Syksy etenee ympärillä: tatteja on valtavasti, sellaisia joita tunnistan ja sellaisia, joista ei ole minkäänlaista hajuakaan. Viime syksynä löydetyistä salapaikoista löytyy vihdoin karpaloita, ja kesämakuupusseja tarvitsee laavulle kaksi päällekkäin. Vihdoin, oi vihdoin, anorakki ei ole liian kuuma, ja maiharit eivät hiosta jaloissa.

Tunnistan syksyn myös hyvin siitä, että alan pohtia lähestyviä syntymäpäiviäni. Synttärifestareihin kannattaa tietysti panostaa hullun lailla, ja joulukuun toinen on lähempänä kuin arvaisikaan. Sitä paitsi kuulin tänään lounaspöydässä hienosta, tuntemattoman henkilön etunimellä nimetystä konseptista, jossa päivänsankari antaa kutsuvierailleen luvan pukeutua häneksi itsekseen ja sitten tehdään yhdessä päivänsankarin suosikkiasioita.

”Henriikka-päivät” eivät ole ehkä kovin mediaseksikäs nimi, mutta voisin keksiä jotain urbaanimpaa ja koleampaa, vaikka H-Festival, kavereiden kesken Henufest. Sitten voitaisiin yhdessä käydä trampoliinipuistossa, Linnanmäen Kingissä, katsoa vanhoja Youtube-videoita Karuselli-lastenlaulukilpailuista, kuunnella kansanradiota, tanssia holtittomasti ja syödä piparkakkutaikinaa ja juustoa suoraan höylästä. Mikä päivä!

Syksy tulee tänne Tammelaankin ja täällä sen tulon huomaa Helsinkiä nopeammin: lehdet kellastuvat ja putoavat koulutielle, ensimmäisiä suppilovahveroita alkaa putkahdella sammalten keskeltä (Apua tätä minun alati mielessä vellovaa sienimaniaa! Aivoni ovat muuttuneet varmaan suureksi, ryttyiseksi korvasieneksi. Saisipa ryöpätä sen oikein kunnolla isossa padassa ja laittaa kastikkeeksi.) Vedet kylmenevät niin vikkelästi, ettei aamu-uinti ole enää nautinko kuin vasta jälkikäteen.

Sain viime viikolla viikonloppuvieraita tänne kakkoskotiin. Äiti, Roosaliina ja Janne pyyhälsivät kukin arjestaan pitämään pienen viikonloppubreikin alkusyksyn sumutunnelmiin. Vastaanotin kolmikon kotitekoisella sienipiirakalla ja omenpaistoksella ja oli vaikea uskoa itsekin, että tein jotain sellaista – Helsingissä vieraitani odottaa aina sotkuinen koti ja puoliksi syöty sipsipussi.

Meillä oli aivan ihana viikonloppu. Sain tuliaiseksi kirkkaankeltaisen sieniveitsen, ihkaensimmäiseni, ja kannoin sitä ympäriinsä ylpeänä. Ja kuvitella, ettemme saaneet vettä kertaakaan niskaan, vaikka koko viikonlopun piti säätiedotuksen mukaan sataa. Näiden ihanien kuvamuistojen kautta pääsen takaisin viikontakaiseen tunnelmaan, rakkaiden ihmisten kainaloon.

Niin kuin olettaa saattaa, viikonloppuna riitti muitakin retkeilijöitä, emmekä olleet nuotiopaikkojen ainoat käyttäjät. Läheisellä kodalla vietti iltaa ja yötä niin iso lauma, että jatkoimme suosiolla vielä reilun kilometrin matkan laavulle. Sielläkin kökötti neljän hengen poikaporukka, mutta mahduimme hienosti sekaan. Sitä paitsi heidän yhdeksän ruokalajin illallinen ja loimulohi-spektaakkelinsa oli sellainen ruokakarkelo, että saimme samalla viihdettäkin pimenevään iltaamme.

Viihdettä riitti myös, kun ahtauduimme nelisin yöksi kolmen hengen telttaan, jonka olin varmuuden vuoksi nappannut matkaani siltä varalta, ettei kotaan eikä laavuun mahdu. Ei ainakaan ollut kylmä, ja elokuun viimeinen päivä jää muistoihin päivänä, jolloin sopu sijaa antoi niin äidille, siskoksille, aviomiehelle, vävylle, lankomiehelle kuin anopillekin.

A) Kuinkahan moni saa kehuskella sillä, että on saanut nukkua anoppinsa kanssa samassa teltassa?
B) Kuinkahan moni asialla edes haluaisi kehuskella?

Sunnuntai-iltapäivällä takana olivat niin melonnat, sieniretket, yösaunat, aamukuuden usvahetket, fatbike-pyöräilyt kuin rennot kahvittelutkin vähän joka välissä. Katsoin perheenjäseniäni onnellisina ja kiitollisina, enkä olisi laittanut pahakseni, vaikka he olisivat viettäneet kanssani vielä tovin.

Mutta kun he sitten lähtivät, ja jäin ensi kerran hirsikotiimme ihan ypöyksin, ryöppäsin ja pakastin löydettyjä sieniäni yöpaitasillani ihmeen levollisena. Olin ajatellut valtavan talon seinien sisällä pelottavan yksin, mutta sen sijaan hymyilin leveästi, kun (turvalliset) sienihöyryt valtasivat talon ja sain pitkästä aikaa hetken ihan itselleni vain. Ja se tuli todella tarpeen, vaikka vähän liian vikkelästi vuokranantajaukkelimme tulikin avoimesta ovesta sisään kysellen, saisiko tuoda seuraavana perjantaina pihallemme lisää soraa. Keitin sumpit, niin kuin tapana Helsingin ulkopuolella ilmeisesti on, ja nautin siitä, että ukkelikulta luuli minun olevan keitoksieni kanssa oikea sieninero.

En paljastanut, että olin juuri kertonut kämppiksilleni viestillä ryöpyttäväni kangasrouskuja kattilassa. Kangasrouskuparat.

-Henriikka