Rakastan kroppaani. Kehoani. Elävää ruumistani.
En rakasta sitä kuin vastarakastunut, liekehtien ja koko ajan sydän läpättäen. En rakasta sitä palavasti tai intohimoisesti, vaan pikemminkin niin kuin kumppania nyt rakastetaan, jonka kanssa on elänyt 29 vuotta. Rakastan sitä arvostaen, kunnioittaen, välillä ihastellenkin. Hyväksyen. Toisinaan haukun sitä ja kiukustun, mutta pyrin kuitenkin ymmärtämään ja vaalimaan suhdettamme. Olemaan kiitollinen.
Mä rakastan mua. Ja se ei ole ollut helppo tie se.
On ihan sairaan vaikeaa rakastaa jotain, jota on enemmän tai vähemmän inhonnut 30 vuotta. Ja minä olen kuitenkin melko lähellä sellaista kauneusihannetta, joka ympärilläni vallitsee. Siltikin.
Vuodenvaihteessa sanoin Doritille, että otetaanko minusta sellaisia rehellisiä, aitoja, peittelemättömiä kuvia. Sellaisia, että tältä minä nyt yksinkertaisesti näytän. Oli perin kummallista ymmärtää, että 10-vuotisen someuran aikana en ole koskaan tehnyt niin. Olen aina valinnut tietynlaiset kuvat, olen aina näyttänyt itsestäni vain tietynlaisen puolen. Olen joskus kaventanut photarissa käsivartta, poistanut kaksoisleuan. Olen valinnut kuvat aina yksipuolisesti. Ja siltikin olen pitänyt itseäni aitona ja rehellisenä, kuten arvojani myös.
En toki tarkoita, että jokaisen tarvitsisi alkaa killistelemään alusvaatteissaan valokuvaajalle, jos haluaa olla aito. Mutta minä olen bloggaaja ja sosiaalisen median ammattilainen, joka on pyrkinyt tekemään kaiken niin, että se olisi mahdollisimman samaistuttavaa ja aitoa. On ollut aika korjata tämä sokea piste.
Sen lisäksi että haluan olla oikeasti aito, kyllästyin myös vihaamaan itseäni. En ajatellut kenestäkään muusta yhtä rumasti kuin itsestäni. Halusin löytää saman lämmön itseäni kohtaan, jolla kohtaan uimahallin saunan kaikki ihanat, monenlaiset naiset kauniine, elämän muokkaamine kehoineen.
Nämä kuvat otettiin tammi- tai helmikuussa. Olin ajatellut julkaista ne alkuvuonna, mutta koronan tullessa kukaan ei pariin kuukauteen haluannut lukea muusta, joten kuvat odottivat. Tänään julkaisin Syömishäiriöliitto SYLI ry:n asiantuntija Katri Mikkilän kanssa tehdyn Aamukahvilla-podcastin jakson, joten ajattelin samalla rykäistä mustavalkoiset kuvani linjoille.
Oikeastaan olen tosi tyytyväinen, että puolisen vuotta kului. Oli nimittäin mielenkiintoista seurata ajatusprosessia, joita kuvat minussa saivat aikaan. Aluksi katsoin niitä inhotan, nyt katson näitä tyytyväisenä ja hyvillä mielin.
Kuvissa olen minä. Minunnäköisenä. Tuolta minä näytän. Tuoltakin. Tavalliselta ihmiseltä, niin kuin me kaikki.
Kuvien ”hyväksyntää” tärkeämmältä on kuitenkin tuntunut se, että ihka-aidot ajatukset itsestäni ovat kulkeneet käsi kädessä muutoksen kanssa. Katson nykyisin itseäni uudella tavalla. Jos en nyt aivan täysin, niin vähän kuitenkin. Muutos on ollut hidasta, mutta tuntunut pysyvältä.
Aina välillä on huonoja hetkiä, mutta suuren osan ajasta pystyn arvostamaan kehoani. Olen alkanut ymmärtää, mitä kaikkea se tekee puolestani, mihin kaikkeen se pystyy ja yksinkertaisesti senkin, että tämän kropan kanssa tulen olemaan loppuelämäni. On kivempi olla sen kanssa ystävä kuin vihollinen.
Oikeastaan koko hommassa taitaa myös olla kyse siitä, että en vain ajattele kehoani ja ulkonäköäni niin hiivatin paljon. Syön, elän, nukun, lepään, liikun, iloitsen. Pyrin voimaan hyvin. Kroppa vain kulkee automaattisesti mukana.
Näytin näitä kuvia muutamalle läheiselleni.
Yksi sanoi, että on niin ihanaa ja terapeuttista nähdä tavallisia kuvia normaalikokoisesta naisesta, ettei hän halunnut lopettaa kuvien katsomista lainkaan. (Olen samaa mieltä.)
Toinen sanoi, että luulen varmaan, että nämä ovat ihmeellisempiä kuin ovatkaan, tai että ihmiset katsoisivat näitä jotenkin arvioitsevasti. Nämähän ovat vain ihan tavallisia. (Jep. Luulen, että usea ihminen vain selaa nämä läpi ja pohtii, että näistäkö piti synnyttää joku haloo?)
Kolmas sanoi, että joku varmaan taas ärsyyntyy, kun taas yksi hyväkuntoinen bloggaaja istuu vatsa rullalla. (Olen valmis ottamaan riskin. Kieroutunut kroppasuhde ei ole fyysinen ongelma, vaan henkinen. Se ei katso kroppaa tai sen kokoa.)
Neljäs sanoi, että alla oleva kuva on jo ehkä vähän liioittelua. Sitten hän totesi perään: ”Mutta toisaalta oothan sä tossa. Ihan itsenäsi. Kyllähän sä näytät tuoltakin, jos susta on kerta saanut tuollaisen kuvankin.”
Jäin miettimään viimeistä pitkäksi aikaa. Onko ”liioittelua”, jos julkaisen kuvan, joka saattaa antaa kuvan, että olen suurempikokoinen kuin olen? Ja ennen kaikkea, onko se paha asia? Miksei siihen suhtaudu samalla tavalla, jos näytän pienenmpikokoiselta kuin todellisuudessa olen? Sellaisia kuvia olen julkaissut vuosien saatossa läjäpäin. Sellainen on monesti ollut toiveeni ja tavoitteeni.
Ongelman ytimessä on se, että ihmiselle on saatu iskostettua, että on olemassa joku ”täydellinen” ihmisenmuotti. Naisella klassinen taitaa olla noin 32–34-kokoinen, hoikka ja pitkäjalkainen, vaaleaihoinen, paksutukkainen, hyvähampainen, selluliititon, karvaton ja suht rasvaton. Lista jatkuisi aika pitkään, mutta tiedän että saatte kiinni.
Ja tämä niin sanotusti täydellisen ihmisen malli saa meidät pyrkimään ahtaaseen muottiin, joka on joku autuas, tavoiteltava kroppapäämäärä.
Kaiken lisäksi tavoite on mahdoton. Kukaan ei mene siihen muottiin. Ei kukaan. Ja silti moni meistä, liian moni, vertaa itseään tähän kuviteltuun ihmiskuvaan, joka saa meidät sanomaan asioita kuten ”kukaan ei näytä täydelliseltä”, vaikka todellisuudessa tämä lause tarkoittaa, että kukaan ei näytä siltä kyseiseltä muotilta. Oikeastihan olemme kaikki aivan yhtä ”täydellisiä” ja ”epätäydellisiä”.
Sara ja Veera aloittivat muutama viikko sitten #selflove-haasteen, josta innostuin täysillä. Kaikkea tällaista tarvitaan, monelta kantilta ja monesta suusta. On mieletöntä nähdä, miten normaalia normalisoidaan kovaa vauhtia.
Kampanja sai kritiikkiä siitä, että nimenomaan kehoista johtuvia epävarmuuksia toivottiin nostettavan avoimesti keskusteltavaksi – osa pelkästi sen vain alleviivaavan sitä, että kaikkien pitäisi mahtua johonkin muottiin, ja toivoi että epävarmuuksien sijaan nostettaisiin esimerkiksi kehojen ylpeydenaiheita. Joku jakoi somessa ajatuksia, ettei pitäisi avata sitä epävarmuutta sen enempää, pitäisi vaan rehellisesti ja monipuolisesti tuoda kroppa esille ihan tavallisesti ja luonnollisesti, sen kummempia analysoimatta. Olla vaan.
Kaikissa näissä ajatuskeloissa on taustalla erinomaisia ajatuksia ja pidän kaikista. Mutta kyllä minä pidän keskustelua samaistuttavampana ja inhimillisempänä, kun siihen tuodaan koko tunnekirjo, myös mahdollinen epävarmuuden sävy. En minä ainakaan pysty vielä ”olemaan vaan”. Minä esimerkiksi jännitän julkaista nämä kuvat, vaikka ei näissä edes ole mitään ihmiskehoa ihmeellisempää. En jännitä alastomuuden tasoa ja tai kehoani sinänsä, vaan uutta lähtökohtaa. Monipuolista, uutta kuvaa itsestäni. Ja tunne näkyy kuvissa kyllä.
Tosin olisin silloin alkuvuonna jännittänyt aivan kuollakseni, että ehkä jotain hyvää tässä oudossa keväässä on ollut. Nyt katson kuvia ajatellen pääosin sitä, että tollainenhan mä nyt hyvänen aika olen.
Emmi Nuorgam kirjoitti kolumnissaan siitä, ettei jaksa olla enää rohkea: ”Voisinpa pukeutua bikineihin ilman, että sitä pidetään rohkeana kannanottona.” Kolumni on erinomainen.
Tiedän, että tämä kirjoitukseni varmasti ärsyttää ja rasittaa monia, jotka nyökyttelevät kolumnin sanomalle. Siksi(kin) haluan vielä alleviivata, että kehon rakastamisen ei tarvitse olla mitään huuruista, ikuista kehonsa fanittamista. Sen ei tarvitse olla sellaista lainkaan. Mutta ystävyys oman kehon kanssa on tavoiteltavaa (Tiedän, sairaan vaikeaa myös. Tiedän, monelle vaikeampaa kuin minulle.) ja erilaisten kehojen kirjojen näkeminen on jokapäiväisessä elämässä ihmeellisen tärkeää.
Minä toivoisin, että joskus median ihmiskuva näyttäisi juuri siltä uimahallinpukuhuoneelta. Ja yritän ainakin itse olla tästedes sellainen tyyppi, joka ei valitse kuviensa joukosta aina sitä klassiseen ihanneihmismuottiin sopivinta kuvaa. Samaan aikaan yritän aloittaa sen ihmismuotin unohtamisen ja nauttia erilaisuudesta ympärilläni.
Itseäni eniten auttanut mielenharjoitus on ollut se, että olen pyrkinyt ulkonäköajatusten vallatessa mielen pohtimaan sen sijaan sitä, miltä tuntuu ja mihin kroppani kykenee. Yhtä vaarallista kuin ihannoida laihuutta, on ihannoida esimerkiksi voimakkuutta, mutta en rajaisikaan kropan kykeneväisyyttä fyysisiin ominaisuuksiin, vaan yhtä lailla siihen, millaisia tunteita pystymme kokemaan, miten ajattelemme ja millainen uskomaton systeemi koko ihmiskeho ylipäänsä on.
Ja ihan oikeasti – kehopuhehan on usein ihan supertylsää. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puhua siitä, mitä keho tekee, miten se toimii tai mihin se taipuu kuin siitä, miltä se näyttää.
Eikun tiedättekö, korjaan kyllä mielipidettäni ihan samantien! Sillä onhan ulkonäöstä puhuminen mielenkiintoista. On aivan supersiistiä, miltä ihmiset näyttävät. Mutta se puhe on tylsää, jossa erilaisuutta tai omanlaisuutta ei arvosteta, vaan yritetään tehdä kaikista kaikkien kopioita ja muottiin mahtumattomista epävarmoja.
Olen alkanut varovaisesti viihtyä nahoissani.
Toivon teistä jokaiselle samaa, mieluummin vaikka suuremmalla volyymilla.
-Henriikka
Julkaisesi itsesinäköinen kuva Instagramissa hashtagilla #märakastanmua ja Instagram Storyssa tägäämällä häshtägin rinnalle mukaan @aamukahvilla. Täytetään some tavallisilla, kaikenlaisilla kehokuvilla. Saa olla vaatteet päällä tai ilman, hah.
Kuuntele uusin podcast-jakso ”Lopeta vastuuton painopuhe!” (myös mm. Spotifyssä tai iTunesissa). Jakso on mahdollisesti tärkein tähänastisista.
Kuvat: Dorit Salutskij