Istuin eilen sisällä melkein koko päivän. Päätä vähän särki ja niskaa jomotti. Tietokoneella istuminen tekee kaikkea muuta kuin hyvää. Häntäluuta vihloi, alaselkä on juntturassa, ja aivotkin kaipasivat levon lisäksi raikasta ilmaa. Olin ollut jo koko viikonlopun omineni lähinnä sisätiloissa. Ja mitä kauemmin sisällä munii ominensa, sitä korkeammaksi kynnys tuntuu kasvavan.

Päätin, että jotain on tehtävä. Oli se sitten sosialisoitumista tai hetki raikasta ilmaa. Lähetin ystäville viestin, että lähtisivätkö he illalla pihalle farkkukävelylle. (Farkkukävely on rennompi kävely, jonka voi tehdä farkuissa – ei siis korkean kynnyksen hikiliikuntaa). Lopulta päädyimme suunnittelemaan vähän tuulisesta ja synkeästä säästä huolimatta ihanan terassi-illan, kunhan ystävien lapsi on nukahtanut rattaisiin. Siellä me sitten istuimme, lapsi somasta vieressä nukkuen, minulla kesän ensimmäinen Aperol Spritz edessä ja hymy huulilla.

Kannatti ottaa ja lähteä. Ei tämä nyt mikään vallaton sporttiretki ollut, mutta eipä tarvinnut ollakaan. Hyvinvointi koostuu monista asioista, ja eilen kaipasin juuri tällaista. Happea ja ystäviä. Oranssia juomaa ja jäitä lasiin.

Tänään lounaan aikaan oli sama tukala olo. Päätin, että kävelen kahden kilometrin matkan Hakaniemen hallille. Pieni teko, mutta suuri vaikutus. Yleensä olisin ottanut sporan alle ja kököttänyt sen kyydissä melkein ovelta perille ja periltä takaisin ovelle.

Lopettelin puoli seitsemän aikaan töitä. Yritin miettiä, millaista urheilua kehoni kaipaisi ja ennen kaikkea, mitä mieleni kaipaisi. Muistin, että salit ovat palaneet tauoiltaan. Tsekkasin TFW Stadin tarjonnan tälle illalle ja sydän hakaten siirtelin sormeani illan tunnin varausnappulan päällä. ”Äääh. En mä jaksa. En mä pysty… Entä jos mun kunto ei enää kestä.. Pitäiskö vaan lähteä kävelylle… pitäiskö vaan jäädä kotiin?”

Class booked. The class cannot be cancelled anymore. Se on ainoa plussa siinä, että varaa viime tinkaan, ettei enää pysty peruuttamaan. Salikengät ja juomapullo reppuun, ovesta pihalle ja salille. Enää ei tarvitse kuin tehdä se, mitä valmentaja käskee.

Siitä tunnin ja vartin päästä olin kauttaaltani punainen ja hoipertelin salin rappuset takaisin ulkoilmaan. Aivan super rankka, mutta erinomainen treeni. Tiedän jo kokemuksesta, että kolmen treenikerran jälkeen helpottaa. Vaapuin kauppaan ostamaan voipaketin ja sain sen juuri vapisevin käsin maksettua. Otin punanaamaisia selfieitä koko matkan kotiin ja naureskelin euforisena ja pienen oksennuksen partaalla. Joku muu pitäisi jostain vähän vähemmän huuruisesta, minä nautin aika ajoin juuri tällaisestä. Minähän senkin itse päätin, että teen tuplatoistomäärät, ihan vain koska… miksi ei?

Kaikkein eniten mielessä oli kuitenkin ilo siitä, että varasin sen tunnin. Otin ja tein.

No mutta, se mitä halusin teille vain tänään kirjoittaa on yksinkertaiset kaksi sanaa:

”Edes vartiksi.”

Lähde edes vartiksi. Tee edes vartti. Keskity vartti. Varaa vartti. Pysäytä muu elämä vartiksi ja ota aikaa hyvinvoinnille. Usein se riittää.

Äläkä ota suuria tavoitteita. Tavoite voi yhtä hyvin olla se, että sen tunnin saa ylipäänsä varattua, sinne salille saa mentyä tai ehkä ihan vain se, että lähtee kotoa kadulle, ihan vaikka etuoven eteen seisoskelemaan. Edes vartiksi.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola