Syyskuun toinen ja sienimania

On vaikea uskoa, että on syyskuu.

Koko vuosi on ollut muutenkin aivan käsittämätön, kun talvi vaihtui käytännössä kahdessa viikossa suoraan kesäksi, eikä kesälle näy loppua. Juuri kun ehdin viime viikolla innostua viileämmistä aamuista, tummanpuhuvasta kaatosateesta ja suopursujen syksyisestä tuoksusta, luvataan tulevalle viikolle taas lämmintä. Haluaisin jo usvaharsot suolampien päälle, iltaisin huurustuvan hengityksen ja olon, että pipoa tarvittaisiin jo.

Elokuun loppu toi mukanaan sienimanian. Sekosin kaksi vuotta sitten suppilovahveroista, mutta pelkän yhden sienen tunnistaminen (kanttarellin lisäksi) ei kannatellut kovin pitkään, enkä ollutkaan viime syksynä kovin ahkera sienestäjä. Nyt, pakon edessä ja sienitentin lähestyessä, olen yhtäkkiä löytänyt sisältäni fanaattisen sieni-ihmisen: pari viikkoa sitten en tiennyt vielä mistään mitään ja tänä viikonloppuna ryöppäsin jo kangasrouskuja, nyljin ja pakastin monta litraa voitatteja ja tunnistin haperoja toisistaan. Kaikki rohkeasti googletellen, totta kai.

Janne oli Tammelan kotonani tämän viikonlopun ja toi minulle tuliaiseksi kirkkaankeltaisen sieniveitsen, ihkaensimmäisen sieniveitseni! Tosin Janne vaikutti olevan myös melko varma siltä, että uusi harrastus veisi henkeni. Eikä hän ollut yhtään hyvillään, kun innostuksissani sitten totesin, että ainakin kuolen onnellisena.

Viikonloppu oli niin rentouttava. Jannen lisäksi sain vieraaksi äidin ja pikkusiskon, ja oli ihana olla vain ja nauttia ulkoilmasta. Kanootti kulki kevyesti, kun oli kaksi melojaa, eikä saunanlauteillakaan tarvinnut istua yksin, vaikka lähes kaikki kämppikset olivatkin viikonlopun muualla. Myös äiti sai pussillisen voitatteja tuliaiseksi Tammelasta, ja muutaman muhkean herkkutatinkin. Eilen löysimme yllättäen valtavan apajan karpaloita!

Jos ihmiselo ei olisi kehittynyt ihan näin pitkälle, olisin taatusti sopeutunut hyvin kivikauden keräilijäkulttuuriin. Metsästyksen jätän muille.

Olen ollut viikon sisään jo kolme yötä ulkona (kerran kodassa ja kahdesti teltassa) ja tänään aion kävellä taas lähilaavulle yöksi opiskelukavereiden kanssa. Homma on moninkertaisesti hauskempaa, kun muonitus on totaalisen yllätyksellistä ja usein melkoista kilpavarustelua. Nuotioringeissämme ovat kiertäneet niin fudgepalat, nuotiolla taikinasta valmistetut leivät kuin eräsuklaafonduekin. Viime retkelle kantamani kokonainen piimälimppu ei tosin ollut kovin kätevä valinta.

On omituista, että edelleenkään en pidä itseäni kummoisenakaan erä- tai luontoihmisenä. Koen itseni vähän sellaiseksi kaupunkipyrkyriksi, joka yrittää vetää tätä taivaallista outdoor-happea keuhkoihinsa niin paljon kuin suinkin kerkeää, sillä kohtahan tämä lysti on kuitenkin ohi. Ja unohdan täysin, että koulua on vielä 10 kuukautta jäljellä. Ja että eihän sen tarvitse olla senkään jälkeen ohi. Itsehän minä siitä päätän.

Vaikka Luojan kiitos, pääsen perjantaina Helsinkiin sivistyksen pariin ja kampaajalle. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että hiuksista varisee hirvikärpäsiä. Tällaista tämä elämä, ja Henriikka 2.0, nyt vain on.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen / @tonieskelinen

Kategoriat: elämä, outdoor 2 kommenttia

Syyskuun toinen ja sienimania

2 kommenttia

  • Pipsa sanoo:

    Henriikka 2.0 on mun mielestä mahtava. Musta alkaa tuntua, että sun lähtö eräopaskouluun on viimeinen niitti mun haaveille siitä, mikä alkoi aikanaan varmaan Eeva Mäkisen kuvista ja jutuista.

    • Henriikka sanoo:

      Voi ihana, kiitos! Itse asiassa minäkin pidän tästä versiosta. Toivon myös sydämeni pohjasta, että pääset toteuttamaan sun haaveen. Täältä ainakin suositus kuukauden perusteella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.