Välillä sitä hätkähtää itsekin, missä elämä oikein kulkee.
Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin:
Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.
Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.
On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.
Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.
Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.
Tänään, vuotta ja kuukautta myöhemmin, istun pienessä, punaisessa aurinkotorpassamme Äkäslompolon kylässä. Ympärillä nousee lempeät tunturit ja mieli on tyyni. Haave on toteutunut, yhtäkkiä ja ikään kuin huomaamatta.
Monille haaveistani käy juuri näin. Ne toteutuvat huomaamatta. Kun sanon ne ääneen, alan alitajuisesti työstämään elämääni siihen suuntaan, että tilanne ja puitteet olisivat haaveelle otolliset.
Kun syksyllä kerroin isälleni, että olemme käyneet ruskaretkellämme katsomassa kahdesti pientä tupaa pohjoisessa, hän vastasi: ”En tiennyt edes, että ihan tosissanne etsitte sieltä paikkaa.”
Vastasin, että en tainnut aivan tietää itsekään.
Toki hakuvahti oli ilmoittanut Kolarin ja Muonion alueen mökeistä ja taloista jo kotvan aikaa, mutta se oli tuntunut sellaiselta kevyeltä hupsuttelulta. Kunhan nyt tässä katselemme. Ja sitten yhtäkkiä, puffff, seisomme naama virneessä Äkäslompolo-järven rannalla koko pieni perhe ja suunnittelemme, että ensi kesänä lähdemme melomaan tai soutelemaan järvelle omasta pihasta.
Toki aikajänteemmekin uusille ajatuksille on noin kymmenen kertaa nopeampi kuin vaikka isälläni, mutta kyllä se silti yllätti meidätkin.
On unelmia, joihin ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Niin kuin vaikka lapsen saanti. Joo, tietysti sitä voi pyrkiä penetraatioon mahdollisimman useasti ja mahdollisimman kiihkeästi, mutta sen jälkeen ei ole omissa käsissä, kuinka ihmisenalulle käy tai on käymättä. Enkä tiedä, onko kiihkeydelläkään osaa ja arpaa sopassa. Tuskin.
Mutta tällaisiin unelmiin, joiden kulkuun voi itse vaikuttaa, olen tottunut sörkkimään usein. Mielestäni asiat alkavat useimmiten tapahtua silloin, kun niistä alkaa hölistä ääneen. Silloin nimittäin herkästi myös huomaa, jos ei ole haaveensa kanssa aivan tosissaan. Silloin hölinä vikkelästi loppuu. Mutta esimerkiksi nämä Lapin kakkoskoti -ajatukset vain jatkoivat kulkuaan mielessä ja aamupalapöytä-keskusteluissamme. Annoimme niille sijaa, ja ne ottivat paikkansa.
Vuodessa ehti tapahtua merkittävästi ajatustyötä huomaamatta, vaikka tosiasiassa paljon oli kyse vain siitä, että olimme avanneet ovet haaveelle ja kutsuneet sen sisään.
Välillä haaveiden toteutumisen tiellä on sitten kaikkia tylsiä käytännönjuttuja. Niin kuin vaikka se, että emme meinanneet saada lainaa, tai se, että rasitustodistukselle oli unohdettu kirjata ikivanhat panttikirjat, joita olikin hups vain koko talon arvosta.
Olin ostanut mökki-innostuspäissäni Matti Pikkujämsältä pienen kuvitus-originaalin, joka näytti ihan meidän pieneltä punaiselta talolta. Ehdin jo kirota, että nyt on sitten typerä taideteoskin muistuttamassa kuolleesta unelmasta.
No, lopulta vahat panttikirjat todettiin olemattomiksi ja kuoletettiin. Ja lainakin saatiin sitten sydämellisen oloisen pankkivirkailijan kautta. Mutta olisi voinut mennä toisinkin.
Inhoan syvästi sanaa ”manifestoida”, mutta tätä se taitaa olla. En silti suostu käyttämään tuota termiä ihanien haaveitteni rinnalla.
Sen sijaan muistutan itseäni, että kannattaa vähän sumuisinakin hetkinä muistaa haaveilla. Tai vähintään avata haaveille ovet mielessään, jotta ne pystyvät tekemään työtään meissä.
-Henriikka
