Täällä jossain, kaiken alla, minä olen

Olen täällä jossain, kaiken sotkun ja säädön, sakan ja pölyn, kaiken tapahtuneen ja kerrostuneen alla.

En tiedä, koska minä minut taas löydän. Mutta tiedän, että täällä jossain, kaiken alla, minä olen.

Kadotin itseni raskausaikana. Siitäkin on jo yli kaksi vuotta, kun aloin kantaa lasta sisälläni. Kadotin itseni raskaushormoneihin, synnytyshormoneihin, palautumishormoneihin ja imeytymishormoneihin. Meinasin jo vähän löytää tuttua itseäni, kunnes keväällä katosin uudelleen raskauteen, ja sen jälkeen jälleen synnytys- ja palautumishormoneihin keskenmenon myötä.

Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta olen ollut pelkkää hormonia. Kuin en olisi päättänyt elämästäni itse, vaan sen olisivat tehneet kehossani killuvat, liejuvat ja kulkevat aineet, ihmehormonit, joita vihaan ja toisaalta myös rakastan. Eihän tästä selviäisi täysjärkisenä ilman. Tai edes kohtalaisen täysjärkisenä. Täysi mitta ei taida täyttyä kohdallani. Siksi kai olenkin vähän kadoksissa.

Tietysti se olen ollut minä, koko ajan, mutta siltikään en. Tunteeni ja ajatukseni mielessäni ovat olleet aivan uusia. Minusta on tullut ihan uudella tavalla vaikea itselleni. Olen ennenkin ollut vaativa ja monimutkainen, itselleni ja muille, mutta en vaikea tai hankala.

Nyt olen ollut alakuloinen ja ailahteleva. Onneton ja apaattinen. Alati apua tarvitseva.

Se lapsenmielisyys ja elämänkepeys, jota olen kantanut aina mukanani, on ollut jossain. En oikein tiedä missä. Varmaan ne hormonit veivät sen matkassaan. Tai kadottivat jonnekin kehon peräeteiseen, jonne minulla ei ainakaan vielä ole pääsyä.

Kerroin muutama viikko sitten ystävälleni autossa pitkää matkaa taittaessamme, etten mielelläni näe ihmisiä, joita en ole nähnyt pariin vuoteen. En halua, että he näkevät, miten epäonnistunut, lässähtänyt ja vässähtänyt olen. En halua sääliä tai että he surkuttelevat, että voi ei, kun Henriikastakin on tullut tuollainen. Sillä meni joskus niin hyvin.

Ystäväni repesi nauruun ja sanoi, että ei yksinkertaisesti voi muuta kuin nauraa, niin absurdia oli kaikki puhumani.

Tuntui ihanalta, kun ystävä nauroi. Mutta minä puhuin silti sydämestäni.

Varmaan muutun tämän kaiken myötä pysyvästi. Varmaan sisimpääni on tullut sellaisia haavoja ja toisaalta sellaisia järkälemäisiä ihmeen ja onnen kokemuksia, etten yksinkertaisesti pysty palaamaan entiselleni. En tiedä, onko se tarpeenkaan.

Mutta minut itseni, sellaisena jollaiseksi itseni tiedän ja koen, aion löytää. Sisulla ja hiellä, kärsivällisyydellä ja kärsimättömyydellä. Hammasta purren ja kaikkeni tehden. Ehkä hissukseen, mutta toivottavasti mahdollisimman nopeasti.

Haluan olla yhtä onnellinen taas, kuin olin tottunut olemaan. Sellainen yksioikoisen onnellinen, en monimutkaisen onnellinen. Sellainen, ettei sen onnellisuuden keskellä odottaisi aina jotain kuilumaisia väsymyksen ja alakulon alhoja, joihin vain humpsahtaa, vaikka on juuri kuvitellut olevansa tukevasti jaloillaan.

Tämä kaikki lienee vaikeasti käsiteltävää ulkopuoliselle, kun se on sitä itselleenkin. Ja tekee mieli kiertoa, että on on on mulla elämässä niin paljon kaikkea hyvää ja oon oon oon kiitollinen, superkiitollinen. Mutta kun en minä siitä nyt puhukaan, etteivätkö elämäni palaset olisi vallan hienosti järjestyksessään, ettenkö olisi saanut kauhomalla kaikkea hyvää ja kaunista.

Puhun siitä, että olen kadottanut jonnekin elämän kieputukseen sen sisimpäni, jonka edelleen kuvittelen olevani eniten itseäni. Ja sitä on ikävä.

Viimeiset pari vuotta on niin monesti tuntunut, että koko ajan esitän itseäni. Elän sellaista performanssia, että tässäpä Henriikka Reinman, sula-hopsulaheisula-hopsansaa, vaikka ei ole tuntunut, että hän olisi menossa mukana.

Mutta minä aion kaivaa itseni esiin. Löytää minut taivaankannella tanssivista revontulista, tunturituulista, saaristomeren nopeasti kylmenevästä vedestä ja ikivanhoista männyistä. Aion löytää itseni hassuista keltaisista hatuista, liian suurista villapaidoista, terävistä vitseistä ja kahviloista, jonka nurkkiin voi piiloutua syömään kakkua ja lukemaan kirjaa.

Mutta tiedän, että täällä jossain, kaiken alla, minä olen.

-Henriikka

villahattu / Myssyfarmi, villapaita / North Outdoor

11 kommenttia

  1. Suvi S. 5.9.2022

    Voi, kun tirahdin itkuun. Kuin joku olisi kuvannut omaa olotilaani muutama vuosi sitten. Kirjoitat niin kuvainnollisesti, syvän koskettavasti. En voi muuta sanoa kuin, että tässä nyky ajan hymiö-peukku-yksisanaisessa kommunikoinnin maailmassa on niin ihanaa ja virkistävää lukea sinun kirjoituksiasi Henriikka.

    Mitä itsensä kadottamiseen ja etsimiseen ja lopulta löytämiseen tulee, niin ajattelen sen olevan matka, ehkä elämän mittainenkin matka. Vaikka äidiksi ei tulisikaan, vaikka koskaan lapsia ei saisikaan, niin ihminen vanhenee ja käsitys itsestään muuttuu vääjäämättä. Äidiksi tuleminen (raskaus, synnytys, lapsivuodeaika, lista jatkuu…) ravisuttaa käsitystä itsestä kyllä aikamoisesti. Kiitos Henriikka, kun jaat omia tuntemuksiasi niin rehellisesti. Kun on käynyt läpi sen ”kun kaikki ei mene kuin Strömsössä tai saduissa”, kun äidiksi tuleminen ei olekaan pelkkää iloa ja onnen kyyneleitä, arvostaa todella paljon tällaista rehellistä tekstiä.

    Löydät vielä sen, mitä etsit. Ja ehkä se ei olekaan niin kaukana, kuin miltä se sinusta tuntuu tai vaikuttaa.

    Vastaa
  2. sydän 5.9.2022

    Musta tuntuu myös, että keskenmenon myötä joku pala musta on kateissa. Tuntuu tosi kamalalta tunnistaa se, että jotain olennaista puuttuu.

    Toivottavasti me molemmat löydetään vielä itsemme ❤️

    Vastaa
  3. emmms 5.9.2022

    Luulen että moni äidiksi tullut voi samaistua tähän. Itse ainakin olen alkanut vauvan jälkeen tuntea itseni itsekseni vasta kun hän täytti 1 ja palasin töihin. Vaikka vauvakupla oli ihana, olen enemmän minä nyt taas. Tsemppiä itsesi etsintään, hormonit tasoittuvat aikanaan ja sieltä se paljastuu.

    Vastaa
  4. senni 5.9.2022

    Ihan itku tuli lukiessani. Musta on tuntunut myös pitkään samalta, että olen kadoksissa, mutta olen silti myös täällä, kaiken sen patouman alla. Kiitos, kun uskallat niin upeasti kertoa sisäisestä maailmastasi. Vielä me löydämme itsemme sisimmistämme <3

    Vastaa
  5. Minna 6.9.2022

    Kiitos tästä kirjoituksesta! Itselläni on ollut vaikeaa viimeiset vuodet. Niihin on liittynyt muutoksia ja jatkuvaa stressiä työpaikalla, äidin vaikea sairastuminen ja hyvän ystävåni kuolema vuosi sitten. Tuntuu, että olen kadottanut itseni ja olen hukassa omasta elämästäni. Mutta, ehkä elämä kuitenkin kantaa ja tästäkin pääsen vielä yli.

    Hyvää syksyä sinulle! ❤

    Vastaa
  6. Savisiipi 6.9.2022

    Uskaltaa olla rikki. Ja heikko. Ihmisten nähden. Mitä se Tommy Hellsten näistä jaksaa aina jauhaa. Kunnes elämä satuttaa. Ja sanat heräävät eloon. Kelpaanko enää tällaisena? Nytpä vasta olisikin täydellinen hetki siivilöidä tuttavuuksia. Olla ihan pienenä ja repaleisena. Kuka kestää?

    Vastaa
  7. Nipsuuh 6.9.2022

    Olipa kauniisti kirjoitettu 😍. Ja vaikka oma matkani äitiydessä on ollut ainakin jollain tapaa helpompi tai erilainen kuin sinulla, tunnistin kirjoituksessa paljon myös itsestäni. Kaksi lasta, pian 2 ja 5 vuotiaan, ja melkein päivittäin mietin, kuka on tämä väsynyt ja nalkuttava ”äityli”, ja milloin minä itse palaan paikalle. Lasten välissä oli jo jotain toivoa, mutta nyt kun niitä on kaksi, niin ei tästä meinaa palautua.
    Ja ihan yhtä häpeillen tapaan entisiä tuttuja, hävettää oma ulkonäkö kaiken tämän jälkeen, ja hävettää omat tylsät prismaperhejutut.

    Vastaa
  8. Hilma 6.9.2022

    Ihana teksti, samaistuttava. <3 Pari viikkoa sitten kierron palauduttua löysin onnellisuutta, eikä alakulo ole palannut samalla tavalla. Asiat kiinnostavat taas, on helpompi jutella ihmisille vauvakerhoissa. Pohdin usein milloin yritettäisiin toista lasta. Samaan aikaan haluaa pian, mutta samaan aikaan hirvittää se kaiken syövä pahoinvointi ja hormonit. Haluan olla taas oma itseni. Ihanaa syksyä ja revontulihetkiä!

    Vastaa
  9. Tiu 6.9.2022

    Lopetin kesällä odottamasta, koska palaan taas omaksi itsekseni. Koska olisin taas iloinen ja innostuva oma itseni? Oma vauva nyt 1v 2kk. Se tuntui silloin luovuttamiselta mutta myös helpottavalta. Nyt tuntuu jo paremmalta vaikkakin luovuttaneelta. Kuitenkin olo on jotenkin toiveikas ja että se minä sieltä tulee, jossain muodossa.

    Kiitos kun kirjoitit, voin samaistua. Et ole yksin näiden tuntemusten kanssa.

    Vastaa
  10. EmiliaL 7.9.2022

    Olen niin pahoillani että olette joutuneet kokemaan keskenmenon. Se lienee yksi elämän kamalimmista koettelemuksista. Minäkään en tahdo nähdä ystäviä joita en ole hetkeen nähnyt, koska en jaksa keskustella auki koko sitä vuoristorataa mitä viimeiset vuodet ovat olleet. Olen myös hyvin vässähtänyt ja lössähtänyt henkisesti ja fyysisesti. Odottelen innolla sinun podcastin uusia jaksoja. Kaikkea hyvää teidän syksyyn!

    Vastaa
  11. Hanna 19.9.2022

    Kiitos tästä kirjoituksesta, samaistuin. Itsestäkin tuntuu siltä että raskaus- ja imetyshormonit on tehneet musta alakuloisen ym. Noin 10 kk kohdalla helpotti jonkin verran (vaikka yöt oli silloin vielä tosi huonoja), ettei ollut enää niin paha olla. Etkös säkin täällä ole kirjoittanut että niihin aikoihin pää vähän kirkastui. Toivon toista lasta mutta hirvittää tää sama rumba. Kirjoitit myös että ”alati apua tarvitsevan”, mielenkiinnosta, just sellainen olen ollut.. Ja tämän uupumuksen keskellä (meillä on ollut paljon unihaasteita) tuntuu tosiaan siltä että on vähän kadottanut itsensä ja on vähän sellainen puolikas ihminen. Voimia meille kaikille <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.