Olen viimeisten kuukausien aikana ymmärtänyt elämäni tarkoitukseni. Mahdollisesti. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä hienommalta tarkoitukselta se tuntuu. Aika mitättömältä, mitä maailmankaikkeuteen tulee, mutta aika suurelta, mitä 158 ja puoli senttiseen naiseen tulee.
Luulen, että mun elämän tarkoitus on (joojooo rakkauden lisäksi) saada ihmiset tajuamaan, että maailma on kaunis ja elämä upea. Ja ettei kaikkea tarvitse aina ottaa niin vakavasti, vaan elämän voi ottaa vastaan pienellä pilkkeellä.
Joskus voi hyvin tilata kakun ennen pääruokaa, minä jos joku tiedän, että jälkiruoille on oma vatsa. Leikkikenttien ruutuhyppelyruudut on sallittu myös aikuisille. Ystäville kannattaa leipoa ainakin kahdesti vuodessa. Menoista voi kieltäytyä sen vuoksi, ettei jaksa, tai koska haluaa olla yksin ja lukea aikakauslehtiä. Siivota kannattaa vasta, kun vieraat ovat lähteneet, muuten joutuu siivoamaan kahdesti.
Jos jouluna ei ehdi tehdä kahdeksaa laatikkoa, niin ei tarvitse. Ja jos inhoaa rosollia, ei sitäkään tarvitse vääntää tavan vuoksi. Jos treenaat mieluummin kulahtaneissa pieruverkkareissa, olet ihan yhtä tervetullut salille, kuin se viimeisen trendiaallon fitnessmuija. Kaupunkia kiertäessä ei kannata pitää katsetta kadussa, silloin missaa kaiken kauniin. Eikä kaupunkia tarvitse kiertää kiireessä, vaikka kaikki muut vaikuttaisivatkin juoksevan.
Jos tekee mieli laulaa, niin niin voi tehdä. Ja jos tykkää heittää lenkkinsä mieluummin hypellen kuin juosten, niin se on ihan okei. Ja hymyillä voi. Aina.
En haluaisi levittää ajatusta, että kaikki pyörii vain oman navan ympärillä. Ei ei, se ei ole pointtini. Tarkoituksenani ei ole lietsoa kansaa toteuttamaan jokaista mielihaluaan, eikä kääntää ihmisten silmiä itseensä. Haluan vain sanoa, että nauttiminen on ihan okei.
Kuulun tähän sukupolveen, jota pidetään niin kovin pinnallisena ja höyrähtäneenä. En ole kokenut lamaa ja näen maailman yhtenä suurena mahdollisuutena. Myönnettäköön, että selässäni kulkee Kånken ja tykkään ostaa luomuruokaa, luen muotilehtiä, lähden miltei aina reissuun, kun saan rahat kokoon. Pidän tärkeänä sitä, että töissä on kivaa. Ja vähemmän tärkeänä sitä, että olen samassa duunissa koko elämäni.
Elämäni tarkoitus ei kuitenkaan ole lietsoa individualismin ilosanomaa. Jokaisen on todella kannettava vastuuta ja muistettava, että on elämää kehäkolmosen ulkopuolella. Että on elämää Suomen ulkopuolella. Eikä muistaminenkaan riitä, vain jokaisen on myös toimittava. Pelkät sanat eivät saa maailmaa muuttumaan.
Uskon kuitenkin muutoksen lähtevän myös siitä, että ihmiset ovat itse kiitollisia. Kiitollisuus on todistetusti suurin onnellisuuteen vaikuttava tekijä, ja onnellisia ihmisiä tulisi tämän maailman olla pullollaan. Kiitollisuuteen ja onneen ei aina tarvita suuria, ei kokonaista juustokakkua tai punkkupulloa, vaan se toteutuu pitkälti ihmisten päätösten ja asenteiden kautta. Ja jos minulla on mahdollisuus niitä asenteita ruokkia, niin olen kiitollinen. Ikuinen onnellinen oravanpyörä.
Uskokaa tai älkää, mutta päähäni mahtuu muitakin kuin hattarankevyitä ajatuksia onnesta.
Mutta joskus on hyvä suodattaa paljon. Sen minkä voin jättää valittamatta, jätän. Sen minkä voin jättää raivoamatta, jätän.
Korjaan: yritän jättää.
Temperamenttini (parka, jota aina syytän) saa minut tahtomattanikin toisinaan kiehahtamaan.
Yritän kuitenkin kitkeä päästäni kielteiset ajatukset ja keskittyä käsittelemään myönteisyyttä. Jaan mieluummin vieruskaverille bussissa hymyilyttävän tarinan arjesta, kuin valistusta kaupungin kehnosta sisäisestä liikenteeestä. Olen niin kyllästynyt valittajiin, että tekisi mieli valittaa. Mutta sen sijaan aionkin tanssia. Kevyitä askeleita, hymy huulilla.
Sanomani on: maailma on kaunis, elämä on upea. Ja siinä vasta on hyvä elämän tarkoitus.
-Henriikka
_%22.jpg)