Päivänsankari, tyttären sankari

Lapsena, kun en itse osannut vielä juuri mitään, osasin kyllä luetella, mitä kaikkea isä osaa. Hän surffaa, ajaa junaa ja bussia ja rekkaakin, hän hyppää laskuvarjolla tuosta noin vaan, laskettelee, lumilautailee, laskee telemarkeilla ja vielä opettaa niitä kaikkia. Ja on ajanut ympäri Eurooppaa moottoripyörällään niin komeana, että naiset ovat laonneet tienvarsilla. Ja meidän isä osaa leipoa niin hyvää perunarieskaa, ettette ole kyllä sellaista maistaneet.

Vielä tuon ikäisenä en osannut laskea lukuun sitä, että hän osaa peitellä meidät kauniisti nukkumaan, sanoa meistä lapsista ja äidistämme kauniita asioita, että hän pitää meitä luonnollisesti sylissään ja että hänen sylissään tuntuu vieläpä turvalliselta. Että hän on opettanut meitä arvostamaan sitä, mitä olemme itse saaneet ja jakamaan omastamme, näkemään jokaisen ihmisen samanarvoisina.

Tai sitäkään, että hän se tosiaan haki meidät tarhasta ja oli meidän kanssa, kun äiti oli vielä töissä. Lähes kaikki muut tarhasta lapsiaan hakeneet vanhemmat kun olivat äitejä. Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt. Hänhän oli toinen vanhemmistamme, eikä sillä ollut meille lapsille niin merkitystä, kumpaan milläkin hetkellä turvasimme.

Perin isältäni loputtoman kaipuun olla siellä, missä en ole. Perin kaipuun jännityksen ääreen, adrenaliinikoukun, kaipuun seikkailuun. Muistan, kuinka isä lähti Euroopan reissuun ollessani 7-vuotias ja annoin mukaan omavirkkaamani käsinuken. Se oli ruma kuin mikä, mutta onneksi isä oli edelleen komea.

Kun lähdin 18-vuotiaana yksin Etiopiaan, yritin jännityksen yli ajatella, että vanhempani reissasivat ilman puhelimia. Että isänikin on käynyt vaikka missä, eikä ole koskaan pelännyt. (Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ollut enemmänkin pelonhallinnasta kuin pelkäämättömyydestä.) Tuntui oudolta ja vähän turvattomaltakin tajuta jossain vaiheessa, että olen pian itse nähnyt maailmaa enemmän kuin hän. Että minusta on tullut myös opas vanhemmilleni.

Sain ensimmäisen kerran olla kunnolla oppaana, kun lähdimme huhtikuussa yhdessä Siperiaan ja Mongoliaan kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Olen puhunut asiasta loputtomiin, mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selkeämmin ymmärrän, miten iso merkitys matkalla oli elämässäni. Olla nyt kaksin suurimman seikkailuidolini kanssa kohti tuntematonta puksuttavassa Trans-Siperian ja -Mongolian junassa, jutella loputtomiin ja jakaa slaavilaiset välipalat kristillisesti tasan. Nauroimme niin monille asioille niin laittoman paljon, karjuimme mongolialaisille metelijöille aamuyöllä ja otimme selfieitä lukuisten Lenin-patsaiden kanssa. Olimme isän ja tyttären roolien lisäksi niin selkeästi ystäviäkin.

Mongolialaisessa jurtassa yöpyessämme lämpötila laski pakkasen puolelle, ja aamuyöstä heräsimme paksujen vilttien alta hytisten. Onneksi isä sai vikkelästi tulet kaminaan käyttäen divarista löytämänsä ja reissussa jo aiemmin luetun ”Sota ja rauha” –kirjan sivuja. Tunnistin helposti lapsuuden sankarini, kun klassikkoteos kipinöi kohti taivasta tainnuttaen minut taas rauhalliseen uneen.

Vaikka olen ulkoisesti pitkälti äitini suvun jatke, sinulta sain suoran nenäni ja hymyn, jossa alahampaat ovat alahuulen alla piilossa. Sinulta sain tummanpuhuvan myrskypilven pääni päälle niihin hetkiin, kun koen vihaa tai turhautumista. Sinulta sain pikkutarkan suunnitelmallisuuteni, hetkittäin pilkahtelevan harkitsevaisuuteni ja verbaalisen nokkeluuden. Sinulta sain kulkuritytön sydämeni.

Kun viime viikolla puhuimme puhelimessa ja kerroin puhelun päätyttyä kämppiksilleni sinulta terveisiä, sanoi yksi kämppiksistäni: ”Lopetatko sä puhelun sun isän kanssa ”Rakastan sua”? Mä olin ihan varma, että siellä on Janne!”.

Hyvää isänpäivää, isä. Rakastan sua.

-Henriikka

Kategoriat: juhlapyhät, perhe Avainsanat: , , 1 kommentti

Päivänsankari, tyttären sankari

1 kommentti

  • Vera sanoo:

    Mahtava teksti, tästä niin huokuu teidän välinen lämmin suhde.

    Tunnistin tästä monesti myös itseni ja isäni: isä oli pitkään koti-isä ja haki päiväkodista, hän on suurin esikuvani mitä tulee matkustamiseen ja seikkailuihin ja reissasimme juuri kahdestaan Trans-Siperian junalla halki Venäjän ja myös Mongoliassa. Jurtassa isä otti kipinämikon tehtävän ja minä revin kirjastani jo luettuja sivuja sytykkeeksi :)

    Onni on isä, joka on sekä hyvä esikuva että loistava reissukaveri!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.