Ruma ja empatiakyvytön

Kirjoitin eilen voimakkaan naistenpäivä-tekstin. Totuus eilispäivästä ei ole kuitenkaan ihan yhtä yksioikoinen.

Sitä tuntee aina niin älyttömästi. Eilen, naistenpäivän aamuna, Janne oli lähdössä töihin, kun pyysin vielä häntä ottamaan minusta vielä pari kuvaa voimapaita päälläni: sininen tiikeri-neuleeni olisi erinomainen valinta naistenpäivään.

Janne otti pari ruutua. Katsoin kuvia. Hirveitä. Olin kamalan ruma. Aivan kamalan näköinen. Suututti, ärsytti, käperryin kuoreeni ja tiuskin sieltä.

No, tuo ylläoleva kuva on otettu sen fiiliksen jälkeen. Olisin voinut valita jonkun feikatun hymyilevän otoksen (osaan esittää hyvin kameralle!), mutta tuo oli kyllä oikea tunnelmani.

Kävimme ystävän kanssa katsomassa naistenpäivän kunniaksi elokuvateatterissa ”Call me by your name”. Olin kuullut, että nenäliinoja kuuluu, ja kyynelkanavat ovat auki. Ja minähän itken elokuvissa aina, itken jopa Voice of Finlandia liikutuksissani, joten kunnon itkut olivat varmat.

Kun elokuvan lopputekstit ilmestyivät ruudulle, en ollut itkenyt edes pienenpientä kyyneltä.

Hävetti. Syytin itseäni empatiakyvyttömyydestä ja mietin, mikähän minussa oli vikana. Elokuva oli kyllä tosi hyvä, vaan ei liikuttanut tunnetasolla itseäni suuresti. Soimasin itseäni, etten pysty samaistumaan toisten tunteisiin, elleivät ne kosketa riittävästi itseäni.

Oli naistenpäivä, jonka piti olla mahtava. Tähän mennessä päivää olin jo tajunnut olevani ruma ja empatiakyvytön. Että näillä eväillä sitten boostaamaan sisterhoodia ja mieletöntä naisenergiaa!

Kävelin sitten vähän alakuloisena lempikahvilaani hakemaan lounassalaattia. Olin valinnut kultaiset glitter-kengät naisten kunniaksi, vaan varpaani olivat niissä jo aivan jäässä. Hipsin sisälle kahvilaan ja tilasin mozzarella-salaatin matkaan.

Odotin eteisessä, kunnes tilaukseni oli valmis. Nappasin ruokaboksin käteeni ja samalla nenäni eteen työnnettiin kahvikuppi ja suklaakonvehti. ”Musta kahvi, eikö vain?”

Aloin hymyillä maailman idioottimaisinta hymyä, jota kesti kotiin saakka.

Kotimatkalla mietin maata, josta lähes koko tuon kahvilanväki on kotoisin. Heillä naisten asema ei ole vielä lähelläkään sitä mitä Suomessa ja silti he kohtelivat ja kohtelevat aina minua niin hyvin. Itsellenikin yllätyksenä aloin itkeä vuolaasti. Itkin kaikkia naisia: ilosta niitä, joilla on jo asiat aika hyvin. Surusta niitä, joita kohdellaan kaltoin.

Siinä minä sitten itkin ja söin salaattiani.

Illalla Janne tuli kotiin ja pyysin anteeksi aamun huonoa käytöstäni. En omaa tunnettani, vaan sitä että olin purkanut ahdistustani häneen. Tiedän, ettei hän inhoa mitään yhtä paljon kuin sitä, että haukun itseäni.

Kävin suihkussa, vaihdoin oranssin mekkoni päälle. Itkin vähän, kun kuuntelin Call me by your name -sondtrackia. Nauroin vähän, kun mietin tätä tunteiden kirjoa ja tuuletin sitä, että saan oikeutetusti tuntea sen koko skaalassaan.

Löysin sittenkin kaiken alta empatiakykyni. Ja illan aikana muistin myös, että minähän olen kaunis enkä ruma. Muistin, ettei ulkoista rumuutta ole edes olemassa.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, oma tyyli 9 kommenttia

Ruma ja empatiakyvytön

9 kommenttia

  • Anu sanoo:

    ”Muistin ettei ulkoista rumuutta ole edes olemassa.”
    Ja sitten oli minun kyynelteni vuoro, hetken. 💜

  • Suvi sanoo:

    ”Muistin, ettei ulkoista rumuutta ole edes olemassa.”

    NIIN kaunis ajatus. ❤

  • RR sanoo:

    Mulla kävi sama tuon leffan kanssa..Tavallaan ihmettelen jopa, kun siitä on niin vouhkattu. Ihana soundtrackki kyllä ja ihania maisemia, ja joo ihanaa rakkautta..Mutta ei musta mitenkään mestariteos. Aika verkkaisesti etenevä ja jopa vähän tylsäkin..Mutta hieno sanoma siinä silti. Ja muistan kyllä sen tunteen, kun alkurakkaus on niiin intensiivistä..

  • ebbs sanoo:

    Olin kanssa naistenpäivänä katsomassa kyseisen leffan. Oli tosi hyvä! En tosin myöskään itkenyt missään vaiheessa, johtuen siitä, etten tällä hetkellä samaistu kaipuuseen :D sillon aina itkettää, jos pystyy samaistumaan, sisältäpäin se empatia kai tulee :)

  • Mari sanoo:

    Itselläni kävi aivan samoin ton leffan kohdalla, ei kyyneleen kyyneltä ja muuten itken todella helposti ja liikutun liiankin usein. Se oli ihan hyvä elokuva, mutta ei kuitenkaan koskettanut.

  • Laura sanoo:

    Sä olet ihan huippu! Mahtava nainen, ihailen sinua.

  • Päivi sanoo:

    Voi hemmetti miten ihanan rehellinen teksti, mulla tuli tippa linssiin tuosta sun viimeisestä lauseesta ja nyt täällä kyynelehdin, että miten hyvin se on sanottu <3

  • Silmu sanoo:

    Kiitos rehellisyydestä, olipa todella voimauttava teksti! <3 Ihmettelin ja ihailin myös sun täydellisen sinisiä silmiä!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.