Lumeton yllätysloma: Tahko marraskuussa

Viikko sitten vein Jannen synttäreiden kunniaksi yllätyslomalle. Ajattelin, että olisi kiva viettää yhdessä kunnolla aikaa, lähinnä levätä, mutta myös tehdä asioita yhdessä: ulkoilla, syödä, pussailla ja saunoa. Viikonloppu kotona Helsingissä olisi tietysti ollut helppo vaihtoehto, mutta nyt kouluarjesta Helsingin kotiin palatessani on välillä vaikea rentoutua. Koko ajan olisi jotain hoidettavaa, siivottavaa, haettavaa, sovittavaa tai sumplittavaa, ja siksi päätin, että suuntaamme ihan muualle.

Marraskuu ei ole mitään Suomen matkailun suurinta sesonkia, mutta en antanut sen häiritä. Päätin, että suuntaamme Kuopion kylkeen Tahkolle ja nautimme lumettomasta lomasta ruskan ollessa jo ohi ja joulun vasta odottaessa oven takana.

”Lainaa tai vuokraa auto ja hae minut torstaina puolenpäivän maissa koulusta, niin ajetaan sitten yhdessä perille. On jonkun verran ajoa, mutta ostetaan huoltsikalta kahvia ja karkkia ja ajetaan rauhassa.”

Saavuimme torstaina illan suussa perille Tahkovuoren juurelle, hotelliimme. Olimme matkan aikana syöneet maissi-Tuplaa, peacelätkäkarkkeja ja Daim-patukan, joten ei tarvinnut olla karkitta. Huoltoaseman ässäarvasta en taaskaan voittanut mitään. Alan epäillä, ettei niistä enää koskaan voita.

Janne arvaili koko matkan määränpääksi ihan mitä sattuu (Vierumäki, Nurmes..), joten hän ei vielä kuin vasta pari kilometriä ennen maaliamme tiennyt, missä tulisimme viikonloppumme viettämään.

Olin edelliskerran ollut Tahkolla joskus lapsena tai nuorena, eikä paikasta ollut juuri mitään muistikuvia. Mielikuvieni aktiivinen laskettelukeskukses heräilee vasta rinteiden avattua, joten oli aika ihanaa saapua vähän nukkuvaan kylään – oli hiljaista ja ihanan tyhjää. Sesonkien ulkopuolella matkustaminen on muutenkin mieleeni: näkee paikasta vähän erilaisia puolia ja usein enemmän rauhassa. Lisäksi saa yleensä reilummin aikaa paikallisilta matkailuyrittäjältä. Sesonkeina he harvoin ehtivät kertoilla tarinoitaan kiireen keskellä. Enkä pistä pahakseni, että hintatasokin yleensä tippuu kivasti, kun kaikki paikat eivät ole täynnä.

Majoituimme Break Sokos Hotellin sviitissä (iik!), ihan rinteiden alla. Kyllä kelpasi, kun tajusimme, että huoneessamme on poreallas (ja värivalot! hahaha) ja saunakin. Laitoimmekin saunan heti ensimmäisenä iltana lämpenemään, kuin myös kahtena seuraavana iltana. Niin mukava kuin tien toisella puolella oleva kylpylä olisikin ollut kokea, vei oma sympaattinen pikku-spamme voiton.

Ensimmäisenä iltana suuntasimme muutaman sadan metrin päähän Ravintola Rehtiin nauttimaan Jannen synttäri-illallista. Ihan tosi hyvää! Valkkaria, blinejä, vuohenjuusto-punajuurihommeleita. Vedin uudella taktiikallani tyytyväisenä: kaksi alkuruokaa pääruoan sijasta. Naapuripöydässä ilakoi yrityssseurue, me istuimme aika hissukseen ja juttelimme tulevaisuudesta. Oli hyvä olla juuri siinä, missä oli.

Parasta koko lomassa oli nukkua paljon. Huijasin! Tahattomasti. Parasta oli tietysti yhdessäolo, mutta heti sen jälkeen unet. Nukuimme kymmenen tunnin yöunia kuin horroksessa.

Jo heti ensimmäiseen aamuun valkoisista lakanoista herätessä oli levännyt olo. Aamiaisella oli kunnon hiihtokeskustyyliin Tazza-kaakaokone!!! Olen ollut lukioikäisenä kolme talvikautta hiihtokeskuksen kahvilassa töissä ja tein itselleni vanhan spesiaalini: Tazza järjettömällä määrällä kermavaahtoa ja niin monta vaahtokarkkia päälle kuin mukiin läikkymättä sopii.

Mutta joo, kieltämättä spesiaali oli sen verran tuhti, ettei haitannut lainkaan lähteä sen jälkeen useammaksi tunniksi ulos.

Joku muu ehkä sanoisi, että ilma oli harmaa, mutta minusta ilma oli kuin morsia. Usvaa ihan kaikkialla ja kastetta puissa, maassa ja heinänkorsissa. Luonto oli täynnä ihmeitä. Tuntuu, että mitä tahansa yksityiskohtaa jäi katsomaan, siitä alkoi avautua ihan uusi maailma. Tummanvihreiksi muuttuneet, vahamaiset puolukanlehdet ovat ennen talvea kauneimmasa sävyssä ja korsilla vierähtelevät vesihelmet olivat kuin koruja.

Kiipesimme Tahkon portaita ylös Tahkovuorelle (yli 1000 askelmaa!) ja koska ylhäällä oleva kahvila ei ollut auki sesongin ulkopuolella kuin tilauksesta, pidimme kahvitauon huipun laavulla.

Marraskuiset ja muut pimeän ajan lomat ovat siitäkin ihania, että pimeän tullen voi hyvällä omatunnolla kipittää hotellihuoneeseen lukemaan lehtiä ja kirjaa. En muista, että olisimme koskaan yhteisellä lomalla ottaneet niin rennosti kuin nyt. No Thaimaa vuonna 2012 taitaa kyllä edelleen viedä voiton. Nukuimme nyt jopa yhdet päiväunet! Ilmeisesti olimme kaikesta rentoilusta lopenuupuneita.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin olla aktiivisia ja kävelimme muutaman sata metriä Tahko Spa hotellin keilahallille. Koska kukaan muu ei ollut innostunut retroilusta, olimme hohtokeilausradoilla aivan kaksin.

Janne vei pelit ihan sata nolla. Minua sattui ikuiseen jännetuppitulehdus-ranteeseen ja ärsytti, kun en osannut. Muistin taas, että olen aika kehno keilaaja (ja häviäjä), ja lopetimme ennen kuin aikamme edes loppui. Janne uskalsi sanoa ääneen: ”Eikös me olla aiemminkin jo todettu, ettei keilaus taida olla sun laji?”

Lonkero maistui muovimukista kuitenkin aika hyvältä, ja alan viikon jälkeen olla sitä mieltä, että voisin sittenkin vielä joskus keilata.

Keilaustraumat unohtuivat onneksi pitsaillallisella (+ tietty jälkkäreillä!). Yhtä kuvaa ylempänä näette virallisen ”onneksi kohta saa pitsaa” -ilmeeni.

Emme suotta lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan jäimme hotellin yhteydessä toimivaan Pizza Breikkiin. Eipä sillä, kovin montaa ravintolaa ei tässä vaiheessa vuotta ole aukikaan.

On myös todella jäätävää, että ainoa kunnon kameralla otettu kuva Jannesta on nämä ylläolevat kädet. Kuvaan itse paljon puhelimella, ja Jannella on lähes aina järkkäri käytössä. Lisäksi minulle kameran edessä olo on paljon miellyttävämpää ja luontaisempaa. Näin ollen tämänkin postauksen kuvissa on tsiljoona minua, eikä juuri ihanaa Jannea. Onneksi hän on verkkokalvoillani :)))

Lauantaina oli vuorossa eläinmeininkejä. Onnekseni Janne ilahtui, kun kerroin meidän lähtevän ratsastamaan. Tahkofarmin tunnin issikkasafarille ei ollut muita tulijoita, joten saimme olla opastajamme kanssa maastossa aivan kolmisin.

Minä nousin Lukan ratsaille ja Janne hyppäsi Tahvon selkään. Rauhallisella tunnin reissulla sai kivasti tuntua ratsastukseen. Lopuksi oli pakko kysyä, että voitaisko koittaa vähän kiihdyttää vauhtia. Takaraivossa oli muistissa Mongolian ei-niin-turvalliset ravit ja kisailut, minkä vuoksi teki toisaalta mieli kiihdyttää ja toisaalta mieli jarruttaa. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä.

Kun nyt kerran olimme lähteneet käymään Tahkofarmilla, teimme samantien omatoimisen farmikierroksen hevosten lisäksi farmin muiden eläinten kanssa. Siellä oli söpösti kodeissaan pikkupuput, isot puput, vuohet, laamat, helmikanat, sorsat, kukot, ankat, lampaat ja possut.

Syötimme pupuille porkkanoita ja nauroimme vuohien kielille: nehän ovat kuin ihmisen! Puput olivat suosikkejani, muilla ei ollut niiden rinnalla mitään jakoa, vaikka ne eivät tahtoneetkaan minusta muuta kuin ruokaa. Töpselinenien ruokailuääni oli vertaansa vailla, ja vuohien syömishierarkia karu muistutus maailman epäoikeudenmukaisuudesta väkivaltaisuuksineen.

Janne pelkäsi laamahäkissä koko ajan, että jompikumpi laamoista sylkäisee hänen päällensä. Niinpä hän pyrki vainoharhaisen nopealla tahdilla syöttämään kumpaakin, jottei klimppejä lentäisi suuntaamme.

Farmikierroksen päätteeksi näin respalla vielä keppihevosia. Vieressä oli kyltti: ”Saa lainata!”

En voinut itselleni mitään, oli pakko päästä kokeilemaan. Ja oli kyllä aivan jäätävän hankalaa. Siis olen katsonut niin paljon nuorten keppariharrastajien hyppyvideoita instassa, ja ne ovat kyllä ihan hulluja! En meinannut uskaltaa hypätä tuon matalan penkin yli, ja ne todellisten harrastajien esteet on aivan käsittämättömän korkeita.

Että vaikka koni ratsastikin hienosti, niin minulla oli keppariratsastajana vielä paljon opittavaa.

Kun ajoimme takaisin hotellille, alkoi sataa taianomaisesti lunta. Lumettomasta lomasta tulikin yhtäkkiä ihan sellainen maagisen luminen, niin kuin Gilmoren tytöissä ensilumi aina on.

Lumi tosin oli niin märkää, että lumisateessa kastui hetkessä. Mutta olipahan kauniinnäköistä ja toisaalta taas yksi ihana syy kipittää sisätiloihin, laittaa sauna päälle ja ottaa sisustuslehti lukuun.

Kolmanneksi, lyhyen lomamme viimeiseksi illaksi, olimme tilanneet ennakkoon kolmen ruokalajin ruoan alakerran Hillside-ravintolasta. Joimme onnellisina yhdet oluet ja nautimme vegaanimenun, joka oli ihan huippu! (On kivaa, että on puoliso, joka pitää samoista asioista kuin minäkin, niin kuin vaikka kaljasta ja kasviksista.)

Puhuimme lomalla tosi paljon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Parisuhteen tilasta pitää jutella aika paljon enemmän, kun ei näe arjessa. On ihana kerrata ihan tavallisia kuulumisia, mutta sen rinnalla on pakko miettiä asiota myös perinpohjaisemmin: miten tällainen ”tavallaan etäsuhde” pyörii niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. No, onneksi molemmat ovat. Kiva olo siitä.

Sunnuntaina otimme vielä yhden pitkän aamut ja pitkiä katseita. Sitten ajelimme ystävien laina-autolla huoltoasemien karkki- ja juustosämpyläpysäkkien kautta kotiin. Koteihin, tarkoitan.

Taakse jäi lumeton ja lopuksi luminen Tahko ja lumeen sormella piirretyt salaviestit.

-Henriikka

Huom! Olimme Tahkolla Break Sokos Hotel Tahkon kutsumana, emmekä vastanneet kaikista kustannuksista itse.

Lumeton yllätysloma: Tahko marraskuussa

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.