Luen pitkin vuotta. Aina on joku kirja kesken. Olen intohimoinen, mutten tippaakaan kunnianhimoinen lukija. Yleensä luen bussissa, ratikassa, metrossa ja junassa, koska matka-aikaa kertyy joka tapauksessa mukavasti, eikä sitä sovi tuhlailla. Luen mitä sattuu, kaikessa rauhassa. Joskus hirveää vauhtia ja joskus kunnolla madellen, ellen jopa tartu kirjaan uudestaan ja lue toistamiseen.
Luin vuoden kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa ja se oli ihanaa. Vuoden ollessa lopuillaan aloin kuitenkin olla aika kyllästynyt kaikkien asioiden ruotimiseen: ”Millainen naiskuva on Tarzan-kirjoissa? Mitkä motiivit kirjailijan työn taustalla ovat olleet? Ollako vai eikö olla?” Ja minä kun halusin vain lukea. Otan nyt omat oikeuteni ja jätän analyysit pois, kun kerron mitä kirjoja olen muutaman viime kuun aikana lukenut.
Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli (1973)
Voitteko kuvitella, että luin tämä klassikon vasta viime viikonloppuna? Kannatti lukea, sillä kirja on ihana, kuin myös Astrid Lindgren. Taianomaisuus ja suuret tunteet, itkeä nyyhkytin kirjan alussa kovasti. Vaikka analyysia en tietoisesti harrastakaan, niin luonnollisesti tätä pohtii taivas-kuvauksena. Lastenkirjamaisuus ei haittaa, sillä sivuilta voi löytää vaikka minkämoisia syvempiä kerroksia mooralista tuonpuoleiseen elämään.
Joanne Harris – Appelsiinin tuoksu (2001)
Tämä on tällainen romanttinen kirjanen, jonka ostin kirjaston poistohyllyltä euron hintaan, pelkän kansikuvan ja nimen vuoksi. Samaisen kirjailijan tunnetuin teos on Pieni Suklaapuoti, ja samanlaista romanttista kerrontaa on myös tämä lässynlässynkirja. Mutta minä pidin tästä. Siitäkin huolimatta, että se oli aika yksinkertainen, eikä kiemurrellut erityisen syvissä vesissä.
Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat (2013)
Kirjallisuuden opiskelijatoverini saattavat nyt osoittaa minua syyttävällä sormellaan, mutta kaikesta kaupallisuudesta huolimatta olen Khaled Hosseinin fani. Janne toi kirjan minulle tuliaiseksi keskustasta (haha, kyllä vain Helsingistä). Tämä uusinkaan kuvaus Afganistanista ei pettänyt, joskaan ei myöskään sykäyttänyt yhtä lailla kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Miljoonat kirjan henkilöt tekevät sen, että loppuun päästyään tekee mieli lukea kirja uudestaan, jotta ymmärtää kaikki juonenkäänteiden yhteydet ja kiemurat.
Sofi Oksanen – Kun kyyhkyset katosivat (2012)
Tätä teosta kahlasin pitkään. Ja itse asiassa kahlasin vieläpä kahdesti. Sodan ja Viron ympärille keskittyvä kirja ei imaissut mukaansa missään vaiheessa, mutta silti sen lukemisesta nautti. Lähiliikenteen matkoille kirja oli haastavuudessaan vaikea valinta, joten tyydyin lukemaan rauhassa ja ajan kanssa. Sofi Oksanen osaa, ei voi muuta sanoa. Kirjaa lukiessaan on pidettävä niin monta asiaa samaan aikaan muistissa, että päätä särkee. Mutta ainoastaan niin voi saada kirjasta kaiken irti. Uskottavat taustatiedot vakuuttavat, mutta välillä tuntuu, että onko tietoa kerätty jo määrällisesti hivenen humoristiseen pisteeseen asti?
Corinne Hofmann – Valkoinen Masai (1998)
Tämä on niitä kirjoja, joiden lukemista olen harkinnut jo vuosia. Sitten kun se löytyi bookcrossing-kirjana rappukäytävästämme, oli vihdoin oikea aika. Kirja on tositarina sveitsiläisen Corinnan rakkaustarinasta Masai-soturin vaimona. Teksti tässä kirjassa on keskinkertaista, ei sellaista ihanan runollista tai muutenkaan ylistettävää, mutta tositarina jättää lyömättömän vaikutuksen. Kirja etenee vauhdilla, mutta jättää kuitenkin olon, että olisi itse päässyt käymään Keniassa. Afrikka-rakkautta potevat ovat tästä varmasti yhtä innoissaan kuin minäkin. Jos ei lukeminen innosta, niin tarjolla olisi elokuvakin.
Tämä on ollut villein korttini pitkään aikaan! Thaimaassa tammikuussa huomasin matkalukemisen loppuvan. Kiitos erään kahvilan, löysin muutaman suomalaisen kirjan, joita reissulaiset olivat jättäneet. Toinen niistä oli tämä. Outi Pakkasen dekkari pyöri tuttujen teemojen ympärillä: Marimekkoa, kuvataidetta, vaatesuunittelua, Helsinkiä… lähinnä kuitenkin nauratti. En ollut ennen lukenut suomalaista dekkaria, mutta enpä ehkä lue tulevaisuudessakaan. Kirja tuntui naivilta ja huvittavalta, eikä jännitystä tuntunut missään vaiheessa, vaikka kovasti toivoin. En kuitenkaan koskaan kadu kirjan lukemista. Sain tästäkin varmasti loppujen lopuksi jotain.
Kuubalaissyntyisen Samartinin kirja oli villikortti numero 2, samaisesta thaimaalaisesta kahvilasta napattu. Pidin tästä enemmän kuin Talvimiehestä, mutta varsinaiseen flowhun ei kyllä päästy. Kirja kertoo nuoresta meksikolaisnaisesta, jonka elämää varjostaa suuri syntymämerkki. Tämä hämärä lähtökohta kuljettaa tarinaa eteenpäin. Parasta kirjassa on miljöökuvas: tuntuu että ympäristöön voi päästä itsekin. Kepeää lomaluettavaa, mutta ei valitettavasti sen enempää.
Chimamanda Ngozi Adichie – Huominen on liian kaukana (2011)
Tämä nigerialaiskirjailijan teos on listan ainoa novellikokoelma. Purppuranpunaisen hibiskuksen ja Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan jälkeen osasin odottaa jotain maukasta myös tältä uusimmalta teokselta. Nautinkin novellit ennätysajassa. Länsimäisen ja afrikkalaisen kulttuurin yhteistörmäyksiä kuvaava kirjailija ei jätä kylmäksi todentuntuisuudellaan ja tunnelmillaan. Adichie tuo uskottavasti ja rohkeasti esiin myös sen, kuinka länsimainen voi katsoa ylen afrikkalaista, vaikka näyttäytyisikin iloisena ja ystävällisenä.
Jos kesälukemista kaipaa, tässä olisi yksi potentiaalinen kirja. Piin elämä on ollut parrasvaloissa julkaistun elokuvan takia, mutta ennen elokuvan näkemistä tahdoin kuitenkin lukea alkuperäisen kirjan. Ja kyllä kannatti. Kirja on hidastempoinen ja paikoiteillen tylsäkin, mutta jotenkin se onnistuu silti pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Teksti on värikästä ja mukaansatempaavaa, ja kirjasta saa ammennettua itselleen eriskummallista rauhaa. Pahinta on jäädä vuorokausiksi pohtimaan, miten kirjan loppuratkaisun tulkitsisi.
On mukava lopettaa suositukseen. Tälle amerikanirlantilaisen McCourtin omaelämänkerralliselle teokselle uskallan nyökytellä hyväksyvästi päätäni. Joskin ehdotan, ettei Piin elämä ja tämä olisi lukulistalla vierekkäin. Siinä missä Pii laahaa laahaamistaan, tämä kirja ryntäilee suin päin sinne tänne. Teemat liikkuvat alkoholismissa, lapsuusmuistoissa ja äidin epätoivossa. Seitsemännen portaan enkeli naurattaa (jopa ääneen), mutta myös raastaa syvältä. Teksti on hilpeää ja kirja nappaa mukaansa.
Siinäpä oli tuutin täydeltä. Olisiko teillä antaa minulle suosituksia? Lukisin mielelläni kesän reissuillani mahdollisimman monta kirjasta. Kirjahyllyssä odottavat ainakin Siilin eleganssi ja Anna Karenina . Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ovat myös vuorossa, olen jo aiemmin ottanut varaslähdön Westön myöhemmin ilmestyneisiin teoksiin. Ja
Kaukamoisen aion lukea myös, olen viivyttänyt sitäkin niin pitkään.
Epäilen aika monen diggaavan Coelhoa. Pitäisikö hänelle antaa uusi mahdollisuus, vaikka Colhon neitsyyskokemukseni oli enemmän kuin huono? En yksinkertaisesti ymmärtänyt Alkemistia. En vaikka kuinka yritin muistaa kaiken hehkutuksen ja pitää mieleni auki.
-Henriikka
