Rajoituksia aletaan hiljalleen purkamaan. Huomaan, että saan siitä sisälleni ilon rinnalle lievää paniikintunnetta – juuri kun tähän ennätti tottua, niin maailmaa aletaan taas palauttamaan normaaliksi. Joojoojooo, tiedän että niin kuuluu ja kannattaa tehdä, mutta silti.

Ilmeisesti olen huono näin suurten muutosten kanssa tai sitten vain ennätin kiintyä tähän rauhalliseen elämäntahtiin.

Ja sitten ollaan taas perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä:

Miksen voisi jättää omaan elämääni tätä elämäntahtia, vaikka ympärillä asiat muuttuisivatkin?

Mikä minua pakottaa hyppäämään takaisin entiseen rytmiin, hektisyyden kelkkaan ja ylipursuilevan arjen riepoteltavaksi? Mikä minua on ikinä siihen väkisin vääntänyt?

Ei mikään, minä itse vain. Selvästi vaikein ja sitkein vastustajani.

Tiedän, ettei koronassa ole kysy minusta. Rajoituksia ei ole tehty eikä niitä aleta purkamaan vuokseni. Tämä nyt on vain yksilön kokemus asiasta, sillä omassa elämässä korona on eniten vaikuttanut hiljentymisenä – kaupungin autioitumisena, työkalenterin tyhjentymisenä ja sosiaalisten kontaktien katoamisena. Videotreffejä jaksoin hetken, kunnes ne alkoivat tuntua vähän liikaa työltä.

Millaisin keinoin tähän taisteluun kannattaisi lähteä? Siis taisteluun leppoisamman elämän säilyttämisestä.

Ainakin pitämällä sen sinnikkäästi mielessä, etten halua vanhaan takaisin. En halua kiirettä, enää koskaan.

Huomaan myös sen, että jo muutamassa viikossa selkeästi vilkastunut kaupunki tuntuu vieraalta. Kaipaan kaupungilta jotain ihmismäärältään pienempää, itselleni sopivankokoisempaa ja toisaalta taas itse kodilta jotain kooltaan suurempaa, itselleni (ja etenkin harrastusvälineilleni, hah) sopivankokoisempaa. Siksi olen alkanut katsoa varovasti kotia toisaalta.

Koti toisaalla.

Olenhan minä siitä haaveillutkin, mutta kyllä se kutkuttaa mahassa, kun haave konkretisoituu toiminnaksi, oli se sitten varovaista tai ei.

-Henriikka

Kuvat: Sami Takarautio / @samimatias