisesti suurikokoisena hankittu huppari vei sydämeni niin, että fiuuuuu.

Suosikkimateriaalini kesät talvet: merinovilla. Moni ajattelee, että villa kuuluu vain talvisesonkiin, mutta höpö höpö. Riittävän ohuet merinovillakerrokset hengittävät kesällä hyvin, eivät hiosta tai kerää hajuja, mutta lämmittävät kuitenkin päivän taittuessa viileämpään iltaan. (Kyllä te tiedätte ne hetket, kun istua töpsöttää vielä kalliolla, kun aurinko laskee. Tekisi mieli jäädä, mutta vähän hiostuneessa puuvillapaidassa alkaa tulla vilu.)

Minulla on varsin kivoja uutisia kerrottavana.

Olen tehnyt North Outdoorin kanssa yhteistyötä jo usean vuoden ajan. Esimerkiksi ikisuosikkini, Suomessa valmistettu KASKI-villapaitahan on päällä ihan perusarjessa, kaupungissa, missä tahansa, mutta suurin osa NO:n vaatteista on kuitenkin ollut minulla selkeästi retki- ja reissukäytössä. Kerrastopukeutuminen ei ole kuitenkaan vielä yltänyt Helsingin keskustaelooni, vaikka pitkät kalsarit ovatkin mukavin vaate ikinä.

Kivat uutiset ovat kalsarihehkutuksen sijaan kuitenkin se, että North Outdoor on julkaissut uuden ALL DAY -malliston, joka on keskittynyt nimenomaan monipuolisiin vapaa-ajan vaatteisiin. Mallistoon kuuluu muun muassa kevyitä huppareita, pitkähihaisia, shortseja, mekkoja sekä henkäyksen ohuita t-paitoja ja toppeja. Kaikki nämä kuvien vaatteet ovat nimenomaan ALL DAY:stä. Materiaalina merinovillan lisäksi käytetään bambua, joka tekee vaatteista iholle lempeämpiä, ja vaatteesta yhä laskeutuvamman.

Itse arvostan vaatteissa niiden monipuolisuutta. Tietysti näissä vaatteissa voi hyvin lähteä kaupungin sijaan myös spontaanille retkelle tai ulkoilemaan (tai ei tarvitse olla spontaanikaan, hah). Yhtä lailla tulen käyttämään vaikka noita hihattomia, t-paitoja ja esimerkiksi sortseja retkilläni, ja osaa malliston vaatteista myös välikerroksena kokonaisuudessa, mutta sen lisäksi nämä näyttävät siltä, että sujahdan vetimissä kaupunkimassankin sekaan mutkattomasti.

Näitä kuvia otimme Joannan kanssa viime torstaina iltakahdeksan jälkeen. Oli ollut aivan uskomaton hellepäivä, joten siirsimme pari kertaa aloitusaikaa. Aivan ensimmäiseksi haimme jäätelöä ja kahvia Eiranrannasta, joiden avulla sitten porhalsimme Hernesaarta ympäri kauniita vaatteita kameralle ikuistaen. Vanhat teollisuusalueet ja -rakennukset ovat kyllä aina vaikuttavia, karussa kauneudessaan. Ja tietysti keltaiset traktorit myös.

Oli kiva huomata, ettei vaatteissa tullut tuskaisen kuuma, vaikka todellisuudessa pitkähihaista paitaa ei olisikaan tuossa hetkessä tarvittu. Merinokuitu reagoi kehon lämpötilaan, minkä vuoksi se on omiaan myös kesävaatteissa.

Merinovillan kuidut ovat myös huomattavasti ohuempia kuin perinteisen lampaanvillan ja kuitu on pitkää, minkä vuoksi merinolangasta voidaan valmistaa hyvin myös ohuempia ja kevyempiä neuloksia. Monelle saattaa edelleenkin tulla villa sanasta mieleen sellainen paksu Islanti-neule, mutta todellisuudessa merinolanka voi olla myös sellaista hiuksenhienoa.

Näiden kuvien merinovilla-bambu-sekoitussuhde vaihtelee: esimerkiksi hupparissa ja tuossa tummansinisessä collegemaisessa neuleessä ulkopinta on merinovillaa ja sisäpinta bambukuitua, kun taas topeissa ja t-paidoissa on merino-bambulankaa 70/30-suhteessa. North Outdoor käyttää vain eettisesti tuotettua, mulesing-vapaata merinovillaa.

Kuvissa päällä:

ALL DAY huppari, vihreä (koko miehet M)
ALL DAY 260 paita, sininen (koko miehet M)
ALL DAY housut, musta (koko M)
ALL DAY toppi NIA (selästä avoin), salmon (koko M)
ALL DAY t-paita, t.sin (koko S)
ALL DAY shortsit musta (koko M)
ALL DAY ROS vihreä (koko M)
ALL DAY toppi DAY musta (koko M)
ALL DAY long-t salmon (koko S)

Olen itse lähes aina kokoa M/38 ja vaatteet istuivat, mutta niihin jäi kuitenkin juuri sopivasti pientä väljyyttä. Hupparista ja sinisestä ”collegepaidasta” otin tahallisesti miestenmallit, vaikka naistenkin olisi ollut, ja vieläpä koossa M, sillä niihin halusin reilusti rentoutta. T-paidasta ja selästä avoimesta, lohenvärisestä hihattomasta on koot S, muista naistenmalliston M-kokoa.

Helpot, kauniit, monikäyttöiset vaatteet. Sellaisista itse pidän.

Kaukana on ne ajat, kun nyhdin liian lyhyitä farkunlahkeita vähän väliä alemmas reittä ja yritin saada kilkuteltua epäkäytännöllisen korkeilla koroilla Punavuoren mukulakivikatuja. Toisaalta ne ajat olivat lyhyet, ja hetket silloinkin harvassa. Jos saa pukeutua maailman mukavimmin, pehmeimmin ja vieläpä vastuullisesti, miksi pukeutua kurjuutta itselle tai muille luoviin tekeleisiin?

Alennuskoodi:

Minulla on taas teille tuttuun tapaan North Outdoorin alennuskoodi. On ollut hauska huomata, että useampi on sellaisen perään jo ennättänyt kysellä. Koodilla ”henriikka15” saa alennusta koko valikoimasta heinäkuun loppuun saakka.

Arvonta:

Yhtä teistä onni kuitenkin suosii spesiaalisti. Jättämällä vapaavalintaiset terkut kommenttipoksiin sunnuntai 5.7. mennessä, osallistuu arvontaan, jonka voittaja saa valita itselleen tahtomansa yläosan + alaosan tai mekon ALL DAY -mallistosta. I-ha-naa. Jos haluaa tuplata voittomahdollisuutensa, voi käydä kommentoimassa myös Instagram-kuvaani, jossa suoritetaan identtinen arvonta (julkaisen kuvan su-illalla).

—

Iloa jokaisen sunnuntaihin ja tulevaan viikkoon. Itse suuntaan vihdoin odotetulle reissulla kohti Lappia ja pohjoisen seikkailuja. Auto liikkuu kohti Lappia, ja mieli on tyyni ja odottava. Okei, ei niin tyyni, mutta odottava ainakin.

-Henriikka

Täältä tsekkailemaan lisää North Outdoorin sivuille

Kuvat: Joanna Suomalainen (pliis mikä likka!)

Musta tuntuu, että mä oon kaunis.

12
–
elämä, oma tyyliTags: ,

Kävin ystäväni kanssa seuraavan keskustelun viime viikolla, kesken ihan tavallisen illanvieton:

Minä: ”Musta on alkanut tuntua, että mä oon kaunis.”
Ystävä: ”Totta kai sä oot. Hyvä, että ymmärrät sen.”
Minä: ”Mutta entäs, jos luulen vaan niin? Jos luulenkin väärin. Eikös se ole aika noloa, että mä vaan elän onnellisena tätä elämää luullen itseäni kauniiksi, jos ympärillä olijat on oikeesti ihan eri mieltä?”
Ystävä: ”Mitä ihmettä!? Eihän kauneus ole mikään muotti, mitkään tietyt ominaisuudet. Eikös se nyt ole vaan ihan parasta, jos tunnet niin, ajattelee muut mitä tahansa?”

Suoraan sanoen en ymmärrä itsekään ajatustani. Oli jopa hivenen nöyryyttävää jäädä itse itselleen kiinni ajattelumallista, johon ei haluaisi tukeutua: että kauneus olisi joku tietty universaali totuus, joku tietynlainen ihanne, jonka saavuttaessaan ihminen on kaunis.

On ihan hullun rasittavaa tajuta, että vaikka puhuu mitä, niin takaraivossa kolkuttaa, että tulisi olla klassinen, länsimaalainen malli – juuri tietynlainen, tietynkokoinen, tietynnäköinen.

En missään tapauksessa haluaisi ajatella näin.

En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi kuin nykyisin. On ollut siistiä tajuta, ettei tässä ole kyse ulkonäöstä, vaan olosta. Olen kauimpana sitä ”klassista-jotain-ihme-mallimuottia” kuin olen koskaan ollut.

Sen sijaan minusta tuntuu hyvältä. Yritän tehdä valintoja, jotka tukevat hyvinvointiani. Niitä valintoja on sadottain päivässä ja kunhan noin 80 prosenttia menee suht järkevästi, niin vaikutan pysyvän tyytyväisenä. Näitä kuvia edelsi rantasauna ja näiden jälkeen nautimme mökki-illallista raclettejuustopannun kanssa. Hyvinvointia edistäviä valintoja molemmat. Arvostan itseäni ja elettyä elämääni, ajatuksia pääni sisällä ja kroppaa, joka on kuljettanut tänne saakka. 

Huvittavan konkreettisesti muutos kiteytyy toiseksi suurimpiin varpaisiini, jotka ovat sen muotoiset (kenkävalinnasta huolimatta), että ovat vuosien varrella kerryttäneet sellaiset kovettumat varpaan puoliväliin. Ne ovat ainoastaan esteettinen haitta, joita pitkään katsoin inhoten. Eräs kaverini jopa kommentoi niitä kerran sanoen: ”Onneksi mulla on kauniit varpaat, eikä tuollaisia.” (Mitä vitsiä?) Nykyisin katson outoja kovettumapalleroita ja tuumin itsekseni, että on kannattanut kulkea ja seikkailla. Etten vaihtaisi ainoatakaan reissua kauniimpiin varpaisiin. Varpaille kiitos hyvästä työstä.

Näissä kuvissa olen minä. Minunnäköisenä. Kauniina.

Siellä te ruudun toisella puolella luette tätä juttua. Teidännäköisinänne. Kauniina.

—

Totta hemmetissä haluan elää tätä elämää mieluummin niin, että koen itseni kauniiksi. Aivan sama, jos joku muu ajattelee toisin, minä saan tuntea näin.

Juuri aamulla kirjoitinkin Instagramiinkin muutaman vuoden takaisin ajatukseni, jonka haluan teillekin jakaa:

Ulkoista rumuutta ei ole olemassakaan.

Sitä paitsi minulla on teille salaisuus: kukaan, ei siis yhtään kukaan, sovi siihen ihmeelliseen kauneusihannemuottiin, joka takaraivossa kolkuttelee. Päästetään se menemään.

-Henriikka

Pppst! Tänään julkaistu podcast-jakso käsittelee kauneutta, jos syvempi teemaan sukeltaminen kiinnostaa.

Mitä ikävöin Ylläkseltä?

8
–
matkustusTags: , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs 

Tällä hetkellä minulla on vähän koditon olo. Tuntuu, että Helsingin keskustaelämä vetelee kohdaltani viimeisiä hengenvetojaan tässä muodossa.

Hetkonen, muutan heti ajatustani. Ehkä minulla onkin koteja vähän useampi, ei vain yhtä päämajaa. Minulle on nimittäin syntynyt tässä vuosien saatossa sellaisia kodinomaisia paikkoja vähän sinne sun tänne.

Yksi tällainen on Ylläs.

Mietin tänään aamukahvia juodessani, miten edes ensi kerran päädyin sinne lapsuuden jälkeen, enkä meinannut muistaa. Sitten havahduin muistoon, että 3,5 vuotta sitten tein viestintätyötä Messukeskuksen GoExpo Winter -tapahtuman kanssa ja päädyin sitä kautta Ylläkselle ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. Olin juuri aloittanut täyspäiväisesti yrittäjänä ja puhkuin virtaa ja rutiinittoman arjen ikeestä irrottautumisen tuomaa vapaudenhuumaa.

Oli maaliskuu, hurjat kinokset lunta ja koko ajan odottava mieli. En ollut nähnyt kunnon revontulia vielä koskaan, ja joka ilta oli olo, että ehkä ne ovat pian täällä. Taisi olla toiseksi viimeinen ilta, kun Ylläksellä jo silloin talveaan viettänyt Eetu laittoi viestin: ”Nyt leiskuu!” Otin pyörän alle, poljin pari kilometria Kuerkievarin majapaikalta Äkäslompolo-järven jään reunalle ja tarpoin lumen läpi aukealla. Taivas lähti tanssimaan kirkkaan vihreänä ja vähän violettinakin. Tönötin toppatakissani keskellä jäätynyttä järveä ja nautin. Hiljaa ja kaikessa rauhassa, taivaan iloitessa ympärillä omiaan.

Ylläs on muuttunut kolmessa ja puolessa vuodessa. Siitä on noussut yhä selkeämmin yksi Lapin suosikkikohteista, ja erityisesti Äkäslompolon kylä kehittyy ja monipuolistuu.

Tänä vuonna Ylläs palkittiin Pohjoismaiden parhaana ulkoilukohteena (viesti meni tosin varmasti monelta ohi, kun yhtäkkiä eräs pandemia pisti pakan sekaisin), eikä syyttä: onhan täällä nyt niin hyvät puitteet olla ja tehdä.

Pötköttää reporankana ja olla aktiivinen.

Olen seurannut sivusta muutosta ja kehitystä sekä toivonut sormet ristissä parasta: ettei puhtaasta, rauhallisesta ja kauniista tehtäisi ruuhkaista ja levotonta. Eikä niin ole onneksi käynytkään.

Edelleen Ylläksellä on sama tuttu rauha kaikkialla.

Rauha ei tosin tarkoita sitä, ettenkö välillä rälläisi sallituilla luontopoluilla maastopyörällä tuhatta ja sataa, tai etten innostuisi välillä ottamaan paria olutta paikallisessa kuppilassa. Tämä rauha on sellaista toisenlaista, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja erityisesti sitä, että aitoa ja alkuperäistä kunnioitetaan, mutta uutta ei pelätä.

Siinäpä sen vahingossa sanoitinkin: olen iloinnut Ylläksestä sen vuoksi, että näkisin kaikkialla kotimaassa mahdollisuudet samanlaiseen kehitykseen. Alkuperäistä kunnioittaen, uusi vastaanottaen. Menneisyys on arvokas, ja tulevaisuus toivon mukaan kirkas.

Mitä muuta ikävöin Ylläksen tunturimaisemista?

No, niitä tuntureita. Sitä, että voi kivuta tunturinlaelle tai vaikka puoleen väliin vaan, kaataa kahvia termasti kuksaan ja katsella aavaa maisemaa. Talvella tykkypuita, kevättalvella kantavaa hankea, josta kimpoilee aurinko takaisin taivaalle, kesällä kirkkaita järviä ja syksyllä lämmintä sävymaailmaa maaruskan keskellä kellahtaneena. Tuntureilla on lähellä taivasta, mutta jalat visusti kiinni maassa. Syke tasaantuu pitkällä aikavälillä, vaikka todellisuudessa kiihtyisikin kivutessa.

Ikävöin kirkkaita vesiä. Viime elokuussa olimme pikkusiskoni Roosaliinan kanssa vajaa viikkoinen tutuissa maisemissa. Majoituimme 7fellsin silloin juuri avautuneessa boutique hostellissa, josta teimme aarteenetsintää sinne sun tänne, etsien uusia ihmeellisiä luontopaikkoja Ylläkseltä. Yksi löytynyt aarre oli kirkasvetinen Saivojärvi/-lampi, jonka laguunimainen olemus turkoosin veden kanssa teki vaikutuksen. Yhtä lailla Kuerlinkkojen kosket ja Pakasaivon rotkojärvi kutkuttavat mielessä. On oikeastaan perin kummallista, että minä, joka en ole koskaan hahmottanut karttojen tai sijaintien päälle, edes tunnen jotain näennäisesti kaukana sijaitsevaa aluetta näin hyvin.

Kaipaan toki myös Eväskorin pitsaa ja kunnon pitkää illallista Aurora Estatessa. Kaikkia latukahviloita, etenkin niitä jonne ei välttämättä tarvitse hiihtää. Ikävöin Kesänginkeitaan gluteenitonta porkkanakakkua.

Ikävöin sitä ettei ole kiire. Että on aina aikaa jäädä jutulle.

Toissatalvena pötkin karkuun elämääni Ylläkselle. Nyt jo leikilläni ja välillä vähän tosissani mietin, jos ottaisin elämäni mukaan sinne. Kaiken tämän. Rinkan, teltan ja keltaisen pakettiauton. Kauneimmat kupit ja lusikat, oranssin anorakkini. Ehkä retkituolin.

Näitä varmaan taas pohdin, kun viikonloppuna suuntaan koti pohjoista. Tuntuupa kivalta, että ajatus siitä on tuttu eikä tuntematon. Tuntuu kivalta myös tukea kotimaista matkailua tällaisen kevään jälkeen – sitä kokee olevansa niin paljosta velkaa, kun on saanut niin paljon.

Kohteita on tulevalla reissulla useita, mutta myös Ylläs on mukana. Spesiaalia on sekin, etten ole ennen ollut siellä keskikesällä. Koko Lapissakin olen itse asiassa ollut keskikesän aikaan vain yhden ainoan kerran! Vai kahdesti? No joka tapauksessa paljon on vielä koettavissa. (Joojoojoo, hyttyset, niitä on etelässäkin nyt miljoonittain niin en välitä. Ainakaan vielä. Sitä paitsi silloin viime kerralla niitä oli pohjoisessa paljon vähemmän kuin täällä.)

Yötön yö, täältä tullaan ihan juuri.

-Henriikka

Suuri osa kuvista: Eetu Leikas / Musko Visuals

Katukirppislöytöjä ja kesäkuun kuulumisia

4
–
kirpputoriTags: , , , ,

Olin sunnuntaina Dallapénpuiston eli Aleksis Kiven kadun katukirppiksellä. Miten saattaa olla, etten edes tiennyt koko jokaviikkoisen kirpputorin olemassaolosta, kun ennen käytännössä elin second handin metsästykselle?

Tietysti tänä vuonna kirpputorikulttuuri ei ole kukoistanut, mutta hiljalleen varovaisuuden rinnalle on syntynyt uutta oloa ja turvallisuudentuntua, mikä saa ihmiset jälleen liikkeelle. Itse satuin Aleksis Kiven kadun varrelle sunnuntaina sen vuoksi, että poikaystävä oli sopinut ostavansa sieltä kajakkikärryt. Onneksi satuin.

Hetken kierreltyämme ostimme telttakahvilasta kahvit ja pullaa. Eikä mitä tahansa pullaa, vaan gluteenittomia pullakuutioita pienessä pussissa. Hintaa hurjat 50 senttiä. Myyjä kertoi, että gluteeniton pulla oli jäänyt vähän raa’aksi, ja näin hän oli kuutioinut kelvolliset kohdat pusseihin ja myi nyt niitä halvalla. Hänellä oli mahtipontinen pleksisuojuspäähine, ja suu koko ajan hymyssä.

Sanoin ääneen kahvia juodessani, että katukirppikset ovat aina yhtä loistavia. Kukaan ei lähde sellaiseen tapahtumaan ilman, että on edes kohtalaisen hyvällä tuulella ja energinen. Lisäksi kansan monenlaiset rivit on löydettävissä, kaikki yhdessä kasassa, samojen rojujen ja löytöjen ympärillä hääräten.

Huomaan koko ajan useammin ja enemmän, etten tarvitse mitään. Second hand on kuitenkin edelleen heikkouteni ja sallin käytetyn oston melko matalalla kynnyksellä. Se on ikään kuin harrastus, löytää vanhasta uutta ja mielenkiintoista, saattaa jotain vanhaa ja loistonsa menettänyttä takaisin eloon.

Senkin taisin sanoa ääneen, että kirpputoreilla valtaa aina euforinen olo, että voi löytää ihan mitä tahansa. Harvassa kaupassa pystyy löytämään aivan mitä vaan.

Entäs ne löydät sitten? Ne ovat näissä kuvissa.

Punertava, vakosamettinen takkipaita (5€) oli ensimmäisestä pöydästä ja kiinnitti heti huomion.

Kaksi tipumunakuppia (0,5€/kpl) ja ristipistotaulun (0,5€) löysin eräästä pöydästä, joka oli mieleeni: kaikkea aivan superoutoa sekaisin. Myyjät naureskelivat itsekin kaikelle, mitä myivät. Kyseessä oli luullakseni kuolinpesä. Sellaiset yleensä hoksaa, kun tavaroiden ja myyjien välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä.

Pellavaiset servetit (1€/kpl) menevät taatusti käyttöön. Pidän niistä kattauksessa, vaikka en kuuna kullan päivänä varmaan pyyhkisi yhteenkään suutani. Se tuntuu jotenkin tuhlailevalta, vaikka on päinvastoin kestävämpää kuin kertakäyttöisyys.

Syvimmälle sydämeen itsensä löysi Lappi-teemainen, sininen rasia (7€). Myyjänä oli hauska, leppoisa ukkeli, kenelle kerroin avoimesti, että hän teki kaupoilla minut iloiseksi. Hinta oli sinänsä korkea, mutta tämä oli liian paljon mieleeni pöytään jätettäväksi.

Jos nämä muut löydöt ovat olleet outoja, niin on tämäkin: Helsingin vaakuna ryijynä (5€). Hapsut vaativat vähän höyryttämistä, mutta kyllä tästä vielä hienon statementin saa kodin seinälle.

Moshinon ruudullinen neule (7€) oli itse asiassa vasta muutaman tunnin jälkeen Ullanlinnasta, Vuorimiehenpuistosta. Siellä järjestettiin kesän kunniaksi kertaluontoinen katukirppistapahtuma, jossa vilisi yhtä lailla iloisia, hyväntuulisia ihmisiä. Myyjä kehotti nukkakampailemaan ennen käyttöä ja sen meinaan tehdäkin. Sitten vain lyhyt neuleenhelma mustanvekkihameen sisään ja tadaa, valmis asu! Syitä odottaa syksyä.

Juhannuksenvietto on juuri alkamassa. Istun mökillä tyytyväisenä ja kuuntelen Agentsia. Kuuntelen mökillä aina iskelmää.

Olen kirjoittanut kesäkuussa aika harvakseltaan blogia, mutta luulenpa että myös lukeminen on ollut harvempaa kuin tavallisesti. Tämähän on ollut upea kesäkuu! Lämpöä on riittänyt, ja ensisijainen mielenkiinnonkohteeni on ollut ulkona oleminen. Ehkä aivoissakin on virinnyt keskimääräistä vähemmän sisältöä, ja ajatuksettomat blogitekstit ne vasta turhia ovatkin. Lisäksi olen nauhoittanut kesää varten niin monta podcast-jaksoa, että työaika on ollut vähän kortilla. Toivottavasti valinta ajankäytöstä on ollut hyvä, ja kuuntelijat nauttivat loma-ajan jaksoista.

Mutta vähistä blogiteksteistä huolimatta elämä rullailee mukavasti (ja paremminkin). Kesä on tuntunut kesältä ja kesäyöt taianomaisilta, joskaan en kovin montaa ole ollut valvomassa. Kaikki elämässä on vähän vinksallaan, mutta kuitenkin aivan oikealla tavalla vinksallaan. Vähän niin kuin sinne päin, matkalla kohti oikeaa.

Sellaiset muutoksentuulet taas puhaltamassa, etten malta odottaa, mihin ne lennättävät ja milloin.

Siihen saakka maadoitan itseäni katukirppiksillä.

-Henriikka

Edes vartiksi

4
–
hyvinvointi

Istuin eilen sisällä melkein koko päivän. Päätä vähän särki ja niskaa jomotti. Tietokoneella istuminen tekee kaikkea muuta kuin hyvää. Häntäluuta vihloi, alaselkä on juntturassa, ja aivotkin kaipasivat levon lisäksi raikasta ilmaa. Olin ollut jo koko viikonlopun omineni lähinnä sisätiloissa. Ja mitä kauemmin sisällä munii ominensa, sitä korkeammaksi kynnys tuntuu kasvavan.

Päätin, että jotain on tehtävä. Oli se sitten sosialisoitumista tai hetki raikasta ilmaa. Lähetin ystäville viestin, että lähtisivätkö he illalla pihalle farkkukävelylle. (Farkkukävely on rennompi kävely, jonka voi tehdä farkuissa – ei siis korkean kynnyksen hikiliikuntaa). Lopulta päädyimme suunnittelemaan vähän tuulisesta ja synkeästä säästä huolimatta ihanan terassi-illan, kunhan ystävien lapsi on nukahtanut rattaisiin. Siellä me sitten istuimme, lapsi somasta vieressä nukkuen, minulla kesän ensimmäinen Aperol Spritz edessä ja hymy huulilla.

Kannatti ottaa ja lähteä. Ei tämä nyt mikään vallaton sporttiretki ollut, mutta eipä tarvinnut ollakaan. Hyvinvointi koostuu monista asioista, ja eilen kaipasin juuri tällaista. Happea ja ystäviä. Oranssia juomaa ja jäitä lasiin.

Tänään lounaan aikaan oli sama tukala olo. Päätin, että kävelen kahden kilometrin matkan Hakaniemen hallille. Pieni teko, mutta suuri vaikutus. Yleensä olisin ottanut sporan alle ja kököttänyt sen kyydissä melkein ovelta perille ja periltä takaisin ovelle.

Lopettelin puoli seitsemän aikaan töitä. Yritin miettiä, millaista urheilua kehoni kaipaisi ja ennen kaikkea, mitä mieleni kaipaisi. Muistin, että salit ovat palaneet tauoiltaan. Tsekkasin TFW Stadin tarjonnan tälle illalle ja sydän hakaten siirtelin sormeani illan tunnin varausnappulan päällä. ”Äääh. En mä jaksa. En mä pysty… Entä jos mun kunto ei enää kestä.. Pitäiskö vaan lähteä kävelylle… pitäiskö vaan jäädä kotiin?”

Class booked. The class cannot be cancelled anymore. Se on ainoa plussa siinä, että varaa viime tinkaan, ettei enää pysty peruuttamaan. Salikengät ja juomapullo reppuun, ovesta pihalle ja salille. Enää ei tarvitse kuin tehdä se, mitä valmentaja käskee.

Siitä tunnin ja vartin päästä olin kauttaaltani punainen ja hoipertelin salin rappuset takaisin ulkoilmaan. Aivan super rankka, mutta erinomainen treeni. Tiedän jo kokemuksesta, että kolmen treenikerran jälkeen helpottaa. Vaapuin kauppaan ostamaan voipaketin ja sain sen juuri vapisevin käsin maksettua. Otin punanaamaisia selfieitä koko matkan kotiin ja naureskelin euforisena ja pienen oksennuksen partaalla. Joku muu pitäisi jostain vähän vähemmän huuruisesta, minä nautin aika ajoin juuri tällaisestä. Minähän senkin itse päätin, että teen tuplatoistomäärät, ihan vain koska… miksi ei?

Kaikkein eniten mielessä oli kuitenkin ilo siitä, että varasin sen tunnin. Otin ja tein.

No mutta, se mitä halusin teille vain tänään kirjoittaa on yksinkertaiset kaksi sanaa:

”Edes vartiksi.”

Lähde edes vartiksi. Tee edes vartti. Keskity vartti. Varaa vartti. Pysäytä muu elämä vartiksi ja ota aikaa hyvinvoinnille. Usein se riittää.

Äläkä ota suuria tavoitteita. Tavoite voi yhtä hyvin olla se, että sen tunnin saa ylipäänsä varattua, sinne salille saa mentyä tai ehkä ihan vain se, että lähtee kotoa kadulle, ihan vaikka etuoven eteen seisoskelemaan. Edes vartiksi.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola

Kaikkien pitäisi käydä Mathildedalissa

8
–
matkustus, ravintolat, ruoka ja juomaTags: , , , , , , , , , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö (osa palveluista saatu)

Kävin Mathildedalin kylässä juuri ennen, kun kevät keikahti kallelleen. Vettä vihmoi ja oli harmaampaa kuin yksikään lonkero, mutta muistot ovat kultaisia ja lämpöisiä.

Matkustus, mukaan lukien kotimaan matkustus, oli hetken aikaa hyllyllä. Nyt taas, kun sille on annettu vihreää valoa, kerron teille kaikille:

Menkää käymään Mathildedalissa. Siellä tulisi jokaisen ihmisen vähintään kerran elämässään käydä.

Tuossa yllä olevassa kuvassa hymyilen sateen taivuttamassa tukassa Mathildedalin eli Matildan kylän olohuoneessa, kyläravintola Terhossa.

Terho on sellainen lungin meiningin lintukoto. Kiviarinauunissa paistettua lankkupitsaa, kaljaa ja hyvää mieltä. Olohuonekeikkoja, karaokea ja hyvällä kelillä takapihalle levittäytyvä Beer Garden. Taulut seinillä vähän sinne päin ripustettuna, ja lattiat täynnä ihanan värikkäitä mattoja. Kun sisään astuu, tuntuu kuin kyläläiset olisivat omassa kotonaan, ja heidän seassaan palloilee muutama ihmeissään oleva turisti – no, kesällä vähän enemmänkin kuin muutama.

Ravintolan lisäksi Terho on kyläpaahtimo. Takapihan talossa toimii myös Kyläpanimo. Osa oluiden nimistä, ja kaikki pulloissa olevat kuvat juontavat juurensa Matildan kylän tarinoista. Ei tarvitse suotta lähteä merta edemmäs kalaan, kun läheltä löytyy kahvit ja oluetkin. (Odotan itse kovin innoissani, että joskos jossain vaiheessa valikoimaan ilmestyisi gluteenitontakin olutta. Siihen saakka iloitsen siitä, että pitsaa on!)

Matilda on sellainen unelma, joka on oikeasti olemassa. Toivoisin joskus löytäväni kodin jostain samankaltaisesta, aktiivisesta yhteisöstä maaseudulta. Jos juureni vetäisivät idän sijaan enemmän länsi-Suomeen, voisin hyvin kuvitella muuttavani Mathildedaliin. Onneksi Salon kainalossa, aivan Teijon kansallispuiston läheisyydessä sijaitsevassa kylässä pääsee aina vierailemaan.

Pari viikkoa sitten olin Teijossa yötä ja mistäpä muualta haimmekaan aamukahvimme kuin kyläkaupalta. Myyjä vitsaili hyvällä sarkastisella otteella niin suvereenisti, että meni ensin hetki änkyttäessä:

”Kuuluuko santsi?”
”Joo, mutta maitoa et saa ottaa.”
”Ööö..ömhh… kröhö… AAAAAA!”

Luulen, että moni muistaa Matildan juuri alla olevan kuvan alpakoista. Pari vuotta sitten kyläidyllin kehittyessä tohinalla ja saadessa samalla mediahuomiota, usein kuvassa kököttivät juuri nämä sympaattiset alpakat. Siellä ne olivat meidänkin vierailumme aikana, likomärkinä mutta tyytyväisen oloisina. Vähän kuin itsekin olin! Kuljimme kuorivaatteissa ympäri piskuista kylää ja saavuimme aina uuteen paikkaan vettä valuen. Ei ollut yksi eikä kaksi paikkaa, jossa purskahdettiin nauruuun meidät nähdessämme. ”Siellä taitaa sataa?”

Mathildedal on sellainen kohde, että lyhyessäkin ajassa pystyy näkemään paljon. Jo tunnissa pääsee jyvälle, muutamassa alulle ja vuorokaudessa perille. Kaikki ”nähtävyydet” ja palvelut ovat toisistaan kävelymatkan päässä, ellei sitten reissuunsa halua yhdistää vaikkapa juuri Teijon Kansallispuiston fiilistelyä. Bussikyydit kuljettavat ainakin kesäisin perille, mutta omalla autolla paikan päälle pääsee vuoden ympäri. Tietysti esimerkiksi fillariretki paikan päälle voisi myös olla aika upea kokemus.

Itse haaveilen kesäreissusta, jossa ensin rötväilisi Teijossa telttayön ja sitten ottaisi luksus-hetket heti perään Matildassa jonkun pihakeikan, lankkupitsan ja suklaapuodin suklaiden saattelemana. Terhon yhteydessä on tänä kesänä myös Pänstdrunk-kauppa, jossa on upeita turkkilaisia mattoja ja pyyhkeitä myytävänä. Se pitäisi päästä kurkkaamaan. Ja vaikken kyläolutta saakaan juoda, niin onneksi Ylönkylässä, Salossa valmistetaan seudun omenista myös kuivaa Lepola-siideriä.

Terhon ja alpakoitten lisäksi Matildassa on punamultatalojen ja ruukkirakennusten täyteinen ruukkikylä. Siellä eri ruoka-, kahvila-, design- ja käsityöyrittäjät levittävät osaamistaan ja tarjontaansa meren vierellä, historian havistessa ympärillä:

Alpakanvillaan erikoistuneen pienkehräämön, Ruukin Kehräämö & Puoti -liikkeen luonnonmukaiset neuleet ja asusteet syntyvät juuri näistä lähistön alpakoiden villoista.

Second chance on kotimaassa tehtyihin naisten- ja lastenvaatteisiin sekä sisustuotteisiin erikoistunut pikkuliike.

Kaarnalaiva keskittyy erilaisten, laadukkaiden ja luonnonmukaisista materiaaleista valmistettujen harjojen valmistukseen.

Antiikkiliike Huldan Puotiin emme tällä kertaa päässeet, sillä se oli kiinni. Ihan hyvä. Varmaan olisi kaikki rahat lähteneet kulkemaan mystisesti uusille teille.

Mahdollisesti ostostelua ja tavaroiden ihastelua parempaa on kuitenkin herkuttelu.

Siis huh huh, millainen satsi päivään mahtui! Parasta oli maistella kaikkialla vähän jotain.

Erityisen hyvin mielen päälle jäi Matildankartanon leipomoravintola. Jos Terho on sellainen hipsterihenkinen, niin tässä on enemmän mummolantuntua. Molempi parempi. Matildankartanossa toimiva leipomoravintola tarjoili suussasulavaa vuohenjuustoa ja erikoisuutena lauantain artesaanipizzaa. Ikkunoista näkyvällä niityllä järjestetään kuulemma piknikkejäkin, joskin olettaakseni vasta näillä kesäsäillä.

Café Mathildedalista saa lähituottajien raaka-aineista tehtyjä suolaisia ja makeita herkkuja: pannukahvia, paikan päällä leivottua kakkua, käsintehtyä pastaa, talon paahdettua leipää, pientuottajien hilloja sekä makeisia.. paikan tunnelma on lämmin ja  uniikki. Kahvilan takaseinä on täynnä kirjoja, joita voi halutessaan lainata ja lueskella.

Lyhyen kävelymatkan päässä muusta meiningistä on vanha koulu, jonne on rakennettu PetriS Chocolate, oma konditoria käsintehdyille luksus-suklaille. Suklaan lisäksi tarjolla on kevyttä lounasta, kahvia ja teetä sekä pientä sisustustavaraa.

Venesataman ravintolaan, Mathildan Marinaan tajusimme mennä vasta puoli tuntia ennen sulkemisaikaa, niin emme päässeet illalliselle, kun keittiö oli mennyt jo kiinni. Täytyypä suunnata merenrantaterassille tai ruokailemaan toiste.

Tämä nyt on tällaista hehkutusta koko juttu.

Mutta kyllä minä koen niinkin, että olen saanut kotimaan matkailuyrityksiltä itse niin valtavasti, että olen mieluusti auttamassa nyt, kun kaikkea yritetään starttailla uudestaan omituisen kevään jälkeen. Tietenkin kehotuksia on noudatettava kuuliaisesti, mutta kyllä soisin näkevän mahdollisimman monen tukevan pieniä matkailutoimijoita Suomessa mahdollisimman vikkelästi. Näin saamme nämä sympaattiset palvelut ja kyläyhteisöt toimimaan tulevaisuudessakin.

Yöksikin suosittelen jäämään, jotta piipahduksesta tulee kunnon irtiotto. Me majoituimme Airbnb:n kautta varattavassa Mathildedalin Ratsutalohuoneistossa, jossa oli oma keittiö, sauna, parveke ja kaikki. (Sauna oli tietysti tärkein!) Kaikki oli ihan kävelymatkan päässä, joten koko Matilda-aikana ei tarvinnut autoilla minnekään. Asuntoon olisi hyvin mahtunut vaikka isompi perhe tai neljän hengen kaveriporukka.

Mutta arvatkaa, mikä oli kuitenkin kaikista parasta koko minireissulla?

Matildedahlin kyläsauna. Siellä minä kökötin löylyissä kyläläisten kanssa, pulahdin muutamasti avannossa ja join onnellisena kylmää vichyä.

Tuli sellainen olo, kun kyhjötin hissukseen lauteiden kulmassa, että kyllä sitä pitäisi muuttaa maaseudulle. Pitäisi päästä kyläsaunaan useamminkin kuin kerran vuodessa.

Ehkä vielä joskus perustan kyläsaunavuoron. Sitä ennen pääsen onneksi hetkessä Mathildedaliin.

-Henriikka

Ravintola Terhon sivuilta löydät kylän olohuoneen ajankohtaiset tiedot
Visit Mathildedalin sivuilta näet kylän hyvään pakettiin koostettuna

Aamukahvilla-podcast: 2. tuotantokausi alkoi!

2
–
podcastTags: , , , ,

Aamukahvilla-podcast on palannut tauoltaan!

11. jakso löytyy nyt Spotifystä, iTunesista ja kaikilta yleisimmiltä podcast-alustoilta. Kuunneltavissa on luonnollisesti myös kaikki alkuvuonna ilmestyneet jaksot.

Miten riemuissani olenkaan lukenut kuuntelijoiden ajatuksia siitä, että podi jatkaa taas kulkuaan:

”Lähes joka päivä kuunneltavaa etsiessä on tullut käytyä katsomassa onko jo tullut uusia!”
”Lenkkiseuraa, jee! Tätä on ootettu.”
”On ollut ikävä.”
”JEEEEE! Automatkani tarvitsevat viihdykettä.”
”Ihanaa! Niiiiiin kiva saada lempparipodcast takas!”
”Tuntuu, että suurin osa podeista on kesätauolla, niin tää on tosi hyvä uutinen.”
”Parasta.”

Tänään julkaistu jakso on kuuntelijoiden toivejakso. Kyselin muutama viikko sitten Instagram Storyssa kysymyksiä seuraajilta ja niihin minä nyt jaksossa vastailen valmistautumatta ja parhaani mukaan. 

Pyysyin jaksoon mukaan haastattelijaksi ihanan Artun, ja meillä meni kyllä ajatukset ja sanat tosi hyvin yhteen. Äänimestarilta tuli myöhemmin palautetta, että kemiat kohtasivat niin pehmeästi, että meillä pitäisi olla oma podi. Tuntui kyllä, että alun lämmittelyn jälkeen pääsimme aika hyviin syvyyksiin, ja keskustelu soljui eteenpäin kuin itsestään.

Mistä koostuu hyvä parisuhde? Suosikki-retkikohde? Paljon Holgerin kunnostaminen maksaa? Parhaat eräilijän iskuvinkit? Mikä on elämäsi tärkein oppi? Miten pitkä olet? Miten saada noin hyvä itsetunto? Miksi sinkkuutta pidetään syntinä?

Muun muassa näihin kysymyksiin kuulette vastauksen, kun laitatte uuden podijakson pyörimään. Kuuntelemaan löydät tästä.

Ehkä voitte samalla miettiä kysymyksiin vastauksia itsekin? Minä ainakin nautin nauhoituksista niin kovasti, että posket hehkuvat punaisina jokaisen purkitetun jakson jälkeen. Tuntui kivalta, että heti tuli kotoisa olo, kun taas istui muhkeaan nojatuoliin, kuulokkeet korvilla ja mikki ryhdikkäästi naaman edessä.

Tulevissa jaksoissa puhutaan muun muassa johtajuudesta, häpeästä ja retkeilystä, eli joka torstai tavallisista aiheista, rennolla otteella, mutta syvää päätyä kohti sukeltaen.

Toivottavasti tykkäätte. Totta kai jännitän, tykkäättekö. 

– Henriikka

Kuva: Kaisu Jouppi