arkisto:

tammikuu 2022

Pieni perhe tunturissa

Välillä sitä hätkähtää itsekin, missä elämä oikein kulkee.

Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin:

Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.

Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.

On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.

Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.

Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.

Tänään, vuotta ja kuukautta myöhemmin, istun pienessä, punaisessa aurinkotorpassamme Äkäslompolon kylässä. Ympärillä nousee lempeät tunturit ja mieli on tyyni. Haave on toteutunut, yhtäkkiä ja ikään kuin huomaamatta.

Monille haaveistani käy juuri näin. Ne toteutuvat huomaamatta. Kun sanon ne ääneen, alan alitajuisesti työstämään elämääni siihen suuntaan, että tilanne ja puitteet olisivat haaveelle otolliset.

Kun syksyllä kerroin isälleni, että olemme käyneet ruskaretkellämme katsomassa kahdesti pientä tupaa pohjoisessa, hän vastasi: ”En tiennyt edes, että ihan tosissanne etsitte sieltä paikkaa.”

Vastasin, että en tainnut aivan tietää itsekään.

Toki hakuvahti oli ilmoittanut Kolarin ja Muonion alueen mökeistä ja taloista jo kotvan aikaa, mutta se oli tuntunut sellaiselta kevyeltä hupsuttelulta. Kunhan nyt tässä katselemme. Ja sitten yhtäkkiä, puffff, seisomme naama virneessä Äkäslompolo-järven rannalla koko pieni perhe ja suunnittelemme, että ensi kesänä lähdemme melomaan tai soutelemaan järvelle omasta pihasta.

Toki aikajänteemmekin uusille ajatuksille on noin kymmenen kertaa nopeampi kuin vaikka isälläni, mutta kyllä se silti yllätti meidätkin.

On unelmia, joihin ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Niin kuin vaikka lapsen saanti. Joo, tietysti sitä voi pyrkiä penetraatioon mahdollisimman useasti ja mahdollisimman kiihkeästi, mutta sen jälkeen ei ole omissa käsissä, kuinka ihmisenalulle käy tai on käymättä. Enkä tiedä, onko kiihkeydelläkään osaa ja arpaa sopassa. Tuskin.

Mutta tällaisiin unelmiin, joiden kulkuun voi itse vaikuttaa, olen tottunut sörkkimään usein. Mielestäni asiat alkavat useimmiten tapahtua silloin, kun niistä alkaa hölistä ääneen. Silloin nimittäin herkästi myös huomaa, jos ei ole haaveensa kanssa aivan tosissaan. Silloin hölinä vikkelästi loppuu. Mutta esimerkiksi nämä Lapin kakkoskoti -ajatukset vain jatkoivat kulkuaan mielessä ja aamupalapöytä-keskusteluissamme. Annoimme niille sijaa, ja ne ottivat paikkansa.

Vuodessa ehti tapahtua merkittävästi ajatustyötä huomaamatta, vaikka tosiasiassa paljon oli kyse vain siitä, että olimme avanneet ovet haaveelle ja kutsuneet sen sisään.
Välillä haaveiden toteutumisen tiellä on sitten kaikkia tylsiä käytännönjuttuja. Niin kuin vaikka se, että emme meinanneet saada lainaa, tai se, että rasitustodistukselle oli unohdettu kirjata ikivanhat panttikirjat, joita olikin hups vain koko talon arvosta.

Olin ostanut mökki-innostuspäissäni Matti Pikkujämsältä pienen kuvitus-originaalin, joka näytti ihan meidän pieneltä punaiselta talolta. Ehdin jo kirota, että nyt on sitten typerä taideteoskin muistuttamassa kuolleesta unelmasta.

No, lopulta vahat panttikirjat todettiin olemattomiksi ja kuoletettiin. Ja lainakin saatiin sitten sydämellisen oloisen pankkivirkailijan kautta. Mutta olisi voinut mennä toisinkin.

Inhoan syvästi sanaa ”manifestoida”, mutta tätä se taitaa olla. En silti suostu käyttämään tuota termiä ihanien haaveitteni rinnalla.

Sen sijaan muistutan itseäni, että kannattaa vähän sumuisinakin hetkinä muistaa haaveilla. Tai vähintään avata haaveille ovet mielessään, jotta ne pystyvät tekemään työtään meissä.

-Henriikka

On nolottanut käydä omassa blogissa

Olen ollut niin lukossa. Sumussa.

Kirjoitin viime vuonna blogia ennätysvähän. Työt olen saanut tehtyä, mutta muuten ei ole ollut kehumista. Viimeinen ei-kaupallinen kirjoitukseni oli toukokuussa. Se oli kyllä mahdollisesti kaikkien aikojen suosikkijuttuni, mutta silti. Ei se nyt sentään niin hyvä ole, että itseään ”bloggaajaksi” kutsuva ihminen voisi sen harjalla surffailla kirkkaaseen tulevaisuuteen.

On kirjoittamista ja on kirjoittamista.

Ensimmäinen on sellaista, että tekee kirjoittamista sisältävän työnsä valmiiksi. Laatii matkaraportit, kirjoittaa arvostelun uudesta kahvilasta tai referoi itselleen muistiin uutta uutisartikkelia. Tekee muistiinpanoja etäluennosta tai kirjoittaa ylös, mitä kaikkea tulevalla viikolla tulee tehdä. Tällaista kirjoittamista kyllä harjoitin viime vuonna. Kirjoitin, koska se kuului elämään. Koska niin kuului tehdä, jotta saa hommansa hoidetuksi ja elämän kulkemaan suht koht mallillaan.

Sitten on kirjoittamista. Niissä hetkissä sanat laskettelevat omille paikoilleen ja teksti virtaa omaa tahtiaa. Ja vaikka välillä (usein) kosahtaa ja tökkii, niin silti tuntuu, että kannattaa jatkaa. Sellaisen kirjoittamisen rinnalle tekee mieli keittää kauracappucino. Sanat näppäimistöllä tai paperilla kulkee usein ajatusta vikkelämmin ja kirjottaessaan saattaa samalla ymmärtää asioita. Tällaisten tekstien äärellä tuntee merkityksellisyyttä itsekin. Tuntuu siltä, että kannattaa jatkaa lauseiden muodostamista ja viedä ajatuksia pidemmälle. Tuntuu siltä, että minähän kirjoitan.

Kirjoittamista ei ole juuri näkynyt sen jälkeen, kun lapsemme syntyi. Suoraan sanoen kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Olen kaivannut sitä. Voi, miten paljon olenkaan. Olen kaivannut työni luovaa puolta, ajatusteni luovaa lohkoa. Mutta minusta ei vain ole irronnut kirkasta ajatuksenvirtaa, ehtaa mielikuvitusta – ei oikein mitään, mikä sytyttäisi mitään kunnollista lentoon.

Tämä on kyllä harmittanut. Jopa syönyt. Minä oikein huutelin äitiysloman alkaessa polleana, että nyt saa heittää juttuideoita. Että nyt minä kirjoitan! Että lapsen nukkuessa päiväunia, minä aion panostaa kirjoittamiseen. Minullahan oli kirjoitusmentorikin koko kevään.

Voi tavaton, miten surkea mentoroitava olin. En kirjoittanut yhtään.

Miksi? Ajatukseni on ollut sumea. Olen ollut väsynyt. En sillä tavalla, etten olisi nukkunut riittävästi yöunia. Meitä on siunattu lapsella, joka nukkuu yönsä hyvin. Olen vain ollut ihmisenä jotenkin samea, sumuinen. Minusta ei ole irronnut mitään kirkasta, mitään luovaa, mitään jakamisen arvoista.

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mistään, mitä mielessä on. Ei ei ei! Tuota en tarkoita. On nimittäin tehnyt mieli kirjoittaa vaikka mistä. Kaikki on ollut vain mielessä sellaisena valtavana ajatuskönttinä. Kuin isona valkohomejuustomöhkäleenä, josta ei saa viipaloitua järkevänkokoisia paloja ollenkaan, tai kaikki valuu hallitsemattomana kokonaisuutena pitkin pöytiä.

Se nolottaa. On nolottanut käydä omassa blogissa. On nolottanut, että useammissa lähiaikoina julkaistuissa lehtijutuissa minua on tituleerattua bloggaajaksi, vaikka bloggaajana olen ollut melko mitätön. Ajattelen aina surkeana, että nyt joku menee blogiini ja ihmettelee päätään pyöritellen, että johan on hommaa. Olen kyllä ylpeä omista kaupallisista kirjoituksistani, eikä niissä ole mielestäni mitään vikaa. Mutta kaikki se ilma, jota kuvittelin pystyväni puhaltamaan kaiken väliin, on huutanut poissaolollaan. Kaikki se, joka muodostaa blogini pohjan. Pitsalta on puuttunut pohja, täytteet ovat pötkötelleet hujan hajan (Kyllä, tämä oli viimeinen ruokavertaus).

On erikoista, että olen tuntenut nimenomaan häpeää. Varmaan siksi, että kuvittelin olevani jotain muuta kuin olen. Kuvittelin, etteivät sellaiset ”väsynyt äiti” -jutut koske minua, koska olen melkoinen sinnipussi. Ajattelin, että tietysti painotan lapsiarkea nimenomaan antamalla sanojen löytää paikkansa rakentaen kauniita kokonaisuuksia. Tietenkin jaksan vaikka väsymyksen keskellä innostua uudesta, analysoida maailmaa ja pohdiskella syviä. Sitten olinkin se sumea mutsi vain. Teksteistä viis, olen ollut itselleni pettymys.

Ja sitten kun ei kirjoita, niin kirjoittaminen ei myöskään ruoki itse itseään. Se päinvastoin kuroo itseään sumppuun, tukkoon. Tiedättekö, kun lettiä pitää tarpeeksi pitkään päässä, niin se ikään kuin vetäytyy sellaiseksi rastaksi, jota on lopulta aika vaikea saada auki? Niin minun kirjoittamiselleni ja sitä myötä ajattelemiselleni on käynyt. On vaikea löytää alkua tai loppua, vaikea aloittaa yhtään mistään.

Ehkä tiedätte mistä puhun. Kirjoittaminen voi yhtä lailla kuvastaa vaikka liikuntaa tai ruoanlaittoa. Mitä tahansa tavanomaista, jopa rutiinillista, josta on yhtäkkiä tullut epämiellyttävän vaikeaa. Vaikeaa ylipäänsä! Se säikäyttää, jos ennen itselleen helppo ja luonnollinen asia kurtistaa yhtäkkiä kulmat ja tuntuu haastavalta.

Mutta tässä sitä nyt ollaan, aloittamassa jälleen. Korjaan: jatkamassa. Ei ole ollut mitään loppua, joten ei ole alkuakaan. On ollut vain uudenlainen vaihe elämässä, jossa aivoni ovat olleet kiinni jälkikasvuni henkiin jäämisessä. Nyt kun hän on säilynyt elossa jo 10 kuukautta, pystyn hiljalleen irrottamaan kapasiteettiani asioihin, joihin niitä olen toivonut.

Niin kuin vaikka kirjoittamiseen.

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén