Pieni perhe tunturissa

Välillä sitä hätkähtää itsekin, missä elämä oikein kulkee.

Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin:

Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.

Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.

On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.

Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.

Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.

Tänään, vuotta ja kuukautta myöhemmin, istun pienessä, punaisessa aurinkotorpassamme Äkäslompolon kylässä. Ympärillä nousee lempeät tunturit ja mieli on tyyni. Haave on toteutunut, yhtäkkiä ja ikään kuin huomaamatta.

Monille haaveistani käy juuri näin. Ne toteutuvat huomaamatta. Kun sanon ne ääneen, alan alitajuisesti työstämään elämääni siihen suuntaan, että tilanne ja puitteet olisivat haaveelle otolliset.

Kun syksyllä kerroin isälleni, että olemme käyneet ruskaretkellämme katsomassa kahdesti pientä tupaa pohjoisessa, hän vastasi: ”En tiennyt edes, että ihan tosissanne etsitte sieltä paikkaa.”

Vastasin, että en tainnut aivan tietää itsekään.

Toki hakuvahti oli ilmoittanut Kolarin ja Muonion alueen mökeistä ja taloista jo kotvan aikaa, mutta se oli tuntunut sellaiselta kevyeltä hupsuttelulta. Kunhan nyt tässä katselemme. Ja sitten yhtäkkiä, puffff, seisomme naama virneessä Äkäslompolo-järven rannalla koko pieni perhe ja suunnittelemme, että ensi kesänä lähdemme melomaan tai soutelemaan järvelle omasta pihasta.

Toki aikajänteemmekin uusille ajatuksille on noin kymmenen kertaa nopeampi kuin vaikka isälläni, mutta kyllä se silti yllätti meidätkin.

On unelmia, joihin ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Niin kuin vaikka lapsen saanti. Joo, tietysti sitä voi pyrkiä penetraatioon mahdollisimman useasti ja mahdollisimman kiihkeästi, mutta sen jälkeen ei ole omissa käsissä, kuinka ihmisenalulle käy tai on käymättä. Enkä tiedä, onko kiihkeydelläkään osaa ja arpaa sopassa. Tuskin.

Mutta tällaisiin unelmiin, joiden kulkuun voi itse vaikuttaa, olen tottunut sörkkimään usein. Mielestäni asiat alkavat useimmiten tapahtua silloin, kun niistä alkaa hölistä ääneen. Silloin nimittäin herkästi myös huomaa, jos ei ole haaveensa kanssa aivan tosissaan. Silloin hölinä vikkelästi loppuu. Mutta esimerkiksi nämä Lapin kakkoskoti -ajatukset vain jatkoivat kulkuaan mielessä ja aamupalapöytä-keskusteluissamme. Annoimme niille sijaa, ja ne ottivat paikkansa.

Vuodessa ehti tapahtua merkittävästi ajatustyötä huomaamatta, vaikka tosiasiassa paljon oli kyse vain siitä, että olimme avanneet ovet haaveelle ja kutsuneet sen sisään.
Välillä haaveiden toteutumisen tiellä on sitten kaikkia tylsiä käytännönjuttuja. Niin kuin vaikka se, että emme meinanneet saada lainaa, tai se, että rasitustodistukselle oli unohdettu kirjata ikivanhat panttikirjat, joita olikin hups vain koko talon arvosta.

Olin ostanut mökki-innostuspäissäni Matti Pikkujämsältä pienen kuvitus-originaalin, joka näytti ihan meidän pieneltä punaiselta talolta. Ehdin jo kirota, että nyt on sitten typerä taideteoskin muistuttamassa kuolleesta unelmasta.

No, lopulta vahat panttikirjat todettiin olemattomiksi ja kuoletettiin. Ja lainakin saatiin sitten sydämellisen oloisen pankkivirkailijan kautta. Mutta olisi voinut mennä toisinkin.

Inhoan syvästi sanaa ”manifestoida”, mutta tätä se taitaa olla. En silti suostu käyttämään tuota termiä ihanien haaveitteni rinnalla.

Sen sijaan muistutan itseäni, että kannattaa vähän sumuisinakin hetkinä muistaa haaveilla. Tai vähintään avata haaveille ovet mielessään, jotta ne pystyvät tekemään työtään meissä.

-Henriikka

9 kommenttia

  1. S.p. 27.1.2022

    Kiva et oot aktivoitunut täällä blogissasi! Hienoja kuvia, jälleen kerran. Vähän kateeksi käy sun elämä, kun omat haaveet ei oo toteutuneet. Niinkin voi käydä, ties mistä johtuen. Vai auttaisikohan jos sanoisin tässä ääneen: ”saisinpa kivan poikaystävän”?

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Kiitos.

      <3 Oon pahoillani, että sun haaveet eivät ole toteutuneet. Saattaa ärsyttää lukea tällaisia ällöromanttisia haavelöpinöitä tuollaisessa tilanteessa. Luulen, että tuo haave menee siihen kategoriaan, johon ei itse oikein voi vaikuttaa. Parisuhteen löytyminen on aikamoista arpapeliä, jossa toisilla vaan käy tuuri. Sydämeni pohjasta toivon, että saisit juuri sinulle sopivan, ihanan poikastävän.

      Vastaa
      • S.p. 29.1.2022

        Kiitos <3

        Vastaa
  2. Minna 27.1.2022

    Tosi kiva, että oot palannut blogin pariin! Jotenkin somemeuhkaus on alkanut enemmän rasittaa kuin innostaa, ja oon vähentänyt instagramissa roikkumaani aikaa. Tällaisia pidempiä ja pureskellumpia postauksia on kiva lukea ajatuksella. Ihanaa elämää sinne tunturiin!

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Jännä kyllä nähdä, mihin tämä maailma menee. Toisaalta kaikki muuttuu hektisemmäksi, toisaalta tuntuu että vastapainona kaivataan just tällaista vähän hitaampaa. Mediaakin. Oon yrittänyt pysyä kaukana Tiktokista, saa nähdä miten pitkään onnistunun.

      Kiitos.

      Vastaa
  3. Essi 27.1.2022

    Niin ihana kirjoitus ja kuvat!<3 Olen vakuuttunut että blogejakin vielä tarvitaan, tässä oiva esimerkki siitä. Mulle tämä teksti antaa inspiraatiota, rohkaisua ja toivoa. Mulla on pitkästä aikaa elämässä tilanne että uskallan haaveilla, ja voin lähteä täysillä (tai pikkuhiljaa) haaveitani kohti. Tuntuu hienolta kuulla että oikeasti haaveet voi toteutua, kun niitä jaksaa pitää hengissä ja nähdä vaivaa niiden eteen. Kiitos siis kun kirjoitat. Tästäkin.

    Vastaa
  4. Eve 28.1.2022

    Nyt resonoi omiin unelmiin niin vahvasti, että miksei hihkaista täältä ruudun toiselta puolen, hei minäkin! Viime kuukausina olen tuntenut suunnatonta kaipuuta ja ikävää talviseen Lappiin, vaikken ole koskaan siellä viikkoa pidempään retkeillyt saati asunut. Kai tämä, että pääsyin tälle sivulle lukemaan juuri tätä kirjoitustasi, on joku viesti kaiken olevan mahdollista. Joten kiitos tästä, uskallan laittaa haavekuvani yhä useammin korvan taa odottamaan toteutumistaan! 🤍

    Vastaa
  5. Liina 2.2.2022

    Uskon osittain tähän, että haaveet toteutuvat todennäköisemmin jos ne sanoo ääneen. Minulle kävi niin vähän aikaa sitten.
    Olin kirjoituskurssilla ja tehtävänä oli kirjoittaa lyhyt teksti jostain valokuvasta, joka on otettu tulevaisuudessa. Kuvailla sitä valokuvaa ja sitä hetkeä. Kirjoitin valokuvasta, jossa suuri ammatillinen haaveeni on toteutunut ja niistä tunteista siinä hetkessä. Luin tekstin ääneen tuntemattomille ihmisille kurssilla.
    Meni pari viikkoa ja minuun otettiin somessa yhteyttä ja tarjottiin upeaa työmahdollisuuksia/yhteistyötä. Ammatillinen haaveeni toteutui siinä hetkessä. Vuosia aiemmin mitä olisin osannut odottaa. Itkin onnesta, koska asia oli minulle niin tärkeä.
    Kannattaa uskaltaa unelmoida ja kertoa unelmansa ääneen, jakaa ne :) unelmat voivat toteutua nopeammin kuin uskookaan.

    Vastaa
    • Henriikka 2.2.2022

      VAU.

      Olipa hieno teksti, kiitos kun jaoit. <3

      Kannattaa todellakin unelmoida.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.