Yes, I did it. Juoksin eilen Tukholman maratonin – 42,2 kilometriä ja kellon mukaan lähes kilometri jotain omaa, tuntematonta kiemurtelua kaupan päälle. Maalissa hymyilin niin iloisesti, että näytän kameralle vahingossa mitalin väärää puolta.
Miltä tuntui? Tosi hyvältä. Juoksu oli rento ja tuntui koko ajan hyvältä. Juuri sellainen juoksu kuin toivoin ensimmäisen maratonini olevan.
Miten olin harjoitellut?
Tavoitteenani oli päästä hymyssä suin, hyvinvoivana maaliin. Aikaa en osannut edes arvioida. Treenannut olin enemmän ja vähemmän tavoiteellisesti marraskuusta lähtien, tavoiteellisesti helmikuusta lähtien. Toki urheilu on arjessa läsnä aina jossain muodossa, mutta kestävyysurheilu on itselleni haastavinta, minkä vuoksi treenata piti reilusti.
Hyviin viikkoihin mahtui vähintään 4 lenkkiä (1 pitkä, 1 vauhtikestävyyslenkki, 1 tasavauhtinen ja 1 palautteleva) ja lihaskuntoa, mutta osa harjoitteluviikoista meni reissujen, kiireen tai oman laiskuuden vuoksi ihan reisille.
Nilkka tulehtui alkuvuodesta ja sairastin paristi flunssaa, minkä vuoksi taukoa tuli toisinaan. Maratonille viimeistelyä en päässyt tekemään lainkaan, sillä pohkeet jökkäsivät kehnon lämmittelyn johdosta kolme viikkoa ennen kisaa niin, etten miltei pystynyt kävelemään. Reilun kahden viikon levosta jatkoin yhden totuttelevan lenkin kautta sitten suoraan kisaan.
Onneksi hyviäkin pätkiä kertyi ja koin, että olin harjoitellut paljon. En tiennyt, mikä olisi riittävästi, joten lähdin kuitenkin tosi epävarmana kisaan. Pisin harjoituskaudella tekemäni lenkki oli 20 km ja pisin koskaan tekemäni lenkki 25 km, joten kaikki sen jälkeen oli mysteeriä.
Miten olin valmistautunut?
Kisaviikkoon kuului ihan vähän palauttavaa urheilua, mutta lähinnä lepoa. Jännitin koko viikon todella paljon, ja keskittymiseni ja tehokkuuteni oli vähän hakusessa. Toistelin Jannelta elämänhallinnallisia peruskysymyksiä (”Hävettääkö sua, jos mä en pääsekään maaliin?”, ”Ootko sä musta ylpeä, vaikka mä en koskaan juoksisi maratonia?”) ja pakkailin hiljalleen laukkuani.
Viimeisellä viikolla olennaista oli tankkaus. Tiesin, ettei sillä olisi niin suurta merkitystä tällaiselle kuntojuoksijalle, muttei varmasti haittakaan. Pastaa, riisiä, valkoista leipää ja muuta hiilaria maanantaista torstaihin. Voin kertoa, että oli aikamoinen ähky perjantaina, kun palautin ruokavalion jo tavallisempaan päin. Näiden lisäksi join ja samalla totuttelin Tukholmassa tarjottavaan urheilujuomaan, josta sai paljon hiilaria ja suoloja.
Hoidin lauantain visiittini Silja Linen risteilijällä. Olin pakannut huolella kaikki mukaan, ja vähän extraakin. Lauantai-aamuna heräsin seitsemältä ja kävin kahdeksalta aamiaisella. Sen jälkeen teippailin kaikki mahdolliset hiertymäkohdat ja levitin vaseliinia vähän sinne sun tänne. Haha. Sykemittari oli ladattu, varpaankynnet leikattu ja hiukset asianmukaisesti letitetty jo edellispäivänä.
Join 5 desiä urheilujuomaa ja söin banaanin vielä 2 tuntia ennen starttia, minkä jälkeen en ottanut edes vettä. Mutta nämä nyt ovat aina yksilöllisiä ja itsekin seurailin tällaisia ohjeita vain lähinnä sen takia, että olin ollut kovan tason juoksijoiden ympäröimänä viimeiset kuukaudet juoksutiimissämme.
Tukholman maraton 2017
Tapahtumaan osallistui juoksijoina noin 15 000 ihmistä. Sen lisäksi katujenvarsia ympäröi monikymmenkertainen määrä kannustajia ja katsojia. Vallitsevat puitteet ja lähtölaukauksen odottaminen sai sydämen hakkaamaan tiuhaan.
Lähtöjä oli kaksi, joista ensimmäistä ohjasi poliisisaattue. Itse olin toisessa, klo 12:10 starttaavassa porukassa, karsinassa kirjaimeltaan G. Vaikka ihmisiä oli valtavasti, kaikki oli tosi hyvin järjestetty ja mitään ahtaanpaikanahdistusta ei todellakaan tullut.
Lähtölaukaus pamahti ja tuhannet ihmiset juoksivat ohitseni. Päätin juosta vauhdilla 7:30-7:45 minuuttia/km ja pitää siitä kylmähermoisesti kiinni. Alkuhurmiossa olisi ilman vakaata päätöstä varmasti lähtenyt kirimään massan mukana liian lujaa (niin kuin valitettavan monella kävi ja aina käy).
Pidin mielessäni nahkatakin, jonka olin päättänyt ostaa itselleni maaliintulopalkinnoksi. Olin jotenkin kovin herkistynyt ihmisiä yhdistävästä urheilutunnelmasta. Uskotteko, jos kerron, että olin itku silmässä läpi koko juoksun?
Oma juoksu sujui tosi hyvin, paljon paremmin kuin olisin uskaltanut toivoa. Odotin ja odotin kaikkien varoittelemaa seinää, joka tulisi vastaan ja hyydyttäisi minut, vaan sellaista ei koskaan tullut.
Ilma oli ihanteellinen, +14 astetta ja lähes koko ajan pilvessä. Mikään ei hiertänyt tai ärsyttänyt, askel kulki ja tankkaus oli ilmeisen onnistunut. Vessaa en tarvinnut kertaakaan ja juoksin koko matkan lukuun ottamatta juomapisteitä. Pientä kipua tuli lonkkiin ja jalkaterään, mutta ei mitään merkittävää. Olisin voinut myös masentua ohitseni maaliin juoksevasta kärjestä, kun itse olin vasta 16 kilometrin kohdalla, mutta onneksi sentään en.
Pyrin siirtämään huomioni ympärillä tapahtuvaan, ihailemaan maisemia, keräämään hyvää mieltä ympärillä huutavista ihmisistä, askarrelluista banderolleista ja ylävitosia jakavista lapsista. Kaikkialla oli eläintarhankierrosta lukuun ottamatta hirveästi ihmisiä ja tapahtumaa: bändejä rekkojen lavoilla, tanssia ja ihanaa ilakointia. Hymyilin kaikelle, sillä hymy vie päähän endorfiinia, mikä auttaa jaksamaan.
Olin ostanut tiistaina vyöpussukan, jossa kuljetin energiageelejä. Aluksi olin laittanut sen selän puolelle, mutta se hakkasi ja pomppi siellä ikävästi. Onneksi joku avuliais suomalaisjuoksija vinkkasi siirtämään sen eteen, lantionluun päälle.
Jos kroppani on muuten aivan johonkin muuhun kuin kestävyysurheiluun tehty, niin ainakin tämän kokemuksen perusteella vatsani vaikutti olevan maratoonarille ihanteellinen. Söin ja join vähän kaikennäköistä, ja vatsa pysyi tyynenä. Juomapisteitä oli 3 kilometrin välein. Noin joka toisella otin urheilujuomaa, joka toisella oman geelin kanssa vettä. Sen lisäksi otin jakopisteiltä 4 banaaninpalaa, 5 sokeritablettia, magnesiumjauhetta, mukillisen pepsiä ja suolakurkun. Eipä päässyt energiat karkaamaan! Tuskin pystyin kuluttamaan murto-osaakaan juoksuni aikana tuosta kaikesta.
Matka meni yllättävän nopeasti. Siis totta kai homma oli rankkaa, mutta ei puoliksikaan yhtä rankkaa kuin oletin sen olevan. Kun 37 kilometrin kohdalla Janne oli viimeistä kertaa moikkaamassa minua ennen maalia ja jaksoin vielä hyvin jutustella, tajusin pääseväni virkeänä maaliin. Viimeisten 10 kilometrin aikana kolme ruotsalaista, kilpailuhenkistä pappaa huusi eri kohdissa reittiä ruotsiksi tien laidalta: ”Et näytä edes väsyneeltä! Nyt kiihdytä!”
Mutta odotin sitä vastaantulevaa seinää, enkä uskaltanut ottaa mieletöntä kymmenen kilometrin loppuryntäystä. Stadionille kääntyessäni tajusin, että loppu häämöttää. Viimeiset parisataa metriä vedin täysillä maaliin saakka ohittaessani kymmeniä kanssajuoksijoita. Joku varmaan katsoi maalista tuohtuneena, että tännekö tuo tyhmä tyttö noita voimia säästeli.
Loppuaika ja maaliintulo
Virallinen aikani oli lopulta 5 tuntia ja 19 minuuttia. Huippujuoksijalle siis luuseriaika, minulle aivan huippu! Juoksin toisen puolikkaan minuutin toista nopeammin. Keskisyke oli 164.
Maalissa oli olo, että voisin jatkaa vielä ainakin 10 kilometriä. Se ja lopun spurtti ehkä kertoo siitä, että nyt ei päästy siihen aikaan, johon olisin voinut parhaimmillani päästä. Toisaalta mitään neljän tunnin aikaa en olisi voinut mitenkään tällä treenimäärällä tavoittaa.
Ja pitää muistaa myös: parasta aikaa ei nyt haettukaan. Halusin saada ekasta maratonista hyvän tunteen. Sellaisen, että haluan jatkaa juoksemista myöhemminkin. Että säilyttäisin itsensä ylittämisen ilon ja etten ainakaan saisi juoksusta minkäänlaisia kauhukokemuksia. Lapsuuteni ja nuoruuteni kilpa-urheilun parissa vei ilon monista urheiluhetkistä. En halua enää sellaista.
Maalissa odotti myös muu juoksutiimi, jonka kanssa olemme koko kevään harjoitelleet. Onneksi olkoon myös kaikille muille supertyypeille, sekä Asics Running Clubin valmentajille! Teistä on saanut niin paljon oppia ja virtaa.
Loppufiilikset
Matka oli hieno, samoin maaliin pääseminen. Kävelin stadionilta ylpeästi laivaan, jossa pääsimme juhlistamaan juoksua buffetiin ja maratonbileisiin. Laivassa tunnisti helposti ne puujalkaiset, jotka olivat olleet päivän juoksuhommissa. Välttelivät portaita, mutta hymyilivät leveästi.
Luulen, etten tule juoksemaan maratonia ainakaan kymmeneen vuoteen. Onhan niin paljon muunkinlaisia haasteita, joihin tarttua. Pidän siitä, että voi tehdä kaikenlaista. Mutta en lupaa mitään, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Nyt odotan kuitenkin vapaata kesäliikuntaa, lihaskuntotreenejä, sekä voltteja, käsinseisontaa ja muuta urheilua, jota en ole uskaltanut harjoittaa viime kuukausina loukkaantumisen pelossa.
—
Ainiin! Ja vajaa kahden viikon päästä olisi sitten alkukesän toinen haaste: Jukolan viesti. 12 päivää aikaa saada jalat kävelykykyisiksi ja oppia suunnistamaan.
-Henriikka
