Opiskeluaikojen kaari ja muistot

En kaipaa opiskeluaikoihin, mutta muistelen ilolla niitä aikoja ja eritoten olemista ystävien kanssa. Kaikkien elämän keskiössä oli silloin ystävät. Opiskeluja edistettiin kyllä, olin lähes joka viikonloppu töissäkin, mutta elin elämääni vahvasti vapaa-ajalle. Opinnot olivat tulevaisuutta varten, töissä käytiin rahan vuoksi, mutta se kaikki muu muodosti elämän tärkeimmän sisällön. Identiteetti rakennettiin vähän väliä uudestaan, eikä se haitannut ketään. Vähiten itseään.

Vaikka bussit 52 ja 56 kulkivat Haagasta Arabianrantaan ikuisuuden ja toisen ikuisuuden takaisin, aikaa jäi ylikin. Oli oletus, että ystäviä nähtiin lähes joka päivä. Jostain syystä kaveripiirini asusteli silloin pitkälti Haagassa, jossa sitten nökötimme vuorotellen jokaisen sohvalla.

Lukion jälkeen hain ja sain opiskelupaikan, mutta pidin vielä vuoden väliä ennen aloittamista. Sen jälkeen opiskelin enemmän ja vähemmän viisi vuotta.

Opiskelin ensi vuoden Jyväskylän yliopistossa. Purkitin vuodessa suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden perusopinnot, 80 opintopistettä yhteensä, mikä tuntuu jälkikäteen ajateltuna aika hullulta.

Sen lisäksi kävin viidellä tai kuudella tanssitunnilla viikossa. Lähinnä streetiä, mutta opettajan kehoituksesta myös jazzin alkeet tulivat kuvioihin. Olin 12-vuotiaiden tanssijatyttöjen rinnalla kuin kömpelö jättiläinen. Pomppua minulla onneksi oli. ”Sinähän hyppäät kuin miesbalettitanssija!” hihkaisi opettajani kerran, enkä aivan tiennyt, kuuluisiko minun olla hyvillään. Olin kuitenkin.

Luulisi, että tanssin ja koulun rinnalle ei olisi juuri mahtunut mitään, vaan mitä vielä! Näin ystäviäni varmaan päivittäin, suunnittelimme yhdet tärkeät häät (omamme!) ja istuin vähän väliä jossain kahvilassa tilittämässä elämääni päiväkirjaan. Viikottain istuimme tuttavaperheeni keittiössä, purimme maailmaa ja söimme kalaa valkoisella kastikkeella. He olivat sellaiset varavanhemmat. Tutustuimme tuon vuoden aikana myös yhtiin parhaimpiin ystäviimme, joiden lapsen kummeja nyt olemme. Koko kevään työskentelin pr-työssä myyden Keskisuomalaista ja koko kesän kirkko-oppaana Taulumäen kirkossa (Suomen ensimmäinen naisarkkitehdin suunnittelema kirkko!)

Ehkä aikaa jäi myös sen vuoksi, että pinnasin toisinaan suomen kielen luennoilta. Saavuin paikalle ja yhtäkkiä tajusin, etten yhtään haluaisi olla siellä missä olen. Lähdin ennen kuin tunti edes alkoi. Menin divariin tai minttukaakaolle. Keskiarvoksi taktikoin kaikista kokonaisuuksista himpun verran yli 3,5, mitkä sitten nätisti korotettiin nelosiin. Minusta tuntuu, etten olisi kyllä ansainnut niin hyviä arvosanoja.

Muistelen Jyväskylän aikaa laahaavana, vähän yksinäisenä, mutta rauhallisen onnellisena joka tapauksessa. Siirtymävaiheena, itsenäistymisenäkin varmaan. Minulla oli 20-neliöinen yksiö ylioppilaskylässä ja vuosi oli ainoa aika elämässäni, kun asuin ihan yksin.

Koin vahvaa erilaisuuden tunnetta, kun en innostunut opiskelijakinkereistä. En välittänyt niistä haalareista, enkä siitä ainaisesta viinanjuomisesta, mutta vieroksuin myös, että niiden rinnalle tarjottiin vain alkoholittomia lautapeli-iltoja. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin voinut vähän ilotella. Kyse ei ollut ihmisistä! He olivat ja ovat taatusti edelleen ihania. Luulivat varmaan epävarmuuttani kiinnostuksen puutteeksi. Olisin voinut tarttua itse toimeen, jos kerran oli mitä kritisoida. Tunsin, etten kuulu porukkaan, mutten laittanut itsekään tikkua ristiin sen eteen, että kuuluisin.

Varmaan sekin sai lipumaan erilleen, että hahmotin jo alusta lähtien, että opiskelen väärää alaa. Ajattelin, ettei minua kuitenkaan ymmärretä, vaikka totuushan on, ettei kukaan oikeasti ymmärrä ketään. Oli minulla onneksi muutama hyvä opiskelukaverikin, joita muistan erityisellä lämmöllä, vaikkemme olekaan enää tekemisissä.

Vuoden jälkeen karkasin takaisin Helsinkiin, jossa olin ennättänyt olla töissä ja asua jo Jyväskylä-vuottani edeltäneen kevään ja kesän. Josta olin lähtenyt ajatuksella, etten koskaan palaa, koska Helsinki on ikävä ja kylmä. Liian kova minulle.

Helsinki aloitti täysin uuden elämänvaiheen kesällä 2011. Olin mennyt heinäkuun alussa naimisiin, perustanut saman kuun lopussa bloginkin. Kulttuurituotannon opinnot alkoivat elokuussa ja olin aivan uskomattoman ylpeä, että juuri minut oli valittu noiden 16:sta aloittavan opiskelijan joukkoon.

Identiteettini rakentui kulttuurituotannon opiskelusta ja kulttuurista ylipäänsä – sydämeni sykki aivan eritoten uudelle kaupunkikulttuurille. Kiertelin kirpputoreja, suunnittelin diy-projekteja ja nuuhkin kaupunkia kuin uudella nenällä. (Ehkä siksi, että tällä kertaa olin Sörnäisten sijaan muuttanut Haagaan ja tein töitä psykiatrisen sairaalan laitoshuoltaja-pestin sijasta Tiimarin kassana, Kuvataideakatemian tuotantoharjoittelijana ja erään gallerian galleristituuraajana.) Ensimmäisen syksyn tanssin täysillä, 11 tuntia viikossa, kunnes uuvuin koko hommaan täysin ja lopetin pariksi vuodeksi.

Neljässä vuodessa olin tehnyt kaiken tarvittavan opiskeluihin liittyen, mutta roikutin vielä parin kurssin rekisteröimistä, jotta sain pitää opiskelijakorttini vielä koko seuraavan vuoden. Ennätin olla kaksi talvea Tiimarin kassalla jouluapulaisena, niin kuin jo Jyväskylässäkin olin ollut. Ennätin tehdä galleristinakin töitä pari vuotta, kunnes lopulta päätin lopettaa ne työt ja vapauttaa aikaa muulle. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden helmikuussa aloitin työt myös Kuvataideakatemiassa, ensin harjoittelijana ja sitten tuottajana. Siellä minulla oli myös täyspäiväinen työpaikka viimeisen opiskeluvuoden, ensimmäinen aikuisten työ.

Kevättalvella 2015 lähetin muutamia avoimia hakemuksia viestintätoimistoihin ja huhtikuussa 2015 sain vakituisen paikan viestintäkonsulttina. Toukokuussa sain kulttuurituottajan paperit kouraan punaisessa mekossani, lettikampauksessani. Jossain kohtaa oli ennättänyt tapahtua se suurin muutos: kalenterini oli täynnä, eikä minttukaakaoille ja divareille ollut enää aikaa. Ystäville oli merkitty jokunen hetki kerran viikossa.

On se kummallista, kuinka elämä muuttuu ja muuttaa. Kun heinäkuussa 2011 perustin blogin, olin tuore vaimo ja pian opiskelunsa aloittava kulttuurituottaja, jonka hiphop-sydän sykki lujaa ja joka ei aivan tiennyt mitä elämältään tahtoisi. Mitä sillä tekisi.

Nyt, pian seitsemän vuotta myöhemmin, olen viestintäyrittäjä ja bloggaaja, elämääni paljon paljon tyytyväisempi ja jollain tavalla hyväksynyt sen, etten aivan tiedä, mitä elämältäni tahdon. Mitä sillä teen. Enää en tanssi kuin juhlapäissäni ja kotona huvikseni, enää en kierrä kirpputoreja yhtä fanaattisesti, enkä koe identiteettini pohjan olevan kulttuuri, vaikka sitä rakastankin. Jollain tavalla olen ehkä nuoruuden kiekuroiden jälkeen lähestynyt enemmän lapsuuden itseäni – korkeaotsaista, menevää, mutta herkkää luonnonlasta, joka nauraa paljon ja puhuu suoraan.

Seitsemän vuoden päästä saatan olla, ja varmasti olenkin, taas ihan jotain muuta.

-Henriikka

Ps. Nämä kuvat ovat viime viikolta, kun taas tuttu Haaga-jengi oli kasassa ja elämä tuntui letkeiltä opiskeluajoilta.

Kategoriat: elämä, kaverit, nostalgia, opiskelu Avainsanat: 2 kommenttia

Opiskeluaikojen kaari ja muistot

2 kommenttia

  • Eve sanoo:

    Olipas todella kiva katsaus opiskelu- ja työhistoriaasi. Tunnistin monia mainitsemiasi tunteita liittyen eri elämänvaiheisiin! Mm. itsensä etsimisen ja ajoittaisen epävarmuuden. Minäkään en ole koskaan oikein oppinut ymmärtämään yliopistopippaloita. Samoin Helsinki tuntui minustakin aluksi kylmältä ja kovalta, mutta pian kolmen täällä asutun vuoden jälkeen tänne on alkanut vähän paremmin kotiutumaan ja koen, että minullakin kaupunginosan vaihtaminen ja uusi työ ovat vaikuttaneet asiaan 😊

  • Päivi sanoo:

    Jotain kautta eksyin sun blogiin ja tulipa hyvä mieli sun kirjoituksesta. Jonkinlainen luottamus, että asiat menee niin kuin niiden kuuluu, että universum pitää meistä huolta. Kiitos sinulle! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *