Viestittelin juuri ystävän kanssa. Läheisen ystävän, joka on ollut viime ajat aika kaukana arjestani. Ei karkoitettuna tai tahallisesti ulkona kuvioista, näkemiset ovat yksinkertaisesti vain elämänrytmien yhteensovittamisen hankaluuden vuoksi jääneet tavanomaista vähemmällä.
”Vaikka kaikki kalenterin täyttävät osatekijät ois mukavia, hyvinvointia edistäviä ja innostavia juttuja, on riski uupua”, hän kirjoitti ja jatkoi: ”Työt, blogi, matkustaminen, urheilu ja avioliitto vaan on iso potti kelle tahansa. Ihania osatekijöitä kaikki, mut sopivissa määrin.”
Tajusin heti, että riittävän ulkopuolinen henkilö oli taas se, joka kaivattiin heittämään oikeat noppaluvut pelikentälle. Ärsyttävän todet sanat, joita ei tietysti tekisi mieli kuulla, mutta jotka on nieltävä nätisti.
Muistin taas kerran viisaat sanat, jotka olen kuullut lapsuudesta saakka tuhannesti, mutta jotka ymmärsin vasta pari vuotta sitten kirkkaasti: kaikkea ei voi saada.
Äiti aina sanoi, ettei kaikkea voi saada. Tajusin sen kyllä, pintapuolisesti, mutta valitettavasti on todettava, että jouduin kuulemaan ulkopuolista puhujaa syvemmän ymmärryksen löytymiseksi. Luulin aina hahmottaneeni lauseen sisällön kunnolla, mutta olin väärässä. Sen lisäksi, että faktan tajuaa, on myös opittava hyväksymään sen tuottamat seuraukset.
Pari vuotta sitten olin kuuntelemassa jotain aivan random seminaaritapahtumaa Kiasmassa ja yksi puheevuoroista koski naisia, naisten rooleja ja elämän priorisointia. En muista kuollaksenikaan puhujaa, mutta muistan hänen sanoneen vakuuttavasti:
”Nyt kuunnelkaa tarkkaan ja ymmärtäkää tämä. Vaikka kuinka haluaisitte, kaikkea ei voi saada. Jos olette 100 prosenttia läsnäoleva äiti, ette voi laittaa 100 prosenttia työhön. Jos haluatte panostaa ystäviin koko sielullanne ja ruumiillanne, joutuu parisuhde tai oma vapaa-aika varmasti vähemmälle huomiolle. Jos haluatte panostaa uraan sata lasissa, joudutte aivan varmasti luopumaan tai vähintään karsimaan monesta muusta. Eikä tämä tarkoita ettette voi olla sekä mahtava äiti että uranainen tai mahtava ystävä ja tyttöystävä. Valintoja on kuitenkin tehtävä ja kaikkea ei kuitenkaan voi saada.”
Se oli salama kirkkaalta taivaalta. Ymmärsin homman jujun, tajusin armon. Ja tajusin nimeomaan sen armon, joka on minun on itse itselleni suotava. Eri elämäntilanteissa on priorisoitava eri tavalla. Ne ovat valintoja, usein henkilökohtaisia ja omissa käsissä, toisinaan ulkoapäin ohjailtuja. Mutta niitä on tietoisesti tehtävä ja käytävä läpi sitä ajatustyötä, joka auttaa hyväksymään sen, että toiseen asiaan panostaessa joku toinen jää vähemmälle huomiolle.
En ole uupumassa enkä liian lähellä äärirajoja. Ystävän sanat saivat kuitenkin ajattelemaan: löysin itseni tavoittelemasta liikaa, tavoittelemasta kaikkea. Haluaisin perheen, kauniin kodin, täydellisen työn ja perunamaan. Haluaisin maailmanmatkat, kauniit hiukset, istuvat vaatteet ja päästä syvimpään zen-tilaan. Haluaisin juosta, maalata, leipoa ja kirjoittaa, siivota, sotkea, juhlia ja laulaa.
Olen kokenut syyllisyyttä sotkuisesta kodista, vaikka tiedän sen olevan oma päätökseni: sosiaalinen elämä ja uuden työn opettelu ovat vieneet ajan huushollaamiselta. Olen kokenut syyllisyyttä, kun olen kieltäytynyt hyvän päivän tuttujen kahviseurausta, vaikka tiedän sen johtuvan siitä, että haluan jakaa vapaa-aikani niiden lähimpien ystävien kanssa. Ja nämä priorisoinnit ovat olleet tähän elämänhetkeen juuri oikeita, mutta minun pitäisi vielä hyväksyä se ja antaa itselleni sitä kuuluisaa armoa.
”Riittää, että itellä on sellanen olo, että happi kulkee, aurinko on vielä taivaalla ja tähdet kirkkaat. Kiireessä hukkaa helposti ittensä. Sä oot liian täynnä fiilistä hukattavaks”, sanoi ystävä lopuksi. Se oli kauniisti sanottu. Tosi kauniisti.
Ja tiesin, että lähimpiin ystäviin aion panostaa jatkossakin.
-Henriikka
Sinä. Sen. Sanoit. KIITOS, tuli hyvään hetkeen. <3
Jihuu, kiva kuulla :-)
Huh, 100% samaistuminen täällänäin. Tahdon kaiken. Opinnot nätisti loppuun ajallaan. Päätyön ja pari mukavaa sivuvirtaa. Kaikki ihanat harrastukset, matkustelua, vapaa-aikaa ja rauhallisen elämän. Nyt vielä tasapainottelee jotenkin, vaikka kuinka haaveilin että saisi jostain käsiinsä ajankääntäjän (semmosen kuin Hermionella), jolla sais vähän lisätunteja vuorokausiin. Että jäis aikaa nukkumisellekin.
Ja sitten proffa mainitsi ennusteensa tulevan kandikevään työmäärästä. 54 työtuntia/viikko. Ei herramunjee.
Kiitos Helmi kommentista ja tsemppiä kaikkiin tuleviin juttuihin. Taidetaan molemmat kurkotella vähän tähtiä taivaalta. Pitää muistaa vaan välillä pysähtyä ja hengähtää hetki.
Fiksu ystävä sulla :) Mutta kyllä tässä on ihan pointtia, kaikkea ei tosiaan voi saada. Mä haluaisin panostaa nykyistä enemmän ystäviini, mutta koska työvuorot on mitä on, en todellakaan ehdi. Eikä tämä tarkoita sitä, että panostaisin ennemmin työhöni kuin ystäviini, ei. Mutta onhan ne laskut pakko saada maksettua ja ruokaakin ostettava. Elämä on valintoja täynnä. Onneksi ystäväni ymmärtävät ja ovat ystäviäni <3 Kun työelämässä tapahtuu muutos ja ystäville on aikaa, lupaan korjata kaiken!
Kiitos Taru kivasta kommentista. Onneksi meille on annettu niin ihania ja viisaita läheisiä ympärille.
Toivottavasti saat lähitulevaisuudessa lisäaikaa ystävillesi :-)
Kiitos! Nämä oli sanat jotka mun täytyi sad tänä iltana lukea. Oon koko viikon ja oikeastaan jo pidempään kipuillut työssäjaksamiseni kanssa ja kokenut riittämättömyyttä siinä, että en ole riittävästi omassa elämässäni läsnä kun yritän tehdä töissä kaikkeni. Uupuminen velloo myrskyävänä merenä ihan heti partaan toisella puolen.
On niin totta, että joskus tarvitaan viisaita sanoja jonkun muun sanomana tai kirjoittamana ennen kuin voi antaa itselleen luvan uskoa se todeksi. Tämänkin tiesin, mutta unohdin. Otan ajatuksen huomenna mukaan duuniin ja tulen kerrankin ajoissa kotiin elämään elämää, jota rakastan.
Ihanaa syksyä sulle!
Kiitos sinulle, hyvin kirjoitettu. Ihminen unohtaa niin nopeasti tällaiset jutut, mutta onneksi läheiset koputtaa olalle ja muistuttelee.
Syksy on jo tainnut vaihtua alkutalveen, (vai onko?) joten toivotan sinulle ihanaa ja rauhallista joulunaikaa.
Olipas hyvä teksti, viisas nainen! :)
Ihan samoja asioita oon kelaillut viime aikoina ja päätynyt samaan lopputulokseen..
Priorisointi ja karsiminen, supervaikeeta mutta äärimmäisen tärkeetä tällasille helposti innostuville yksilöille, joilla monesti on liian monta rautaa tulessa! Mut ainoo selviytymiskeino after all.. niin se vaan menee!
Kiitos kiitos kiitos :-)
Ja täytyy sanoa, että hyvin kirjoitettu! Allekirjoitan.
KIITOS! Tosiaankin.
Tässä viisaudessa on kyllä perää. Vielä kun tosiaan oppisi sen sisäistämäänkin. Vaikeinta on ehkä se, että etenkin sosiaalista mediaa seuraamalla ihan tuntemattomistakin ihmisistä välittyy sellainen kuva, että niin nuo muut vaan hoitavat tuplaten enemmän asioita kuin minä, eivätkä he silti väsy. Tällainen aiheuttaa ihan turhaa syyllisyyttä – eihän omaa elämäänsä voi elää jatkuvasti sitä muihin vertailemalla. Mä nyt vaan oon sellainen, että tarvitsen paljon omaa hiljaista aikaa toimiakseni tehokkaasti milloin töissä, milloin treeneissä, eikä se hiljainen aika ole välttämättä muualta pois, vaan enemminkin juuri se syy, jonka ansiosta jaksaa taas tarttua mitä moninaisempiin haasteisiin.
Eli chillax, nyt on työt ja treenit, ehkä pian taas kirjoittelu ja kokkailut!
Kiva, jos tykkäsit kirjoituksesta. Ja kiitos myös omasta kommentistasi, tosi hyvin sanottu. Toi vertailu on kyllä paha juttu eikä siitä useinkaan koidu ollenkaan mitään rakentavaa. Päinvastoin.
Mukavaa joulunodotusta sinulle.
Erittäin hyvin sanottu – jokaisen pitäis lukea tämä kirjoitus! :)
Hihi, ihana. Kiitos paljon.
[…] Muistan edelleen selkeästi, kuinka ymmärsin ajan ja elämän rajallisuuden. Kirjoitin asiasta melko tarkalleen kaksi vuotta sitten tämän kirjoituksen. […]