
Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.
”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”
Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.


”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.
Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.
Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.


”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”
Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.
”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”


Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.
Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.
Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.


Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.
Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.
Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.
-Henriikka
takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy