”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”
-Minna Canth

Yrittäjien päivä oli eilen ja Keliakiaviikkokin taitaa olla juuri käynnissä, mutta unohtelen näitä suuria juhlapäiviäni yhtä tiuhaan kuin kuluvat kuukaudet ja viikonpäivätkin. Minna Canthin päivä meni jo maaliskuussa, mutta hänen sitaattinsa on pyörinyt päässäni aivan koko viikon. Miten upea onkaan tuo lause! Miten paljon se kantaakaan sanoissaan, miten suurta voimaa siinä onkaan? Kuinka joku on onnistunut kertomaan noin tiiviissä lauseessa niin osuvasti ja elävästi niin paljon?

Tänään aurinko nousi Saaren kansanpuiston laavulle upeampana kuin koko kesänä. Kömmin makuupussistani ja kiskoin ruutupyjamani päälle untuvatakin ja farkut. Hetken sai ihailla hämyistä, usvaista taivaanrantaa, kunnes yhtäkkiä kultainen, valtava aurinko nousi usvan keskelle. Auringonnousu oli taatusi kesän kaunein ja mahdollisesti kaunein koskaan näkemäni auringonnousu. (Ja olen nähnyt niitä aika paljon.) Usva kierteli vastarannalla olevin puiden välissä, koko järvi oli vaaleanpunaista ja keltaista. Välillä muutama lintu lipui tai lensi ohi, mutta muuten missään ei ollut ketään.

Katsoin näkyä ja kiitin mielessäni, että silmäni saavat nähdä tämän kaiken. Kuulostaa aivan ääliömäisen romanttiselta ja henkiseltä huuhaahaihatukselta, mutta kiitosta vaan pursuili mielessäni yli äyräiden. Yritä siinä nyt sitten keskittyä uuteen päivään.

Vartin yli kahdeksan alkoi koulu, joten liian pitkään ei voinut jäädä norkoilemaan usvaan. Sitä paitsi noussut aurinko vei mukanaan suurimmat usvalautatkin. Pakkasimme rinkkamme ja lähdimme autoille päin.

Uimarannalla käännyin vielä opiskelukavereiden puoleen: ”Eikö kuitenkin hypättäisi uimaan? Kello on vasta 20 vaille kahdeksan. Kyllä me ehditään vielä kouluunkin.” Tietenkin pidin sormia salaa ristissä taskussani, että he suostuisivat ja saatoin päästä muutaman pitkän pliiiiiis-sanankin. Toinen opiskelukaveri sitten totesi, että kai se on pakko. Hän oli nimittäin päättänyt, ettei sano tänä vuonna mihinkään ei. Onneksi kolmaskin suostui.

Ja niin me loikattiin än-yy-tee-nytillä (lento tuntui kestävän ikuisuuden) ja läsähdettiin iloisen viileään veteen. Ei mitään puolikuollutta elämää. Minna olisi ylpeä.

-Henriikka

Kuvat: Aamu-uinnin ainoana skipannut, mutta monessa muussa kohtaa ihan täysiä elänyt Toni Eskelinen (@tonieskelinen)