Tavoitteena muuttua äidikseni

Elämäntaparemonttiani on takana kuusi päivää, siis melkein viikko jo.

On vähän samanlainen olo kuin silloin viisi vuotta sitten, kun aloitti retkeilemään enemmän. Teki mieli samantien alkaa puhua retkeilystä tai luonnossa samoilemisesta, kuin olisi tehnyt sitä paljonkin – siksi koska tiesi tekevänsä sitä tulevaisuudessa ihan hirveästi. Mieli oli päättänyt jo niin lujasti jotain, että tuntui kuin jo eläisi jossain tulevaisuudessa, kokeneempana retkeilijänä. ”Joo, mä retkeilen tosi paljon. Tai siis, mä aion.”

Nytkin tuntuu siltä, että voisi alkaa kirjoittaa kirjaa elämäntapamuutoksesta, sokerin vähentämisestä, elämänhallinnasta ja mentoroida muiden samantyyppisten asioiden kanssa painivia. Johan tässä nyt on viikko jo temmelletty, eli melkoinen kokemusasiantuntija siis!

Minua ei silloin aloittelevana retkeilijänä otettu tosissaan, ehkä ihan ymmärrettävää, ja ehkä nyt lopetan vielä hetkeksi mentorointiunelmatkin. On kuitenkin huojentavaa tunnistaa itsestään sen varmuuden: tämä elämä on totisesti liikahtanut vähän paikaltaan.

Ensimmäinen haaste oli liikkuminen.

Kuluneella viikolle olen yrittänyt tehdä joka päivä jotain, edes jotain pientä. Maanantaina olin lyhyellä kävelyllä, tiistaina TWF-salilla circuit-treenissä, keskiviikolle riitti 20-minuuttinen Youtube-jooga, torstaina olin Corella liikkuvuustunnilla ja Kanervan yhteistreeneissä soutamassa ja tekemässä lihaskuntoa ja eilen kävin taas tekemässä TFW:llä circuitin. Ehkä vähän liikaa pitkästä aikaa, mutten malttanut iloltani ottaa kevyemmin. Nyt viikonlopun otan iisisti ja olen mahdollisimman paljon ulkona.

Lihakset ovat aivan järjettömän kipeät. Kävin äsken usean tunnin hitaalla kävelylenkillä metsässä ja todellisuudessa saman kiekan olisi normaalisti heittänyt tunnissa. Nyt köpöttelin puujaloillani ja mietin, missä on se nuoruuden elastisuus, se palautumiskyky. Ei ainakaan minun luonani. Mutta parissa viikossa helpottaa. Se muuten auttaa aina: muistaa, että parissa viikossa helpottaa ja parissa kuukaudessa luodaan jo rutiini.

Enkä yritä tässä nyt kasvattaa mitään valtavaa kehoa, vaan luoda niitä rutiineita. Esimerkiksi keskiviikkona ei olisi tehnyt mieli tehdä mitään, mutta sain kuitenkin tsempattua itseni vartiksi joogailemaan rentoa kotijoogaa. Kannatti. Pienetkin jutut kannattavat ja ylläpitävät hyvinvointia, vaikka en meinaa uskoa siihen itsekään.

Yritän myös ajatella, että kehonhuolto on vähintään yhtä tärkeää kuin rääkkitreeni. Tässä itselläni hurmiohakuisena liikkujana on paljon oppimasta. Mutta tätäkin opin, pikkuhuiljaa.

Sokerin kanssa olen vähän painiskellut, niin kuin aika usein ennenkin olen. Kahvi tuntuu yksinäiseltä, kun ei voi samalla syödä suklaapalaa, ja kauppakeskusten ilmaiskarkit houkuttelevat kulhoissaan. En silti ole lannistunut asian edessä, sillä tiedän kokemuksesta, että parissa viikossa sokeririippuvuuden oireetkin lievenevät, jossain vaiheessa jopa katoavat. Ja se kaksi palaa tummaa suklaata ovat taivas suussa, kun se on poikkeus eikä tapa.

En halua enää totaalilakkoja, olen niin nähnyt ne. Ne auttavat sen hetken, jonka jälkeen taas huomaan, että hups hups samalla vanhalla tiellä ollaan taas toffeeta suussa ja suklaata taskussa.

Yritän nähdä sokerin vähän uudessa valossa: sellaisena, että se on vaan spesiaalihetkiin. Ja mikä tähän auttaa itselleni eniten (niin kuin joku lukijakin viime juttuuni kirjoitti), etten yritä leipoa ihan tavallisista päivistä ja hetkistä jotain spesiaalihetkiä, jotta sokeriherkut olisivat hyväksyttäviä. Tiedän, että pystyn huijaamaan itseäni niin hyvin kakkutiskin edessä: ”Oon niiiiiiin ansainnut tämän! Siis tänään on keskiviikko, viikon puoliväli ja todellakin kakkupalan paikka.”  En tarkoita, etteikö elämästä kannattaisi ottaa kaikkea irti ja nauttia, mutta itse voin paremmin, kuin herkuttelen vaikkapa kerran viikossa tai kun on oikeasti juhlat, eikä sellaiset omakeksimäni keskiviikon kakkukekkerit.

Liikuntarutiinin, kehonhuollon ja sokerista eroon pääsemisen rinnalla neljäs asia on ylityöt. No, getting there… Perjantain jälkeen työaikaseurantani näytti kolmea ja puolta plussatuntia, mikä olisi ollut ihan megalomaanisen hieno uutinen, ellen olisi jättänyt osaa töistä viikonlopulle.

No mutta mutta. Ei kai kaikki nyt voikaan mennä samantien ihan taivaallisesti? Lihakseni ovat sentään kipeät ja kroppani huutaa sokerivajetta! Siinä on jo onnistumista kylliksi yhdelle viikolle. Ensi viikolla taas uudestaan.

 Tämähän on huvittavan suurta puhetta siihen nähden, että muutosliikkeet eivät ole mitenkään radikaaleja. Väitän silti, että ainakin itselleni on paljon, paljon helpompi ottaa vastaan joku lyhyen aikavälin valtava haaste kuin pitkän aikavälin helpohko haaste. Tavoitteiden koko ei kaada minua, vaan aika: on pelottavaa ajatella, että aion toimia näin koko loppuelämäni.

Arvatkaa mikä on myös vähän pelottavaa? Tajuta lenkkikuteet päällänsä, reippaasti askeleita kiihdyttäessään, että irtaantuu ruumiistaan, katsoo itseään ulkopuolelta ja tajuaa, että on aivan kuin äitinsä! Kyllä. Elämäntapamuutoksen tavoitteeni onkin olla oma äitini. Voi himputti sentään. No, onneksi hän on mahtava.

-Henriikka

Ps. Näissä kuvissa on Arabian Roosa Nauha -muki. Sama muki kädessäni lupasin Instagramissa kuluneella viikolla, että lahjoitan teidän lahjoituksien mukaan maksimissaan tuhat euroa keräykselle. Käy lukemässä instakuvastani lisää ja tuu mukaan. Ei oo vaikeeta ja muutama eurokin auttaa valtavasti.

Kuvat: Dorit Salutskij

Elämäntaparemontti: Tällä kertaa onnistun

Tällä kertaa onnistun.

Jännittää vähän kirjoittaa se julkisesti. Tällä kertaa onnistun elämäntaparemontissa, tällä kertaa motivaationi kantaa pidemmälle, ehkä koko elämänmittaiselle matkalle. Minä tiedän sen.

Minulla on neljä suurehkoa ongelmakohtaa muuten varsin hyvinvoivassa elämässäni:

1. Teen järkyttävästi ylitöitä.
2. Vaikka rakastan liikuntaa yli kaiken, olen totaalinen on-off-liikkuja, mikä on osasyy myös seuraavaan kohtaan:
3. En huolla kehoani, joka vaatisi huoltoa.
4. Syön valtavasti sokeriherkkuja.

Siinä se, pähkinänkuoressa.

Tiedän hyvin, että nämä asiat ovat vähän vinksallaan kaiken muun, oikeasti ihan terveen ja hyvinvoivan elämäni keskellä. Tiedän myös ratkaisut näihin ongelmakohtiin. En vain koskaan ole onnistunut pitkäaikaisesti ja kokonaisvaltaisesti muuttamaan tätä palettia niin, että elämäntaparemonttini kestäisi yli muutaman kuukauden. Lopulta huomaan palanneeni aina alkupisteeseen. Sellaiseen pisteeseen, jossa hävettää ja lannistaa ja jossa tekee mieli olla miettimättä asiaa ja syödä pari leivosta lisää. Sitten parin kuukauden päästä taas saan kipinän ja aloitan lähtöruudusta täynnä intoa. Sellaista intoa, joka syystä tai toisesta ei ole kantanut kovinkaan pitkälle.

Haluan painottaa, että en missään nimessä ole etsimässäkään mitään oppikirjanmukaista, perfektionistista elämää. Haluaisin vain voida paremmin, viihtyä nahoissani ja tuntea itseni terveeksi. Pystyä enempiin asioihin ja saada esimerkiksi alaselkäni kivuttomaksi. Tuntea itseni minuksi. Yksinkertaisesti voida hyvin.

Varmasti menee viikkoja, etten syystä tai toisesta liiku paljonkaan. Ja aion ehdottomasti napata tulevaisuudessakin joskus leivoksen – mutta toivoisin sen olevan spesiaalihetken herkku, ei tiistain iltapala. Ja jos joskus teenkin ylityötunnin, niin toivon, että vastapainoksi otan tunnin jostain toisesta hetkestä vapaaksi.

Luulisi minua pelottavan, että epäonnistun taas. Että parin kuukauden jälkeen tekee mieli olla muistuttamatta itseä ja muita, että messusi tällaisia ajatuksia ääneen. Luulisi läheisteni tätä lukiessaan ajattelevan ”voi… et menisi lupailemaan noin suuria…” Mutta kun olen oikeasti aivan tosissani: minusta tuntuu, että tällä kertaa asiat muuttuvat pidempiaikaisesti ja pysyvästi.

Inhoan sanaa elämäntaparemontti, mutta sellaiselta se tuntuu. En tarvitse uutta kotia, tämä nykyinen on huippu, tarvitsen vain selkeän remonttisuunnitelman ja konkreettisen remontin suunnitelman mukaan – tai sitä mukaillen.

Tekisi mieli kirjoittaa, että tällä kertaa kaikki muuttuu, mutta sitä ajatusta yritän välttää. Tällä kertaa jotkut asiat muuttuvat ja pysyvät sellaisina valtaosan ajasta – tässä se ydin kai on. Että tulee huonoja päiviä, viikkoja, aikojakin. Tulee elämänkriisejä ja tulee sairastumisia ja mahdollisesti loukkaantumisiakin. Mutta ne kuuluvat asiaan. Tästä lähin loppuelämä on pelilautani, jossa kirkkaankeltaista pelinappulaani kuljetan. Välillä tulee rosvosektoria, välillä topaaseja ja rubiineja, ehkä joskus pääsen Kairoonkin. Mutta en enää aio kerätä pelilautaa pois välissä ja aloittaa parin kuukauden päästä kokonaan alusta – haluan, että tämä on koko loppuelämän juttu.

Huh, se jännittää. Mutta tunnen itseni varmaksi tämän kanssa. Minä haluan muuttua. Että näihin neljään ongelmakohtaan löytyy ratkaisuja, ja että voin paremmin. Että olen kivempi.

En taivottele kymppiä. Tavoittelen yhdeksän plussaa, ja se on minulle hyvä tavoite. (Oikeasti tavoittelen kymppi miinusta, tiedän huijaavani itseäni jos sanon muuta, mutta tavoite on oppia olemaan tyytyväinen myös 9 plussaan. Ihan oikeasti.) Kaikkein eniten haluan päästä irti siitä, että välillä on sumuista, ahdistavaa kutosta ja sitten taas siitä suoraan huormiollista kymppi puolta, kunnes rysähtää takaisin. Molempia varmasti ilmaantuu, en ole mikään tasaisin tallaaja, mutta tiedän myös, että elämää on siinä jossain välimaastossa. Sitä olisi mukava löytää enemmän: ensiksi lyhyitä kävelylenkkejä ja raikasta ilmaa pitkän läppäripäivän päätteeksi ja ehkä toivottavasti myöhemmin pitkiä kävelylenkkejä ja raikasta ilmaa lyhyen läppäripäivän päätteeksi.

Saa nauraa, jos tahtoo. Mutta tiedän, että tällä kertaa onnistun.

Nämä jutut ovat myös ärsyttävänkin paljon päästä kiinni, joten siihen panostan ensitilassa: mielen hyvinvointiin ja itsestäni pitämiseen.

Ninja-kuntoon ja pää ninja-kuntoon. Jessss.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Muskovisuals