Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Pahin pelkoni on, että elämästäni loppuisi seikkailu. Etten saisi enää kulkea silmät ja sydän avoinna, uutta etsien ja ympärillä olevasta innostuen ja kiinnostuen. En halua koskaan lopettaa etsimistä, en halua koskaan lopettaa matkaa.

Elämässä itseäni ajaa eniten eteenpäin uteliaisuus. Olen luonnonlapsi, seikkailijamieli. Minusta elämä ja arki on kokonaisuudessaan matkaa, ei siihen tarvita välttämättä siirtymää toiseen paikkaan. Kaikesta tästä kertoo myös tämä loppukesällä Lammassaaressa kuvattu video.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut valokuvaamisesta. Sen sijaan olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut maailmasta ja ympärillä tapahtuvasta, sekä sen ymmärtämisestä ja havainnoimisesta visuaalisin keinoin. Kuvan ja liikkuvan kuvan avulla elämä ja ihmiset ovat selkeytyneet ja molempiin on saanut lisää kerroksia: kameran kanssa tarkastelen asioita tarkemmin, kiinnitän huomiota asioihin monipuolisemmin ja jään hetkiin pidemmäksi aikaa.

Muistan edelleen elämäni ensimmäisen valokuvan: otin sen 5-vuotiaana junassa matkalla Helsinkiin. Olimme äitini, ystäväni sekä hänen äitinsä kanssa tyttöjenreissulla Korkeasaaressa ja Linnanmäellä, ja tallensin filmikameralle vastapäisissä penkeissä nauravat äitimme. Kohteet ovat vähän hassusti kuvan sivussa, mutta tunnelma on tallennettuna. Minusta se on tärkeintä. Se oli minusta silloin ja se on minusta edelleen hyvä kuva.

En ole niinkään kiinnostunut luomaan kamerallani mitään uutta, vaan tallentamaan meneillään olevan tilanteen, hetken, tunnelman tai tunteen.

Perheemme sai ensimmäisen digikameran ollessani 7-luokkalainen. Kavereiden kanssa vertailtiin montako megapikseliä kenenkin perheen kamerassa on. Muutamilla oli omat kamerat, mikä aiheutti pientä, sievää ihailua ja suurta kateutta. Me 6-henkisessä perheessä neuvottelimme kuka sai kameran milloinkin käyttöönsä. Oli esimerkiksi melkoisen työn tulos, että sain puhuttua sen mukaani 10-päiväiselle riparille. Siellä sitä sitten räpsittiinkin: salakuvia söpöistä pojista, ihkuja yhteiskuvia uusista ystävistä ja paljon tärähtäneitä kuvia jalkopallokentältä. Kameran liikkuvan kuvan moodi ei ollut vielä aivan yhtä hyvä kuin nykyisissä kameroissa.

Olin kyllä tottunut kameroihin ja kuvaamiseen jo lapsena. Äitini kantoi filmikameraa ahkerasti mukana ja meitä lapsia aseteltiin milloin mihinkin jonoihin ja leikkisiin muodostelmiin kuvia varten. On kuvia kun heräämme teltasta, on kuvia kun nukahdamme sinne. On synttäripotretit ja kuvia joulutansseista. On kuva, kuinka isoveli pitelee minua sylissään rakkaudella, ja kuva siitä, kuinka minä pitelen ensi kerran pikkusiskoani. Minulla on tallessa yli kymmenen isoa albumia täynnä onnellisia muistoja. Surullisia muistoja minulla ei lapsuudestani juuri edes ole.

Hämmennyn aina, kun joku tituleeraa minua valokuvaajaksi. Valokuvathan ovat minulle ikään kuin välttämätön paha. Blogini kuvia kuvaajat lisäksi usein myös muut ihmiset kuin minä. Olen alkanut kuvata, jotta saisin kirjoituksiini, tarinoihini intensiteettiä ja vahvuutta. Enkä alkanut kirjoittaa sen vuoksi, että kuvani avautuisivat paremmin.

Toisaalta, nyt vuosia kuvattuani huomaan jääneeni siihen koukkuun. Ennen kirjoitin päiväkirjaa, nykyisin kirjoitan blogia. Tarina on niin paljon vahvempaa, kun siinä on kuva mukana. Vaikka luotankin sanojen voimaan, useamman aistin voimalla vain saa enemmän irti – niin tarinaa kokiessa kuin jakaessakin.

Jokapäiväistä, nopeatempoista tarinaa tallennan puhelimellani. Esimerkiksi Instagramin nopeat stoorit ovat pelkästään puhelintavaraa, mutta kuvat tallennan kamerallani, jonka tiimoilta kirjoitin ajatuksiani jo heinäkuussa, edellisessä Olympus Ambassador -kirjoituksessani.

Tuo Olympus OM-D E-M10 Mark III on vain niin  kaunis  kätevä ja helppo. Se tuntuu kaverilta, johon voin luottaa. Minä tunnen sen hyvin.

En halua tuhrata kuvaushetkiin liikaa aikaa. Haluan mieluummin napata haluamani kuvat samantien ja sitten keskittyä hetkeen ilman kameraa. On kuitenkin ihanaa tietää, että kuvat otettua hetkiin voi palata myös jälkikäteen ja kuvien avulla hetkiä tai asioita voi kertoa muillekin paljon aistikkaammin ja yksityiskohtaisemmin. Jos joku ei meinaa uskoa korviaan, niin ehkä hänen on helpompi uskoa korviaan ja silmiään.

Valokuvauksessa ehdottomasti parasta on se, kuinka se saa liikkeelle. Kun kamera on mukanani, avaan jotenkin automaattisesti silmiäni suuremmiksi, katseeni kääntyilee ahkerammin ja olen valppaampi. Kamera ja mielessä oleva kuva saavat minut toisinaan heräämään aamuyöllä ihailemaan usvaa tai kiipeämään vielä vähän korkeammalle vuorelle. Puhumattakaan siitä, kuinka moninkertaisesti saan nähdä ja kokea, kun minulla on useampia valokuvaajaystäviä, jotka etsivät yhtä lailla maailman kauneutta, rumuutta tai mielenkiintoisuutta.

Niin hienoja kuin kuvista usein tuleekin, kalpenevat ne kuitenkin niille muistoille, joita luodaan, kuin myös niille ajatuksille, joita kokemusten tai hetkien kautta syntyy. Tuntuu, että valokuvat jäsentävät mielessäni ja kropassani olevaa, 27 vuoden aikana kerättyä aisti- ja muistoarkistoa. Jos kuvia ei olisi, arkisto olisi villi ja vapaa, aivan liian villi ja vapaa. En ehkä muistaisi niin tarkastai, kuka olen ja miksi, mistä kaikki tunteet ovat luokseni löytäneet ja kuinka niistä voi päästä ehkä eroon.

Olen joskus kirjoittanut, että parasta elämässä on seikkailu, pussailu ja kahvi. Olen edelleenkin sitä mieltä ja toivon, että kunpa, voi kunpa saisin ainakin kahta ensimmäistäni elämässäni jatkaa, vaikka kahvi loppuisikin.

-Henriikka

Video: Kauas Creative / Olympus Suomi
Kuvat 10 ja 11: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy
Kuvat 17 ja 18: Oskari Reinman / Vapaalla jalalla