Valmis uniikkikoru: riipus suomalaisesta beryllistä

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Tarina on tullut päätökseen. Uniikkikoruni on valmis.

Oikeastaan pitäisi siis kai kirjoittaa, että tarina saa vihdoin alkaa. Riipus pääsee roikkumaan kaulaani, mukaan seikkailuihini. Käsityönä tarkkaan harkiten valmiiksi taiteiltu luomus pääsee elämään elämää kanssani: näkemään tunturit ja järvet ja meren. Kieppumaan tuulessa rantakaislikossa ja piiloutumaan myrskyltä villapaidan sisään. Amulettini.

Kyllä, puhuin korusta yksilön kolmannessa persoonassa. Ilmeisesti niinkin voi käydä, ihan tällaisellekin, joka ei näe ihan joka kivellä sielua. Koru tuntuu itselleni niin merkitykselliseltä, että oikeasti vähän tuntuu siltä, kun se olisi enemmän kuin koru.

Niille jotka nyt ihmettelevät mielissään, että mitä oikein horisen, taustoitan vähän:

Aloitimme jo useampi vuosi sitten, minun ollessa 29-vuotias, suunnitella itselleni uniikkikorua. Sen oli tarkoitus olla 30-vuotislahjana minulta minulle, kiitos eletystä elämästä.

No sitten tuli korona ja muut maailmanheilahtelut. Menin kaiken päälle vielä lisääntymäänkin. Mutta tänä keväänä, alkaneesta sotatilasta huolimatta, alkoi päässäni viimein rauhoittua. Koronakin alkoi hellittää otettaan yrityksistä. Päätimme Kulmalan väen kanssa, että nyt on oikea aikaa jatkaa projektiamme.

Oli ihan sellainen olo, että enhän olisi mitään korua vielä 30-vuotiaana tarvittukaan. Että nythän sitä vasta tuulista on ollutkin.

Vaan vähänpä tiesin. Onneksi. Usein kun asiat on helpompi kestää tilanteen ollessa päällä ja jälkikäteen täristen.

Olin nähnyt Pekka Kulmalaa viimeksi tämän vuoden huhtikuussa ja käynyt katsomassa aluilleen rakentuvaa korua ja kertomassa visioistani. Kannoin sisälläni pientä ihmettä, joka toi kaikkeen pientä salaista taikaa.

Parin kuukauden päästä tuota pientä ei enää ollut. Siitä muutamien kuukausien päästä menetimme toisenkin ihmeen, jonka jälkeen jouduin melkein heti perään viikoksi sairaalaan keuhkoveritulpan vuoksi. Vuosi on mennyt lähinnä toipuessa, henkisesti ja fyysisesti.

   

Tämä ei nyt ole sellaista tekstiä, että kaipaisin sääliä, eikä kenenkään tarvitse olla puolestani surullinenkaan. Olen jo yltäkylläisesti vuorattu myötätunnolla ja voin jo aika hyvin. Halusin vaan kirjoittaa, että onhan tässä riittänyt kannettavaa, vaikka riipus onkin vielä puuttunut kaulasta.

Siksikin tuntuu nyt erityisen tärkeältä, että sain kaulaani kannettavaa hartioiden sijaan. Tuntuu, että nythän minä tätä korua vasta tarvitsenkin! Nythän vasta näen sille oikean syyn ja merkityksen.

Vaikka totuus tietysti on, että vielähän sitä elämässä riittää tulevaisuudessakin. Aina välillä pitää vain pysähtyä ja muistaa olla itsestään ylpeä. Olla itselleen myötätuntoinen. Nyt taitaa olla se hetki.

Sain riipuksen muutama viikko sitten. Hetki oli todella jännittävä. En ole yhtään kotonani, kun avaan lahjoja tai vastaavia muiden nähden. Tuntuu jännittävältä, kun muut tuijottavat herkämättä reaktiotasi, ja pelkään etten osaa reagoida oikein. Nytkin hikoilin ja punastelin, mutta onneksi tilanne oli silti mitä rennoin. Söimme leivokset, kuten meillä on tapana ollut, ja nostimme jopa lasilliset tarinan päätökselle – tai alulle, kuinka sen kukin näkee.

Sitten Pekka ojensi minulle valkoiset puuvillahanskat käsissään korurasian, jonka avasin.

Koru on mieletön.

Juuri sellainen kuin olin piirrosten kautta kuvitellut ja vielä kauniimpikin. Suunnitelmat, ajatukset, visiot – kaikki oli kiteytettynä nyt tuohon esineeseen silmieni edessä.

Korussa kaiken keskiössä on näyttävä, mutta ei prämeilevä, luumäkeläinen berylli, ehta suomalainen jalokivi. Halusin koruuni vastuullisen jalokiven ja sen myös sain.

Kivi hohtaa kirkkaana, mutta vihreään taittavana. Keltaisen sävyisiä beryllejä kutsutaan kultaberylleiksi ja vihreän sävyisiä heliodoreiksi, joka tarkoittaa kreikaksi auringon lahjaa. Minun korussani on siis tällainen auringon lahja.

Luumäen berylli kuuluu jalokivien luokituksessa beryllien ryhmään, joihin kuuluvat myös paremmin tunnetut smaragdi ja akvamariini.

Riipuksen kulta tulee Lapin kultamailta – muun muassa Ivalojoen, Lemmenjoen ja niiden sivujokien alueelta sekä Tankavaaran seudulta. Se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. Kaikki muukin Kulmalla käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.

Riipuksen kääntöpuolella on kaunis kompassi. Kun näin Pekan luonnoskirjassa piirrosten vaihtoehdoissa kompassihahmotelman, tiesin heti sen olevan minun tulevassa korussani. Siihen yhdistyy retki-intohimo, mutta toisaalta sellainen joku abstraktimpi, korkeampi johdatus.

Ketju on sopivan pitkä, mutta ajattelimme toteuttaa vielä lyhyemmän ketjunkin, jotta halutessani saan riipuksen rinnalta korkeammalle, kaulalle saakka.

Korun toteutti alusta lähtien käsityönä Pekka, virallisemmin kultaseppä Pekka Kulmala. Olemme huomanneet tässä vuosin varsilla, että meillä on yllättävän paljon yhteistä. Se on ollut yksi syy, miksi tämä projekti on ollut niin mieleinen. Uskoakseni molemmille.

Pekka on aina löytänyt inspiraationsa luonnosta. Jo pikkupoikana hänen taskunsa täyttyivät pihalta, rannoilta ja tien varsilta löytyneistä kivistä, ja ajatukset karkasivat vapauteen ja ulkoilmaan. Kuulostaa tutulta.

Nykyisin hän lataa akkujaan perheensä kanssa omalla pienellä saarellaan. Saaren luontoa ja vuodenkiertoa seuratessa ihmettelyn aiheet eivät lopu koskaan. Kuulostaa jälleen tutulta.

Pekka haluaa siirtää seuraavillekin sukupolville luonnon arvostuksen ja kunnioituksen. Luonto on läsnä Kulmalan koruissa silmää miellyttävänä mittasuhteiden sopusointuisuutena ja usein myös korujen teemoissa.

”Tämä sinun korusi oli siinäkin mielessä erinomaisen osuva työ, sillä alusta pitäen oli selvää, että jaamme keskenämme monia asioita ja arvoja, kuten luonnon arvostuksen, siellä liikkumisen, suomalaisuuden ja saarelaisuudenkin.

Tietty hengenheimolaisuus siis oli hyvä apuvoima suunnitteluprosessissa alusta asti.

Sain sinulta mainioita viitteitä omista ajatuksistasi amulettiin, jonka suunnittelun lähtökohtana olivat suomalainen jalokivi ja kotimainen kulta – toki myös täyttynyttä kolmea vuosikymmentäsi unohtamatta.”

-Kultaseppä Pekka Kulmala

En ole käyttänyt riipusta vielä paljonkaan, juuri yhtään, sillä halusin että se säilyy teiltä vielä yllätyksenä. On ollut hauskaa huomata, miten moni on kysellyt tämän projektin perään ja toisaalta haaveillut omasta uniikkikorusta. Siksi kai halusin, ettette näe korua ankeasti jossain pikselisen haravointikuvan yhteydessä, vaan tällälailla kauniisti kuvattuna.

Kahlasimme Kristan kanssa kotipihaltamme merenrantaan ja tanssin kaislikossa koru kaulassani. Ei kerrota kenellekään, että mekon alla on oikeasti merinovillakalsarit ja kumisaappaat.

Kuvista tuli todella kauniit, korun näköiset. Luonnon voimaa, eteerisyyttä, sisukkuutta, tahtoa ja vimmaista elämänhalua. Sitä tämä koru on, sitä minäkin kai jossain sisimmässäni olen.

Mutta nyt vihkin korun kunnolla käyttöön. Ja vielä minä onneksi ehdin käyttää tätä vuosia ja vuosikymmeniä. Amuletti-riipukseni ei ole mikään kausiasuste, vaan myös seuraaville sukupolville siirtyvä arvoesine, jonka mukana kulkee monta tarinaa. Toivon, että lapseni kantaa tätä joskus ylpeänä.

-Henriikka

Pst! Jos ajatus uniikkokorusta lahjaksi itsellesi tai jollekin läheiselle jäi kutkuttamaan tai haluat käydä ihastelemassa Kulmalan valmiita koruja tai haluat vaikka muokata vanhat arvokorusi, niin suosittelen astumaan Kultaseppä Kulmalan kynnyksen yli. Lupaan, että vastassa on ystävälliset kasvot.

Lue edelliset kirjoitukset aiheesta:

30-vuotislahja ja kiitos itselleni: uniikkikoru tarinalla
Tarina jatkuu: millainen uniikkikorustani tulee?

Kuvat: Krista Ylinen
Edit: Toni Eskelinen

Tarina jatkuu: millainen uniikkikorustani tulee?

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Tiedän, että moni teistä on kaivannut tämän tarinan pariin. Ja jos ette olisikaan, niin minä ainakin olen. Tämä on tarina uniikkikorun synnystä.

Vettä on virrannut puroissa, järvissä ja merissä. Maailma ympärillä on nyrjähdellyt suuntaan ja toiseen, maannut kellallaan, mutta toisaalta paljastanut myös ihmeellisyyttään ja kauneuttaan. Parin viime vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään, ja samalla kaikki. Ei mitään ihmeellistä, ja toisaalta maailmankirjoja on raapustettu täysin uuteen uskoon.

Lue lisää

30-vuotislahja ja kiitos itselleni: uniikkikoru tarinalla

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Täytän joulukuussa 30 vuotta.

Se tuntuu aika vähältä, onhan se toivon mukaan vasta noin kolmannes koko elämästäni. Toisaalta se on samalla tosi paljon: elämän perustukset on rakennettu. Vaikka perustuksia voi ja kannattaa välillä peruskorjata ja huoltaa, pysyvät ne kuitenkin pitkälti muuttumattomina.

Aina välillä pysähdyn tulevaisuudessa siintävien pyöreiden vuosien ääreen ja tunnen. Siis yksinkertaisesti tunnen paljon kaikenlaista.

Tunnen kiitollisuutta elämästä ja miten vähällä olen kuitenkin selvinnyt, miten turvallista ja kokemusrikasta elämää olen saanut elää, millaiset eväät elämääni sain. Tunnen nöyryyttä – onhan elämä koulinut ja opettanutkin. Tunnen myös ylpeyttä siitä, missä olen ja millaisena. Otan hyvillä mielin hetken taputtaakseni itseäni lempeästi olkapäälle ja todetakseni, että olen pärjännyt oikein hyvin. Ehkä taputuksen lisäksi silitänkin vähän.

Luulen, että pidän jossain vaiheessa tänä vuonna vielä kunnon juhlatkin. Joko pienet ja turvalliset, tai sitten suuremmat karkelot (mitä luultavimmin jotain näiden väliltä).

Haluan kuitenkin hankkia itselleni myös lahjan, kiitoksen tähänastisesta elämästäni. Että jos ne juhlat ovat sitten kiitosta kaikille muillekin, niin se lahja olisi minulle itselleni. Jotain konkreettista, tarinallista ja kestävää niiden juhla- ja elämänmuistojen rinnalle.

Päätin, että lahja olisi koru.

Senkin vuoksi, että olen vähän (paljon) kyllästynyt siihen, että hienoihin koruihin panostetaan vain silloin, jos menee a) kihloihin b) naimisiin. Tämä on rakkauden koru, mutta minulle itselleni. Eikö itsensä rakastaminenkin ole aika kantava rakkaus elämässä?

Helsingin Kapteeninkadulla on kaunis liike, jonka ikkunaan jämähtää helposti. Kulmala on palvellut asiakkaitaan jo 15 vuoden ajan. Sisällä kultaseppä Pekka Kulmala hahmottelee euforisen hienoja lyijykynäluonnostelmia uniikkikoruista asiakkailleen (for real, ne ovat aivan älyttömiä) ja tervehtii ohikulkevia tuttuja (Oikeasti, hän vaikuttaa tuntevan kaikki. Olen ollut nyt muutamia kertoja käymässä, ja kerran eräs ohikulkija vaan spontaanisti toi kassillisen omenoita tuliaisenaan sisään.)

Piirtämisen ja morottelun rinnalla on tietysti se kultaisin lanka: korujen suunnittelu ja valmistus.

Ennen vime syksyä olin käynyt Kulmalla kerran aiemmin pari vuotta sitten, kun osallistuin siellä äitini kanssa jalokivi- ja kukkiensidonta-työpajaan. Lämmin aamupäivätilaisuus oli ensikosketukseni Kulmalaan ja ylipäänsä koko jalokivien maailmaan. Muistan, miten haltioissani tuijotin kivien yksityiskohtia mikroskoopilla ja kuinka intohimoisesti Kulmalan muutamat, tarkkaan valitut työntekijät työstään puhuivat. Esitin tyhmiä kysymyksiä ja sain viisaita vastauksia. Päätin, että tätä intohimoa on varmasti jäätävä seuraamaan. Erityisen hyvin mieleen jäi suomalaiset beryllit, Luumäen uniikit arvokivet, jotka olivat nöyriä mutta upeita, välkehtiviä mutta eivät loistoaan huutavia.

Viime syksynä Kulmalalta laitettiin viestiä. Ehkä muistattekin Instagram Storystani hetken, kun olin kahvikuppien ja sokeriherkkujen äärellä Kapteeninkadulla käymässä? Heidän Pullakahvi-sormuksensa (yllä kuvassa) oli ehdolla vuoden kauneimmaksi sormukseksi, ja olin ihastelemassa ja hypistelemässä koko sormuksen ympärille luotua Pullakahvi-korusarjaa.

Suoraan sanoen olen ihan tyytyväinen, etten tässä kohtaa aivan hahmottanut, millaisia kaikkia korkean profiilin projekteja Kulmassa tehdään. Lompsin sisälle kumisaappaissani iloisesti, annoin pihasateen kostuttaman takkini tuntuisen karhunhalauksen Kulmalan väelle ja istuin pöytään.

Puhuimme siitä, että Pekka on alkanut juomaan kahvia ja mikä tälle ihanan mustan kullan tielle ajoi (juuri se Pullakahvi-sormus!). Nopeasti huomasimme myös yhteisen intohimon luontoon: puhuimme vesilinnuista, Lapista ja suomalaisesta luonnosta. Puhuimme vastuullisuudesta, koruista ja kestävästä kehityksestä. Puhuimme yllättävän paljon kaikesta. Lopulta päätimme, että tekisimme joskus jotain yhdessä, jos sopiva kärki löytyisi.

Joulunaikoihin, muutaman kuukauden jälkeen, laitoin viestiä:

”Mitä jos toteutettaisiin yhteistyö 30-vuotiskorun ympärille? Uniikki koru olisi kiitos itselleni tähänastisesta elämästä. Olen kyllästynyt siihen, että vaan naimisiin mennessä saisi hankkia kauniin korun itselleen.”

Kulmalalla innostuttiin: ”Tulisitko uusille pullakahveille heti vuoden alussa?”

Suostuin, tietysti.

Kulmala toteuttaa siis minulle syntymäpäiväkoruni. Niin kuin varmasti arvaatte, olen asiasta aivan sydän sykkyrällä. En malta odottaa kevääseen, kun koru on valmis. Tulen myös jakamaan korun valmistuksesta ja lopputuloksesta teille kuva- ja videomateriaalia.

Kun olimme päättäneet valmistaa korun, tapasimme ensin Pekan kanssa ideoinnin äärellä. Halusin luonnollisesti olla vaikuttamassa vahvasti siihen, mitä tuleman pitää. Pekka kirjaili kuvankauniilla käsialallaan muistiinpanoja, minä höpöttelin ajatuksiani ilmaan ja yritin kaivaa visiotani mielestäni. En ole mikään jalokiviasiantuntija, eikä onneksi tarvitse ollakaan – siksihän noita ammatti-ihmisiä on olemassa.

Oli minulla sentään ”30 – thank you life” -niminen Pinterest-kansio koottuna, uskottavasti englanninkielellä, jonne olin kasannut inspiraatiokuvia koruajatuksistani: seasta löytyi kuvia niin vahvoista naisista, lumihiutaleista kuin arvokivistäkin.

Korun lähtökohdat ovat seuraavat:

Käytännöllinen, riittävän yksinkertainen, selkeä. Sellainen, jota voisi periaatteessa kantaa halutessaan aina, niin juhlavaatteiden kuin merinovillapaidan kanssa. Sellainen, jonka käyttöä ei tarvitse pelätä ja jonka käyttäminen on ylipäänsä melko simppeliä ( – ei tuhatsakaraista sormusta, joka tarttuu kaikkiin ja kaikkialle… Kyllähän Kulmalallakin tiedettiin, millainen korunkantaja olen – no, en niin hmmmm staattinen.)

Haluan, että koru on voimakoru. Että se ammentaa muotokielensä, ideansa ja ajatuksensa luonnosta. Että kantaessani sitä, se ei olisi vain koru, vaan muistoja, väkevyyttä ja tarinaa. Että siinä on pakkasen tuntua, heinäkuun hellettä ja syksyn sateita, mullan makua ja sammaleen tuoksua.

Haluan, että koru ei ole liian siloteltu tai liian bling – todellakaan. Ei mitään liian feminiinistä mutta ei maskuliinistakaan, ehkä jotain herkkää ja rohkeaa. ”Ei mitään söpöä eikä herttaista”, taisin Pekalle myös sanoa. Jotain minkä ei tarvitse huutaa kauneuttaan, vaan se vain on – luonnonkaunis.

Sen lisäksi haluan (ja Kulmallakin haluttiin), että koruni olisi vastuullinen. Että alkuperät olisi selvillä, ettei kukaan olisi kärsinyt koruni vuoksi ja että sitä kantaessani voisin olla aidosti sydämestäni ylpeä.

Pekka oli korusta samaa mieltä. Hän sanoi heti, että hänelle tuli mieleen riipus ja kysyi, mitä sanoisin sellaisesta. Minulle oli tullut mieleen sama – vähän kuin amuletti. Ketjusta tehtäisiin niin pitkä, että saisin koruni paidan alle piiloon, ja se voisi tahtoessani olla minulle itselleni vain, iholla ja sydäntä lähellä.

Sitten Pekka ehdotti, että tekisimme kaiken pelkästään suomalaisesta raaka-aineesta: käyttäisimme juuri niitä suomalaisia jalokiviä, kirkkaita mutta vähän vihreänsävyissä hehkuvia beryllejä, sekä suomalaista, lappilaista kultaa. Kulta tulee Tankavaaran kylästä, Sodankylästä ja se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. (Muu heillä käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.)

Pysymme siis ihan lähellä minua, henkisesti ja fyysisesti.

Kuulosti omaan korvaani aivan täydelliseltä suunnitelmalta. Sovimme, että Pekka jatkaisi tästä. Että hän tekisi ne tajuttomat lyijykynäluonnoksensa muistiinpanojensa pohjalta ja palaisimme sitten taas kahvikupillisten ääreen.

Tänä perjantaina olemme sopineet tapaavamme taas Kulmalalla. Näen ensimmäiset luonnokset ja suunnitelmat, minkä jälkeen korua aletaan hiljalleen tehdä.

Minua jännittää. Mutta jännityshän kertoo, että asia on merkityksellinen.

Joku voisi ajatella, että miten ihmeessä tällaisia tunteita voi edes kokea korun äärellä. Minä vastaan, että ei tässä olla korun, vaan jonkun paljon suuremman äärellä, joka vain kiteytyy korun muodossa.

Kerron teille sitten lisää, kun vain itsekin tiedän.

Edelleen jännittää.

-Henriikka

Kuvat minusta: Dorit Salutskij