Tuntuu, että nykypäivänä perussuoritus ei riitä enää mihinkään. Mikään ei riitä enää mihinkään.
Harjoittelen maratonille, joka on kesäkuun alussa. En ole todellakaan varma pääsenkö maaliin, mutta yritän. Ystäväni kysyi aikatavoitetta. Kerroin, että haluaisin päästä hymyssä suin maaliviivan yli ja varmaan realistinen aika voisi olla jotain 5–6 tunnin väliltä.
Alkoi sanallinen rummutus: ”Hei kamoon! Sähän oot treenannut paljon ja oot urheilullinen valmiiksi. Kyllähän nyt vähintään 4,5 tuntia.” Kerroin, etten edes haluaisi olla maalissa kaikkeni antaneena. Haluaisin mieluummin rennon suorituksen ja tunteen, että haluan juosta jatkossakin. Hän ei voinut käsittää ajatustani vaan jatkoi aikatavoitteeseen tsemppaamista.
Ikään kuin 42,2 kilometrin juoksu ei olisi mieletön suoritus, olisi juoksutahti mikä tahansa. Ja ikään kuin silläkään olisi väliä, onko se mieletöntä. Miksi ”mieletön suoritus” olisi paras motiivi?
Kävimme marraskuussa ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa telttailemassa pakkasessa. Olimme Repovedellä kaksi päivää ja yhden yön. Olin valtavan onnellinen ja ylpeä, että menimme ja koimme. Käytin sosiaalisessa mediassa retkestämme ohimennen, kevyesti sanaparia ”talvivaellus”. Eräs seuraaja, ulkoilmaelämää reilusti kokenut heitti huvittuneen kommentin: ”Aikamoinen VAELLUS teillä. Yksi yö..”
Mietin, miten vain yhden sanan käyttäminen aiheutti niin suuren tunteen? Olisiko teltassa pitänyt viettää pakkasilla samantien viikkokausia, että olisin edes uskaltanut mainita aiheesta ylpeästi? Mieletöntä suoritusta kaivattiin, jälleen kerran.
Työelämässä pitää vääntää sata lasissa – liidaa, clousaa, koordinoida. Pitää tuhansia lankoja käsissä ja juosta se alle neljän tunnin maraton lomalla. Ei ei ei, kun Ironman-triathlon! Siinä sivussa pitää ajaa eteenpäin mielipidettä, että nimeksi vaihdettaisiin Ironhuman. Tasa-arvoa, ihmiset!
Kun ystävät ovat kylässä, pöydän keskellä on oltava 8-kerroksinen raakakakku, itsetehty. Suolaiset tarjoillaan annoksittain pöytiin. ”Etkös voisi rinnalle tehdä edes jotain pientä cocktail-palaa?”, kysyi ystäväni joskus, kun kerroin tarjoavani synttäreillä vain tilattua kakkua ja skumppaa.
Matkalle lähtiessä on etsittävä asumaton saari, nouseva tähtikohde tai paikka, jonne on oikeasti laitonta mennä, mutta mistä saatava Instagram-kuva on sakkouhan arvoinen. ”Ai te meinaatte yöpyä hostellissa, vaikka sohvasurffauskin on keksitty?”
Pidän kohtuullisesta elämästä. Pidän siitä, että voin itse päättää, mikä on minulle riittävä tai riittämätön haaste. Pidän siitä, että ympärillä ihmiset arvostavat tätä ja minä voin oppia arvostamaan heidän päätöksiään. Mieletön suoritus on yksi motiiveista, ei onneksi se ainoa, eikä läheskään aina paras.
”Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan kumaraisia vanhuksia, jotka taluttavat toinen toisensa postilaatikolle ja maitokauppaan, niin kuin ovat taluttaneet halki elämän.” (Taivaslaulu – Pauliina Rauhala)
Minulla on opittavaa yhtä lailla, luultavasti paljon enemmän kuin monella. Rauhallista, onnellista sunnuntaita kaikille.
-Henriikka
Kuvat: Joonas Linkola
