Mä rakastan mua

Rakastan kroppaani. Kehoani. Elävää ruumistani.

En rakasta sitä kuin vastarakastunut, liekehtien ja koko ajan sydän läpättäen. En rakasta sitä palavasti tai intohimoisesti, vaan pikemminkin niin kuin kumppania nyt rakastetaan, jonka kanssa on elänyt 29 vuotta. Rakastan sitä arvostaen, kunnioittaen, välillä ihastellenkin. Hyväksyen. Toisinaan haukun sitä ja kiukustun, mutta pyrin kuitenkin ymmärtämään ja vaalimaan suhdettamme. Olemaan kiitollinen.

Mä rakastan mua. Ja se ei ole ollut helppo tie se.

On ihan sairaan vaikeaa rakastaa jotain, jota on enemmän tai vähemmän inhonnut 30 vuotta. Ja minä olen kuitenkin melko lähellä sellaista kauneusihannetta, joka ympärilläni vallitsee. Siltikin.

Vuodenvaihteessa sanoin Doritille, että otetaanko minusta sellaisia rehellisiä, aitoja, peittelemättömiä kuvia. Sellaisia, että tältä minä nyt yksinkertaisesti näytän. Oli perin kummallista ymmärtää, että 10-vuotisen someuran aikana en ole koskaan tehnyt niin. Olen aina valinnut tietynlaiset kuvat, olen aina näyttänyt itsestäni vain tietynlaisen puolen. Olen joskus kaventanut photarissa käsivartta, poistanut kaksoisleuan. Olen valinnut kuvat aina yksipuolisesti. Ja siltikin olen pitänyt itseäni aitona ja rehellisenä, kuten arvojani myös.

En toki tarkoita, että jokaisen tarvitsisi alkaa killistelemään alusvaatteissaan valokuvaajalle, jos haluaa olla aito. Mutta minä olen bloggaaja ja sosiaalisen median ammattilainen, joka on pyrkinyt tekemään kaiken niin, että se olisi mahdollisimman samaistuttavaa ja aitoa. On ollut aika korjata tämä sokea piste.

Sen lisäksi että haluan olla oikeasti aito, kyllästyin myös vihaamaan itseäni. En ajatellut kenestäkään muusta yhtä rumasti kuin itsestäni. Halusin löytää saman lämmön itseäni kohtaan, jolla kohtaan uimahallin saunan kaikki ihanat, monenlaiset naiset kauniine, elämän muokkaamine kehoineen.

Nämä kuvat otettiin tammi- tai helmikuussa. Olin ajatellut julkaista ne alkuvuonna, mutta koronan tullessa kukaan ei pariin kuukauteen haluannut lukea muusta, joten kuvat odottivat. Tänään julkaisin Syömishäiriöliitto SYLI ry:n asiantuntija Katri Mikkilän kanssa tehdyn Aamukahvilla-podcastin jakson, joten ajattelin samalla rykäistä mustavalkoiset kuvani linjoille.

Oikeastaan olen tosi tyytyväinen, että puolisen vuotta kului. Oli nimittäin mielenkiintoista seurata ajatusprosessia, joita kuvat minussa saivat aikaan. Aluksi katsoin niitä inhotan, nyt katson näitä tyytyväisenä ja hyvillä mielin.

Kuvissa olen minä. Minunnäköisenä. Tuolta minä näytän. Tuoltakin. Tavalliselta ihmiseltä, niin kuin me kaikki.

Kuvien ”hyväksyntää” tärkeämmältä on kuitenkin tuntunut se, että ihka-aidot ajatukset itsestäni ovat kulkeneet käsi kädessä muutoksen kanssa. Katson nykyisin itseäni uudella tavalla. Jos en nyt aivan täysin, niin vähän kuitenkin. Muutos on ollut hidasta, mutta tuntunut pysyvältä.

Aina välillä on huonoja hetkiä, mutta suuren osan ajasta pystyn arvostamaan kehoani. Olen alkanut ymmärtää, mitä kaikkea se tekee puolestani, mihin kaikkeen se pystyy ja yksinkertaisesti senkin, että tämän kropan kanssa tulen olemaan loppuelämäni. On kivempi olla sen kanssa ystävä kuin vihollinen.

Oikeastaan koko hommassa taitaa myös olla kyse siitä, että en vain ajattele kehoani ja ulkonäköäni niin hiivatin paljon. Syön, elän, nukun, lepään, liikun, iloitsen. Pyrin voimaan hyvin. Kroppa vain kulkee automaattisesti mukana.

Näytin näitä kuvia muutamalle läheiselleni.

Yksi sanoi, että on niin ihanaa ja terapeuttista nähdä tavallisia kuvia normaalikokoisesta naisesta, ettei hän halunnut lopettaa kuvien katsomista lainkaan. (Olen samaa mieltä.)

Toinen sanoi, että luulen varmaan, että nämä ovat ihmeellisempiä kuin ovatkaan, tai että ihmiset katsoisivat näitä jotenkin arvioitsevasti. Nämähän ovat vain ihan tavallisia. (Jep. Luulen, että usea ihminen vain selaa nämä läpi ja pohtii, että näistäkö piti synnyttää joku haloo?)

Kolmas sanoi, että joku varmaan taas ärsyyntyy, kun taas yksi hyväkuntoinen bloggaaja istuu vatsa rullalla. (Olen valmis ottamaan riskin. Kieroutunut kroppasuhde ei ole fyysinen ongelma, vaan henkinen. Se ei katso kroppaa tai sen kokoa.)

Neljäs sanoi, että alla oleva kuva on jo ehkä vähän liioittelua. Sitten hän totesi perään: ”Mutta toisaalta oothan sä tossa. Ihan itsenäsi. Kyllähän sä näytät tuoltakin, jos susta on kerta saanut tuollaisen kuvankin.”

Jäin miettimään viimeistä pitkäksi aikaa. Onko ”liioittelua”, jos julkaisen kuvan, joka saattaa antaa kuvan, että olen suurempikokoinen kuin olen? Ja ennen kaikkea, onko se paha asia? Miksei siihen suhtaudu samalla tavalla, jos näytän pienenmpikokoiselta kuin todellisuudessa olen? Sellaisia kuvia olen julkaissut vuosien saatossa läjäpäin. Sellainen on monesti ollut toiveeni ja tavoitteeni.

Ongelman ytimessä on se, että ihmiselle on saatu iskostettua, että on olemassa joku ”täydellinen” ihmisenmuotti. Naisella klassinen taitaa olla noin 32–34-kokoinen, hoikka ja pitkäjalkainen, vaaleaihoinen, paksutukkainen, hyvähampainen, selluliititon, karvaton ja suht rasvaton. Lista jatkuisi aika pitkään, mutta tiedän että saatte kiinni.

Ja tämä niin sanotusti täydellisen ihmisen malli saa meidät pyrkimään ahtaaseen muottiin, joka on joku autuas, tavoiteltava kroppapäämäärä.

Kaiken lisäksi tavoite on mahdoton. Kukaan ei mene siihen muottiin. Ei kukaan. Ja silti moni meistä, liian moni, vertaa itseään tähän kuviteltuun ihmiskuvaan, joka saa meidät sanomaan asioita kuten ”kukaan ei näytä täydelliseltä”, vaikka todellisuudessa tämä lause tarkoittaa, että kukaan ei näytä siltä kyseiseltä muotilta. Oikeastihan olemme kaikki aivan yhtä “täydellisiä” ja “epätäydellisiä”.

Sara ja Veera aloittivat muutama viikko sitten #selflove-haasteen, josta innostuin täysillä. Kaikkea tällaista tarvitaan, monelta kantilta ja monesta suusta. On mieletöntä nähdä, miten normaalia normalisoidaan kovaa vauhtia.

Kampanja sai kritiikkiä siitä, että nimenomaan kehoista johtuvia epävarmuuksia toivottiin nostettavan avoimesti keskusteltavaksi – osa pelkästi sen vain alleviivaavan sitä, että kaikkien pitäisi mahtua johonkin muottiin, ja toivoi että epävarmuuksien sijaan nostettaisiin esimerkiksi kehojen ylpeydenaiheita. Joku jakoi somessa ajatuksia, ettei pitäisi avata sitä epävarmuutta sen enempää, pitäisi vaan rehellisesti ja monipuolisesti tuoda kroppa esille ihan tavallisesti ja luonnollisesti, sen kummempia analysoimatta. Olla vaan.

Kaikissa näissä ajatuskeloissa on taustalla erinomaisia ajatuksia ja pidän kaikista. Mutta kyllä minä pidän keskustelua samaistuttavampana ja inhimillisempänä, kun siihen tuodaan koko tunnekirjo, myös mahdollinen epävarmuuden sävy. En minä ainakaan pysty vielä “olemaan vaan”. Minä esimerkiksi jännitän julkaista nämä kuvat, vaikka ei näissä edes ole mitään ihmiskehoa ihmeellisempää. En jännitä alastomuuden tasoa ja tai kehoani sinänsä, vaan uutta lähtökohtaa. Monipuolista, uutta kuvaa itsestäni. Ja tunne näkyy kuvissa kyllä.

Tosin olisin silloin alkuvuonna jännittänyt aivan kuollakseni, että ehkä jotain hyvää tässä oudossa keväässä on ollut. Nyt katson kuvia ajatellen pääosin sitä, että tollainenhan mä nyt hyvänen aika olen.

Emmi Nuorgam kirjoitti kolumnissaan siitä, ettei jaksa olla enää rohkea: ”Voisinpa pukeutua bikineihin ilman, että sitä pidetään rohkeana kannanottona.” Kolumni on erinomainen.

Tiedän, että tämä kirjoitukseni varmasti ärsyttää ja rasittaa monia, jotka nyökyttelevät kolumnin sanomalle. Siksi(kin) haluan vielä alleviivata, että kehon rakastamisen ei tarvitse olla mitään huuruista, ikuista kehonsa fanittamista. Sen ei tarvitse olla sellaista lainkaan. Mutta ystävyys oman kehon kanssa on tavoiteltavaa (Tiedän, sairaan vaikeaa myös. Tiedän, monelle vaikeampaa kuin minulle.) ja erilaisten kehojen kirjojen näkeminen on jokapäiväisessä elämässä ihmeellisen tärkeää.

Minä toivoisin, että joskus median ihmiskuva näyttäisi juuri siltä uimahallinpukuhuoneelta. Ja yritän ainakin itse olla tästedes sellainen tyyppi, joka ei valitse kuviensa joukosta aina sitä klassiseen ihanneihmismuottiin sopivinta kuvaa. Samaan aikaan yritän aloittaa sen ihmismuotin unohtamisen ja nauttia erilaisuudesta ympärilläni.

Itseäni eniten auttanut mielenharjoitus on ollut se, että olen pyrkinyt ulkonäköajatusten vallatessa mielen pohtimaan sen sijaan sitä, miltä tuntuu ja mihin kroppani kykenee. Yhtä vaarallista kuin ihannoida laihuutta, on ihannoida esimerkiksi voimakkuutta, mutta en rajaisikaan kropan kykeneväisyyttä fyysisiin ominaisuuksiin, vaan yhtä lailla siihen, millaisia tunteita pystymme kokemaan, miten ajattelemme ja millainen uskomaton systeemi koko ihmiskeho ylipäänsä on.

Ja ihan oikeasti – kehopuhehan on usein ihan supertylsää. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puhua siitä, mitä keho tekee, miten se toimii tai mihin se taipuu kuin siitä, miltä se näyttää.

Eikun tiedättekö, korjaan kyllä mielipidettäni ihan samantien! Sillä onhan ulkonäöstä puhuminen mielenkiintoista. On aivan supersiistiä, miltä ihmiset näyttävät. Mutta se puhe on tylsää, jossa erilaisuutta tai omanlaisuutta ei arvosteta, vaan yritetään tehdä kaikista kaikkien kopioita ja muottiin mahtumattomista epävarmoja.

Olen alkanut varovaisesti viihtyä nahoissani.

Toivon teistä jokaiselle samaa, mieluummin vaikka suuremmalla volyymilla.

-Henriikka

Julkaisesi itsesinäköinen kuva Instagramissa hashtagilla #märakastanmua ja Instagram Storyssa tägäämällä häshtägin rinnalle mukaan @aamukahvilla. Täytetään some tavallisilla, kaikenlaisilla kehokuvilla. Saa olla vaatteet päällä tai ilman, hah.

Kuuntele uusin podcast-jakso “Lopeta vastuuton painopuhe!” (myös mm. Spotifyssä tai iTunesissa). Jakso on mahdollisesti tärkein tähänastisista.

Kuvat: Dorit Salutskij

23 kommenttia

  1. Avatar Maija 16.7.2020

    Ihana sinä <3 Ja tärkeä kirjoitus!

    Vastaa
  2. Avatar Sande 16.7.2020

    Kiitos tästäKIN, Henriikka. Olet upea ja sulla on kaunis, vahva kroppa. Olen itse pitkä ja hoikka, ulkoisesti tyytyväinen ulkomuotooni ollut pitkään. Mutta todellinen arvostus kehoa ja sen uskomattomia vahvuuksia kohtaan kehkeytyi raskauden, synnytyksen ja näistä palautumisen myötä.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Mukava kuulla, että raskaus sai aikaan arvostuksen lisääntymisen. Niin se kai monella menee, vaikka valitettavan usealla myös päinvastaisesti. Me ollaan upeita kaikkia. Kiitos ihanasta viestistä.

      Vastaa
  3. Avatar krisse 16.7.2020

    Eniten näistä kuvista nousi vaan kysymys, miten sulla on noin näkyvät vatsalihakset? Kuinka paljon oikein treenaat? En jotenkin ajatellut sua kuntosali-ihmisenä :D

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Hahahahahah tämä kommentti yllätti kyllä täysin. Naurahdin ääneen. Taitaapi syy olla ihan silkka geenistö – olen äidin puolen suvusta perinyt helposti näkyvät lihakset. En siis todellakaan käy salilla edes kuukausittain, vaan urheilen fiiliksen mukaan, usein ulkona.

      Vastaa
  4. Avatar Venla 16.7.2020

    Super tärkee aihe! Ihanat kuvat :)

    Vastaa
  5. Avatar Mielipeili 17.7.2020

    Me ihmiset rakastamme komparatiiveja. Ja superlatiiveja. Positiivi on vaikea. Vaikka jo nimensä mukaisesti se suhtautuu suopeasti. Kaunis. Ainoa laatuaan.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Kaunis, ainoa laatuaan. Se kuulostaa hyvältä. Tärkeältä.

      Vastaa
  6. Avatar Anett 17.7.2020

    Hei, kiitos mielenkiintoisesta blogista!

    Löysin tänne hieman puolivahingossa, kun etsiskelin käyttäjäkokemuksia SASTA parkatakeista. Eteeni hypähti postauksesi viime vuodelta raparperinpunaisesta parkatakista, ja luin sitten postauksen jos toisenkin. :)

    Pahoittelen, että kysymykseni ei liity nyt tähän viimeisimpään ja tärkeään postaukseen, vaan kyseiseen takkiin… *nolo* :D Onko SASTA parka todella niin hengittävä kuin sen väitetään olevan? Olen etsiskellyt kirjaimellisesti tuskanhiessä täyttä puuvillaa olevaa parkatakkia, mutta sopivaa vaan ei löydy. Tekniset matskut ovat itselleni jotenkin niin sadetakkeja, että ulkoilu/sauvakävely/retkeily niiden kanssa on tuskaa. Jäin kuitenkin tätä SASTAA nyt pyörittelemään, jotta olisiko siitä ratkaisuksi.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Hello hello!

      Kiitos. Mä olen itse Sastan uskollinen fani, käyttänyt heidän tuotteitaan jo viikottain ja usein päivittäin jo vuosia. Tuo Sastan Ja Noshin yhteistyössä tehty SUUNTA-parkatakki on osoittautunut tosi hyväksi, mutta jos nimenomaan retkitakkia etsii, niin en valitsisi sitä. Se on parhaimmillaan sellaisena kaupunki-luonto-hybriditakkina. Kovaan hikiurheiluun valitsisin jonkun muun jo sen pituuden vuoksi.

      Vastaa
      • Avatar Anett 28.7.2020

        Kiitos vastauksesta! :) Ehkä vielä metsästän täyspuuvillaista takkia, ja jätän tämän Sastan hautumaan. Anorakeista puuvillaisia tuntuu löytyvän pilvin pimein – mutta haluaisin parkamallin, ja se onkin jo toinen juttu.

        Vastaa
  7. Avatar Hanna 17.7.2020

    Tärkeä aihe :) Ja kyllä, näytät ihan normaalilta kuvissa :D Harvapa meistä on mallin mitoissa, mahtuen niihin 32 koon vaatteisiin, näkeehän sen aina alennusmyynneissäkin kun ne ale tuotteet on useimmiten juurikin niitä jämä kokoja 32-34. Ne koot mitä suurin osa edustaa on myyty loppuun :D

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Jep, ja olen normaali. Ja niin ovat kaikki muutkin. Myös ne 32–34-kokoiset ja ihan kaikki. Jostain kumman syystä suurin osa meistä yrittää tunkea itsemme johohonkin muottiin, jota ei ole olemassa. Se on turhaa ja toivoisin sen loppuvan.

      Vastaa
  8. Avatar Meriminttu 17.7.2020

    Ihana postaus ja toi podijakso oli aivan mahtava! Mulla on tosi samanlainen tausta oman kehosuhteeni kanssa kuin sulla – samaistuin moniin sun kertomiin kokemuksiin olevinaan ylipainoisen painoindeksistä ja kauhulla katsotun painon keskikäyrän “paremmalle puolelle” pyrkimisestä lähtien. Ihan mielettömän tärkeää asiaa, oli ilo kuunnella! Sulla on myös ihana ääni. 😍

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Voi kiitos! :) Ihana kuulla, että pidit. Olin jaksoon itsekin aivan supertyytyväinen. Opin itsekin Katrilta aivan tosi paljon.

      Vastaa
  9. Avatar Irma 18.7.2020

    Huvittaa neljännen läheisen kommentti liioittelevasta kuvasta, kertoo niin paljon yhteiskunnastamme! Varmasti valtaosan kroppa näyttää tuossa asennossa “suuremmalta” kuin toisissa kuvakulmissa, mutta eipä tämän asennon kuvia missään näy, joten ei tunnu muka tavalliselta! Kiitos postauksesta, hyvää pohdintaa.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Ja olisin saattanut yhtä lailla päästää tuollaisen sammakon itsekin. Nimenomaan siksi, että media, yhteiskunta jne. ympärillämme tukevat nimenomaan tuota ajatusta aivoissa.

      Ja nimenomaan: ei kukaan julkaise tällaisiä kuvia, niin ihmiset aivot myös vääristyvät. Näissä kuvissa on 38-kokoinen naisihminen monenmoisissa asennoissa. Tältä(kin) se voi näyttää.

      Kiitos. <3

      Vastaa
  10. Avatar Maria 19.7.2020

    Täytyy muistaa, että myös ne 32-kokoiset kehot ovat ihan yhtä täydellisiä ja normaaleja.

    Ja myös se, että vaikka kroppa ei olisi vahvakaan, vaan jostain syystä heikko ja sairas, tekee se silti parhaansa ja sitä pitää arvostaa. Huolimatta siitä miltä se näyttää ja mihin se pystyy, sille tulee puhua ystävällisesti ja kunnioittaen <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Ehdottomasti on. Sitä tässä haluan alleviivata yhtä lailla. Sitä en missään nimessä sanonutkaan ja tuosta vahvuudestahan kirjoitinkin jo alempana: että yhtä vaarallista kuin on tunkea kropat johonkin yhteen kauneusmuotiin, on ruveta ajattelemaan että niiden kaikkien täytyisi olla ominaisuuksiltaan samanlaisia. Kaikki ovat normaaleja. Ja kauniita <3

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.