Mitä ikävöin Ylläkseltä?

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs 

Tällä hetkellä minulla on vähän koditon olo. Tuntuu, että Helsingin keskustaelämä vetelee kohdaltani viimeisiä hengenvetojaan tässä muodossa.

Hetkonen, muutan heti ajatustani. Ehkä minulla onkin koteja vähän useampi, ei vain yhtä päämajaa. Minulle on nimittäin syntynyt tässä vuosien saatossa sellaisia kodinomaisia paikkoja vähän sinne sun tänne.

Yksi tällainen on Ylläs.

Mietin tänään aamukahvia juodessani, miten edes ensi kerran päädyin sinne lapsuuden jälkeen, enkä meinannut muistaa. Sitten havahduin muistoon, että 3,5 vuotta sitten tein viestintätyötä Messukeskuksen GoExpo Winter -tapahtuman kanssa ja päädyin sitä kautta Ylläkselle ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. Olin juuri aloittanut täyspäiväisesti yrittäjänä ja puhkuin virtaa ja rutiinittoman arjen ikeestä irrottautumisen tuomaa vapaudenhuumaa.

Oli maaliskuu, hurjat kinokset lunta ja koko ajan odottava mieli. En ollut nähnyt kunnon revontulia vielä koskaan, ja joka ilta oli olo, että ehkä ne ovat pian täällä. Taisi olla toiseksi viimeinen ilta, kun Ylläksellä jo silloin talveaan viettänyt Eetu laittoi viestin: ”Nyt leiskuu!” Otin pyörän alle, poljin pari kilometria Kuerkievarin majapaikalta Äkäslompolo-järven jään reunalle ja tarpoin lumen läpi aukealla. Taivas lähti tanssimaan kirkkaan vihreänä ja vähän violettinakin. Tönötin toppatakissani keskellä jäätynyttä järveä ja nautin. Hiljaa ja kaikessa rauhassa, taivaan iloitessa ympärillä omiaan.

Ylläs on muuttunut kolmessa ja puolessa vuodessa. Siitä on noussut yhä selkeämmin yksi Lapin suosikkikohteista, ja erityisesti Äkäslompolon kylä kehittyy ja monipuolistuu.

Tänä vuonna Ylläs palkittiin Pohjoismaiden parhaana ulkoilukohteena (viesti meni tosin varmasti monelta ohi, kun yhtäkkiä eräs pandemia pisti pakan sekaisin), eikä syyttä: onhan täällä nyt niin hyvät puitteet olla ja tehdä.

Pötköttää reporankana ja olla aktiivinen.

Olen seurannut sivusta muutosta ja kehitystä sekä toivonut sormet ristissä parasta: ettei puhtaasta, rauhallisesta ja kauniista tehtäisi ruuhkaista ja levotonta. Eikä niin ole onneksi käynytkään.

Edelleen Ylläksellä on sama tuttu rauha kaikkialla.

Rauha ei tosin tarkoita sitä, ettenkö välillä rälläisi sallituilla luontopoluilla maastopyörällä tuhatta ja sataa, tai etten innostuisi välillä ottamaan paria olutta paikallisessa kuppilassa. Tämä rauha on sellaista toisenlaista, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja erityisesti sitä, että aitoa ja alkuperäistä kunnioitetaan, mutta uutta ei pelätä.

Siinäpä sen vahingossa sanoitinkin: olen iloinnut Ylläksestä sen vuoksi, että näkisin kaikkialla kotimaassa mahdollisuudet samanlaiseen kehitykseen. Alkuperäistä kunnioittaen, uusi vastaanottaen. Menneisyys on arvokas, ja tulevaisuus toivon mukaan kirkas.

Mitä muuta ikävöin Ylläksen tunturimaisemista?

No, niitä tuntureita. Sitä, että voi kivuta tunturinlaelle tai vaikka puoleen väliin vaan, kaataa kahvia termasti kuksaan ja katsella aavaa maisemaa. Talvella tykkypuita, kevättalvella kantavaa hankea, josta kimpoilee aurinko takaisin taivaalle, kesällä kirkkaita järviä ja syksyllä lämmintä sävymaailmaa maaruskan keskellä kellahtaneena. Tuntureilla on lähellä taivasta, mutta jalat visusti kiinni maassa. Syke tasaantuu pitkällä aikavälillä, vaikka todellisuudessa kiihtyisikin kivutessa.

Ikävöin kirkkaita vesiä. Viime elokuussa olimme pikkusiskoni Roosaliinan kanssa vajaa viikkoinen tutuissa maisemissa. Majoituimme 7fellsin silloin juuri avautuneessa boutique hostellissa, josta teimme aarteenetsintää sinne sun tänne, etsien uusia ihmeellisiä luontopaikkoja Ylläkseltä. Yksi löytynyt aarre oli kirkasvetinen Saivojärvi/-lampi, jonka laguunimainen olemus turkoosin veden kanssa teki vaikutuksen. Yhtä lailla Kuerlinkkojen kosket ja Pakasaivon rotkojärvi kutkuttavat mielessä. On oikeastaan perin kummallista, että minä, joka en ole koskaan hahmottanut karttojen tai sijaintien päälle, edes tunnen jotain näennäisesti kaukana sijaitsevaa aluetta näin hyvin.

Kaipaan toki myös Eväskorin pitsaa ja kunnon pitkää illallista Aurora Estatessa. Kaikkia latukahviloita, etenkin niitä jonne ei välttämättä tarvitse hiihtää. Ikävöin Kesänginkeitaan gluteenitonta porkkanakakkua.

Ikävöin sitä ettei ole kiire. Että on aina aikaa jäädä jutulle.

Toissatalvena pötkin karkuun elämääni Ylläkselle. Nyt jo leikilläni ja välillä vähän tosissani mietin, jos ottaisin elämäni mukaan sinne. Kaiken tämän. Rinkan, teltan ja keltaisen pakettiauton. Kauneimmat kupit ja lusikat, oranssin anorakkini. Ehkä retkituolin.

Näitä varmaan taas pohdin, kun viikonloppuna suuntaan koti pohjoista. Tuntuupa kivalta, että ajatus siitä on tuttu eikä tuntematon. Tuntuu kivalta myös tukea kotimaista matkailua tällaisen kevään jälkeen – sitä kokee olevansa niin paljosta velkaa, kun on saanut niin paljon.

Kohteita on tulevalla reissulla useita, mutta myös Ylläs on mukana. Spesiaalia on sekin, etten ole ennen ollut siellä keskikesällä. Koko Lapissakin olen itse asiassa ollut keskikesän aikaan vain yhden ainoan kerran! Vai kahdesti? No joka tapauksessa paljon on vielä koettavissa. (Joojoojoo, hyttyset, niitä on etelässäkin nyt miljoonittain niin en välitä. Ainakaan vielä. Sitä paitsi silloin viime kerralla niitä oli pohjoisessa paljon vähemmän kuin täällä.)

Yötön yö, täältä tullaan ihan juuri.

-Henriikka

Suuri osa kuvista: Eetu Leikas / Musko Visuals

Ylläksen aarteenetsintä: 6 kokemisen arvoista paikkaa

kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Suosikkipaikat tunnistaa usein siitä, että vaikka niissä olisi käynyt miten monta kertaa, niin aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää.

Ylläs on itselleni yksi tällaisista. Olimme siskoni kanssa taas mestoilla kuun taitteen jälkeen, sillä vaikka yöttömän yön missasinkin, en pystynyt skippaamaan Lapin kesän tuntua – kun sen ensi kerran kokee, kaipaa kyllä joka kesä takaisin.

Yövyimme 7 Fells -hostellin uuden boutique hostellin puolella, Äkäslompolon keskustassa. Vaikka nukuimmekin reilusti, rentoilimme ja saunoimme päivittäin, jäi aikaa onneksi tutkimusmatkoillekin: minä, Roosaliina ja Eetu otimme tavoitteeksemme löytää sellaisia paikkoja Ylläksellä, joihin ei välttämättä tule aivan ensiksi mentyä, tai joissa en ainakaan itse ollut vielä käynyt.

Tein löytöretkeilystämme niin ahkeasti Instagram Storya, että jälkikäteen toivottiin blogikoostetta. Tässä se nyt tulisi, 6 kokemisen arvoista paikkaa Ylläksellä. Kaikki nämä paikat ovat helposti tavoitettavissa pyörällä tai maastopyörällä.

1. Kuerlinkat

Kuerlinkat ovat kaksi putousta lähellä Äkäslompoloa. Ensimmäisen yli menee huterannäköinen silta, jonka luota kulkee polku alemmalle, selvästi villimmälle putoukselle. Erityisesti alempi putous on hurjan hieno, ja näkymät ovat upeat. Alemmalla putouksella, kallion päällä on myös soma, matala laavu.

Tsekkailin putouksia kajakkimielessä ja totesin, ettei todellakaan minunlaiselleni kajakkimestarille realistinen haave, mutta joku uskalias sen varmasti laskettelee onnellisesti adrenaliinihöyryissään.

Me yritimme kauniiden maisemien ihailun lisäksi kerätä Kuerlinkoilta myös mustikoita kakun päälle, mutta vähän laihaksi sato jäi. Onneksi sentään vajaa kuksallinen tuli kokoon.

2. Pakasaivo

Saivot ovat Länsi-Lapin rotkojärviä, joista jopa 60 metriä syvä Pakasaivo lienee tunnetuin. Pakasaivo on jylhä ja voimallinen. Paikkaan liittyy hurjasti uskomuksia ja myyttejä, mikä tekee paikasta vieläkin taianomaisemman: haltioiden on uskottu asuvan täällä ja aikoinaan pahtaseinien reunustaman Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen, ja kalojen katoavan välillä pohjassa olevasta reiästä aliseen maailmaan.

Pakasaivo oli monille seuraajille tuttu jostain lapsuuden ja nuoruuden luokkaretkistä. Oli hauskaa, millaisia nostalgisia ajatuksia paikka monessa herätti.

Meille käynti siellä oli ensimmäinen, mutta maisemien lisäksi yhdestä erityissyystä hyvin ikimuistettava. Olimme päättäneet nauttia jyrkänteellä kakkukahvit ja tätä varten meillä oli omakeräämiemme mustikoiden lisäksi mukana kaikki tarpeellinen. Yhtäkkiä kuuluu: “Moiiii! Mä katsoin hetken, että joku tuolla asettelee mansikoita kakun päälle. Meni noin sekuntin sadasosa arvata, että se oot sinä.” Mikko-ystävä oli sattumalta tullut huudeille. Naurettiin niin paljon tilannetta ja syötiin lopulta kaikki yhdessä marenki-marjakakkua.

3. Saivojärvi/-lampi

Kirkasvetinen Saivojärvi on näkynyt Eetun kuvissa,  ja iloitsinkin, että hän uskalsi viedä meidät paikkaa ihailemaan. Saivojärvi, jota paikalliset kuulemma kutsuvat Saivolammeksi, on muuminmuotoinen järvi lähellä Äkäslompoloa, Hannukaisen jälkeen, Ylläksentiellä ennen Äkäsjoentienristeystä.

Vesi on uskomattoman kirkasta, ja paikka muutenkin laguunimainen. Ennen reissuamme oli ollut mielettömät helteet, jolloin paikka oli tietysti helleparatiisi maan päällä, mutta itse nautin kyllä viileämmästä hetkessä järvessä. Kun iho meni sopivan tunnottomaksi, pystyi järvessä pulikoida hyvin puolisen tuntia putkeen.

4. Pyhäjärven autiotupa ja laavu & Vareskota

Ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä päätimme ottaa kunnon haasteen ja lähteä sähköistetyillä, vuokratuilla fat-bikeillamme vähän pidemmälle lenkille. Seuraavana päivänä peppu kyllä tiesikin, että pyöräilty on: 40 kilometrin lenkki maastossa tuntui mukavasti koko kropassa, mutta hyvämaineinen pyöräjengimme (jolle annoimme nimeksi “Ylläksen turbo”) selätti haasteen hienosti.

Lähdimme Äkäslompolon kylästä, päämääränämme Pyhäjärven autiotupa sekä laavu ja sen viereinen Vareskota. Kaikki kolmet ovat hienoja kohteita, aivan järven tuntumassa. Pyhäjärven autiotupaan oli vasta rakennettu uusi nukkumalaveri ja siellä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa ihana päästä oikein kunnolla retkelle tai vaellukselle.

5. Kukastunturi

Paluumatkalla käänsimme pyörien keulat kohti Kukastunturia ja poikkesimme huipun kautta kotiin. Tämä huiputus on juuri sellainen, mikä on aivan ihana tehdä pyörillä: kun menomatkan jaksaa musertaa reisillä (no, sähköpyörillä se on suht helppoa..), on kylään pitkä ja superihana alamäki, jossa vauhtiin pääsee kunnolla (täysiä!!). Tietysti toiseen suuntaan valitessa ylämäki on mukavan loivaa, mutta alamäki sitten lyhyempi ja huomattavasti jyrkempi.

Kukastunturin päältä aukeaa upeat näkymät pitkälle. Kukas on lättymäinen, Ylläksen tuntureista toiseksi matalin, mutta silti kaunis ja uniikki. Laelta näkee pohjoisessa Pallaksen kerojen rivistön, idässä Lainion ja etelässä Ylläs-tunturin.

 

6. Äkäskero

Äkäskeron huiputuksen varasimme viimeiselle illalle, sillä tänne kannattaa ehdottomasti tulla ihailemaan auringonlaskua tai -nousua. Pohjoisen aurinko laski jo reilusti ennen puoltayötä, mutta kuitenkin huomattavasti myöhemmin kuin etelämmässä.

Huristelimme Äkäslompololta parikymmentä kilometria keron juurelle ja kipusimme verkkaisesti varmaankin vajaan tunnin verran ylös tunturiin. Äkäskerosta on kyllä aivan liian vähän älämölöä, se on nimittäin tosi hieno. Toisaalta, ei haitannut yhtään, että saimme olla paikan päällä aivan ominemme. Auringon laskiessa Pallaksen kerojono näytti aivan satumaiselta, ja Ylläs tarjoili muutenkin parastaan: taivas oli kirkas, ja aurinko kultainen. Converset eivät olleet välttämättä aivan paras kenkäratkaisu suopohjaiselle alueelle, mutta märät sukat eivät illan päätteeksi olleet niin kovin suuri riesa, kun hostellilla odotti lämmin sauna.

Olen alkanut koko ajan enemmän kiinnostua off-sesongeista. On siistiä mennä paikan päälle löytämään kaikkea kivaa juuri silloin, kun muut eivät ole siellä. Esimerkiksi latukahvilat ynnä muut olivat sulkeneet ovensa heinäkuun loppuun, joten tämäkin oli sesongin ulkopuoleista aikaa. Ehkä seuraavaksi suuntaan paikalle juuri ruskan loputtua ja paikkojen suljettua ovensa ennen talvikautta. Ja sitten ehkä taas toukokuussa, kun talvikausi on loppu, mutta kesäkin vielä kadoksissa.

Haaveilen siitä, että kun sesongin ulkopuolellekin saadaan riittävästä kiinnostuneita pyörimään, ei ovia tarvitse enää sulkeakaan, vaan kuuman kaakon saa vaellus- tai pyöräreitin varrelta mihin tahansa vuodenaikaan.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals

Ylläksen herkkuretki: Mahdollisimman paljon latukahviloita ilman hiihtoa

Olin maaliskuun puolivälissä jo saanut hiihtoa tarpeekseni, mutta pääsemässä vasta latukahviloiden vauhtiin. Siitä lähti idea tehdä latukahvilakierros Ylläksellä: mahdollisimman paljon herkkuja, mahdollisimman vähän hiihtoa.

Lopulta kävikin niin, ettemme hiihtäneet lainkaan. Kuljimme Eevan kanssa autolla kolmeen paikkaan pötkössä, neljänteen kävelle ja Ylläksen huipullekin nousimme hissillä. Aktiivisuuspisteet nolla, riemupisteet sata! Jos sitä on koko talven vääntänyt talviretkiä ja lumilinnoja, niin eikös sitä voi ihan hyvällä omatunnolla keskittyä herkkupuoleen? Vastaan itse: Kyllä voi.

Kuka katsoi Instagramissani Ylläksen herkkuretki -tarinan? Tässäpä luvattu koonti kuvin ja tekstein muistiin. Videomuotoinen tarina löytyy vielä Instagram-profiilini kohokohdista, jos se on mieleisempi tapa hypätä herkkuoppaan matkaan.

1. Äkäsmyllyn Ekokaffila

Äkäsmyllyn miljöö on upea kaikkina vuodenaikoina ja siksi halusimme suunnata sinne muutenkin. Olimme kuitenkin kuulleet myös sen, että entisen kahvilan tiloihin (noin 250 metriä parkkikselta) oli avattu uusi Ekokaffila. Asetimme sen latukahvila-listamme ensimmäiseksi.

Myynnissä olevat tuotteet olivat aivan upeita ja mietittyjä (vaikka Eeva gluteenia sietävänä olikin ainoa kakkumaistelija). Saimme kuulla tuoteselosteet pienine, hienoine yksityiskohtineen ja Keppimehu-tuotenimestä annan suuren lisäplussan. Hahah.

Palvelu ei kuitenkaan pelittänyt erityisen hyvin. Saimme ripitystä siitä, ettemme olleet kantaneet omia mukeja mukanamme. (Olimme spontaanisti liikkeellä, emmekä tienneet tällaisesta toiveesta kahvilan puolelta.) On todella hienoa, että kertakäyttöastioista luovutaan, mutta ehkä uusille asiakkaille olisi hyvä antaa pientä armoa. Maailma kun ei ole vielä niin hieno paikka, että kahviloihin kuljettaisiin automaattisesti muki ja lautanen kainalossa.

Yrttiporkkanakakku 5€ (horsmankukkaa, Tornionjokilaakson ruusua, puna- ja valkoapilaa…)
Keppimehu 2,5€ (katajan-, männyn- ja kuusenoksanpäitä ja mustikanvarpuja)
+4,5 € kahdesta vesimukillisesta, gluteenittomasta valmiskeksistä ja astioiden käytöstä

Haluaisin kyllä mieluusti antaa paikalle vielä uuden mahdollisuuden, sillä kahvilan ihanasta tunnelmasta ja tuotteista huolimatta kokemus oli kovin ristiriitainen.

2. Peurakaltio

Peurakaltiosta löytyi sympaattinen tallikahvila. Kukastunturin pohjoispuolella sijaitsevan kahvilan ohesta löytyy myös yöpymis- ja saunamahdollisuus. Tallikahvilassa on myynnissä lounasta ja suolaista sekä makeaa pikkusyötävää. Tallin nurkassa oli myös matkamuistoja, keramiikkaa ja muuta tuliaishommaa.

Kahvilan miljöö on tunnelmallinen ja perinteinen. Ihailin katonrajaan kiinnitettyjä vanhoja lumikenkiä pitkään. Paikassa vallitsi lämmin ja tervetullut olo. Söimme keittolounaat, ja vaikka hinnat olivatkin kohdallaan, niin palvelu oli aivan ihanaa. Pariskunta vastaili miljooniin kysymyksiini ja nauroi jutuilleni (iso plussa!). Tänne tulen mieluusti uudelleenkin.

2 x savuporojuustokeitot, sis. leivät, voi ja juustoviipaleet, vesi ja tee/kahvi, yhteensä 26€

3. Aakenuspirtti

Aakenuspirtti on Aakenustunturin läheisyydessä, erämaan hiljaisuudessa ja rauhassa, ja vanhoissa savottakämpissä on myös yöpymismahdollisuudet.

Sekä Peurakaltio että Aakenuspirtti ovat vähän kauempana Ylläksestä, Aakenuspirtti noin 35 kilometrin päässä. Se näkyi myös kahvila-aktiivisuudessa – kovin hiljaiselta vaikutti ja samaa valitteli myös asiakaspalvelija. Rivien välistä kuului pientä pettymystä, ettei latuja oltu ehditty ajaa pirtille saakka. Pettymys saattoi ajaa hivenen flegmaattiseen palvelualttiuteen, minkä kyllä ymmärrän.

Tarjonta oli ihanan gluteenitonta, sillä myös leipoja itse noudatti samaa ruokavaliota. Valikoima oli pieni, mutta varsin hyvä ja riittävä. Kierrätyssysteemi on fantastinen esimerkki sinnikkyydestä Lapin paikoitellen, hmm, ei-niin-kierrätykseen-kannustavasta ilmapiiristä huolimatta.

Pihalla lenteli pulskaan kuntoon ennättäneitä kevät-Kuukkeleita ja aivan superkauniita punatulkkuja. Eeva katseli niitä ikkunasta vaikka miten kauan.

Gluteeniton omena-hilla-puolukkakakkupala 5€
Omena-mustaherukkamehu 2,5€

4. Kesänginkeidas

Neljänteen kahvilaan kuljimme sentään kävellen! Varsinaisia reippailijoita, huh huh. Oli Lapin reissuni ainoita päiviä, kun satoi kunnolla nollalunta, ja kahvilaan päästessämme olikin kiva saada vaatteita kuivamaan. Kesängin keidas on suosittu latukahvila, sillä se sijaitsee keskeisellä paikalla. Suksia oli ritirinnan pihassa, mutta suurehkossa kahvilassa riitti silti kaikille sijaa.

Kesänginkeitaassa lähti aivan lapasesta, sillä lähes kaikki oli gluteenitonta. Eeva kantoi samaa tahtia takaisin hyllyyn herkkuja, joita lappasin tiskiin. Sain kuitenkin tahtoani sen verran läpi, ettei saalis huono ollut:

2 x porkkanakakkupala (Toinen mukaan vietäväksi! Aivan hullun hyvää!)
Pieni riistapiirakka
Gluteeniton lettu hillolla ja kermavaahdolla
Kahvi
Mehu
Yhteensä 15 € (jälkikäteen ajateltuna luulen olleen laskuvirhe, sillä onpahan edullista!)

Myös palvelu oli ensiluokkaista ja hyväntuulista. Liekö syynä vai seurauksena isot kävijämäärät, joiden seassa ei kyllä paljon suomen kieltä kuulunut. Pitkän miinuksen annan siitä, että muovia ja jätettä kertyi aivan hurjasti. Voisiko kertakäyttöaterimet vaihtaa vaikka puisiin tai pahvisiin, jos on pakko olla kertsit? Myöskään tunnelma ei ollut erityisen intiimi, eikä mökkerö mikään kuvankaunis.

5. Ylläskammi 718

Herkkuretken viimeinen etappi löytyi Ylläksen huipulta. Suomen korkeimmalla sijaitsevassa ravintolassa oli ehdottomasti kierroksen parhaat näkymät, vaikka aivan latukahvilaksi paikkaa ei kyllä voikaan laskea. Nousimme hissin kertanousulipulla ylös ja ihailimme pitkään laskevaa aurinkoa pihalla ja kammin lämmitetyllä terassilla. Unohduimmekin niin pitkäksi aikaa maisemien lumoihin, että ennätimme juuri ja juuri juosta takaisin hissiin ennen sen sulkeutumista.

Kammi on tunnelmallinen ja selkeästi monen kävijän kantapaikka. Seinillä roikkuu kuksia ja takkatuli lämmittää. Jos ei naapuripöytien ryyppyreissutarinat olisi kantautuneet omaamme, kaikki olisi ollut erinomaisesti. Oma gluteeniton pakastepullanikin oli mielestäni erinomainen, vaikka luulen minun olevan keliakiani (ja luonteeni) vuoksi vähän kehnompaankin pullaan kovin tyytyväinen.

2 x pätkiskaakao, yhteensä 8€
2 x gluteeniton kanelipulla, yhteensä 5,60€
Pieni sipsipussi, 2€

En olisi ikinä uskonut, millaisen kommenttitulvan Herkkuretki saisi aikaan Instagramin puolella. Sain oikeasti satoja yksityisviestejä, joissa kiiteltiin herkuista (ja pöyristeltiin niiden määrää) ja vinkkailtiin omia suosikkipaikkoja. Aivan ehdottomia ääniharavoita olivat Navettagalleria sekä Velhonkota. Niihin on suunnattava ensi kerralla.  Myös esimerkiksi Tunturijärven latukahvila, Aurinkotupa, Elämänluukku sekä Jokerikuppila saivat kannatusta.

Mutta intoa seurailla meidän herkkujen syöntiä oli sen verran reilusti, että eiköhän tästä vielä uusinta leivota.

Moni ihmetteli myös paikkojen korkeaa hintatasoa. Se on selitettävissä sillä, että logistisesti melko haastavien paikkojen on saatava katetta toiminnastaan – varsinkin kauempana sijaitsevilla paikoilla on varmasti haasteita saada riittävästi asiakkaita paikalle. Suomalaiset ovat eväskansaa, eivätkä helposti osaa kotimaassa laittaa rahojaan hiihtoloman herkkuhetkiin kahviloissa tai ravintoloissa. Yhtä moni kuitenkin purnaa, kun nämä somat paikat sitten kaatuvat, kun kävijät eivät riitä. Sen vuoksi kannustankin teitä vähintään välillä ostamaan latukahvilan mehun tai porkkanakakkupalan. Maksetun summan voi ajatella menevän herkkujen lisäksi tunnelmaan. Ja ehkä lisääntyneet kävijämäärät saisi myös panostamaan paikan päällä tehtyihin herkkuihin pakastettujen valmistuotteiden sijaan.

Herkkuopas kuittaa ja jää odottamaan tarjouspyyntöjä herkkuretkien opastuksesta!

-Henriikka

Mitä Lapissa voi tehdä, jos rinteet eivät ole auki?

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Olen lapsesta saakka ollut Lapin kävijä, mutta vierailut ovat aina sijoittuneet talviaikaan. Lappi oli minulle pitkään yksinkertaisesti pidemmät rinteet ja paksumpi lumikerros kuin Kouvolan kotikeskuksessani Mielakassa. Simppelisti silkat paremmat puitteet lumilautailulle.

Mutta mitä vielä! Viimeisten vuosien aikana olen laajentanut ymmärrystäni pikkuhiljaa. On olemassa monen rakastama kesä-Lappi ja syys-Lappikin. Luoja tietää, jos löydän keväänkin vielä. Ja Ylläshän mainostaa, että heillä vuodenaikoja olisi kahdeksan. Ymmärykseni lienee siis vielä kovin vajavaista.

Mitä sitten syyskuussa teimme, kun olimme viisi päivää Ylläksellä? Ainakin saunoimme, istuimme porealtaassa ja söimme ihan mahdottomasti ja mahdottoman hyvin. Tässä kuitenkin pari lisävinkkiä:

Maastopyöräily

En ollut koskaan ennen maastopyöräillyt. Tai siis, olen ollut kaupunkipyörilläni satunnaisilla metsäreiteillä ja ajanut maastopyörällä kaupungissa, mutta tällaisena oikeana yhdistelmänä en ollut sitä ennen kokenut.

Olimme Hiden Trails Laplandin Tytin opastamalla muutaman tunnin retkellä. Alla oli heidän sähköpyöränsä, jotka olivat kyllä äärimmäisen luksus. Polkemista avustetaan sähköllä aina 25km/h saakka, jonka jälkeen poljetaan vain omilla voimilla. Yllättävästi jaksoin ylämäetkin aivan uudenlaisessa euforiassa, reidet ilman hapon happoa.

Ylläksen maastossa on paljon kunnostettuja ja opastettuja maastopyöräreittejä, joita voi lähteä valloittamaan kartan kanssa ilman opastakin. Mutta ohjatulla kiekalla ympäristöstä ja tekemisestä saa tietysti enemmän irti, kun voi reitin suunnittelun sijaan keskittyä itse pyöräilyyn.

Poljettiin mimmiporukalla hyvä 30 kilometrin lenkki: Äkäslompolosta Kesänkijärven ympäriä ja Yllästunturin päälle. Sieltä laskettelimme alas sumuista pyöräreittiä aina hotellillemme saakka.

Vaellus ja retkeily

Ihan parasta. Reittejä menee ristiin rastiin, laavuja ja taukopaikkoja on reilusti, ja haasteita kaipaavat voivat suunnata merkitsemättömille reiteille.

Reppuun voi pakata hyvät eväät tai metsästä voi syödä puolukoita ensihätään. Maasto on vaihtelevaa: kaikkea löytyy tuntureista kivikuruihin, sysimetsästä laajaan suomaisemaan.

Patikkareittien varrella riittää ihmisiä – yksinoloa kaipaavan kannattaa suunnata astetta kauemmas, sillä suurin osa retkeilijöistä pysyttelee kuitenkin helposti saavutettavilla lähireiteillä.

Frisbeegolf

Suoraan sanoen en ole vielä päättänyt, pidänkö edes frisbeegolffista. Se on jollain tavalla tosi rentouttavaa ja mukavaa, jollain tavalla aivan älytöntä ja hermoja raastavaa. Mutta juuri rauhallistahtiseen lomailuun se sopii hyvin. Saa olla ulkona ja kiskaista välillä kiekkoa eteenpäin (tämä lause varmaan kiteyttää hyvin oman pelitakniikkani, hoho).

Pelailimme itse Ylläsjärvellä, Hotelli Saagan viereisellä 18-reikäisellä radalla, mutta myös Äkäslompolon puolelta löytyy oma ratansa.

Mutta se on kyllä varmaa, että minun tulisi vähän hio tekniikkaani ja keskittymiskykyäni, jos haluaisin lajin mestariksi.

Melonta

Kajakki on kätevä, mutta ei ole kauniin inkkarikanootin vertaista.

Lähdimme Roosaliinan kanssa melomaan Sampon kaupan takaa Äkäslompolon järven kautta Kesänkijokea pitkin. Joenpiennar näytti uskomattomalta! Ruska oli parhaimmillaan, ja vaikka kajakki olisi varmasti kääntynyt vähän sutkakkaammin, inkkarissamme oli tunnelmaa.

Kanootti vuokrattiin Team Sportia Äkäslompolosta, eli aivan lähtöpisteemme vierestä. Kanoottia ei tarvinnut erikseen kuljetella autolla mihinkään, vaan pääsimme heti vesille.

Erään sillan kohdalla nostimme kulkupelimme joen laitaan ja pidimme kahvitauon sillalla. Nice!

Mitä muuta?

Olisi ollut aivan ihanaa päästä ratsastamaan, esimerkiksi jollekin pienelle maastoretkelle hevosen selässä. Lisäksi kalastusretki on seuraavaa kertaa varten listalla. Mutta kaikkea ei tietysti ehdi kerralla, ja “pelkkään” vaelteluunkin voisi hyvin käyttää kaikki lomapäivät. Sain myös vasta perillä tietää, että eilen hehkuttamani hotelli-ravintola Aurora Estaten yhteydessä toimii kauneuskeskus Kristalli Ylläs, joka olisi varmasti myös sopinut lempeään lomaamme. Ehkä Ylläksellä on toinenkin kauneushoitola, tai esimerkiksi hieroja, täytyy ensi kertaa varten selvittää.

Ja ehkä silloin ensi kerralla jaksan myösraahautua edes kerran hotellin salille – vaikka mitäpä suotta, ulkoilma kun on aina ulkoilma.

Tällä hetkellä kirjoitan tätä tekstiä silmät ristissä Singaporessa. Saavuimme muutama tunti sitten perille, ja aikaeroinen kroppani huutaa unta, unta, unta! Siis painan pään tyynyyn ja jatkan huomenna.

-Henriikka

Syksy Ylläksellä – ikävä Lapin keltaiseen maailmaan

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Vietin elämäni ensimmäistä ruskalomaa syyskuussa Lapissa. Kohteena oli viime talveltakin tuttu Ylläs ja seurana sisareni. Vietimme aktiivisen, mutta rentouttavan viispäiväisen alkuruskan väreissä, upean usvan keskellä.

Meloimme, pyöräilimme, retkeilimme, harhailimme sumussa, söimme reilusti eväitä ja kaadoimme termarista höryäviä kupillisia kuksiimme. Seurasimme ruskamummoja löytääkseemme perille ja kun kerran harhauduimme omille teillemme pyörillä, meinasimme törmätä hirveen.

Iltaisin saunoimme, otimme lepoa, tutustuimme lähitienoon ravintoloihin ja nauroimme omille hauskoille vitseillemme, joita muut eivät voi (tai tuskin haluakaan) ymmärtää.

On kyllä erikoista, miten olen vasta tajunnut, ettei sää juuri vaikuta fiilikseeni reissatessani. En yleensä edes jälkikäteen muista, millainen sää on ollut.

Ympärilläni on tätä nykyä niin paljon valokuvaajaystäviä, että oikein stressaa ajatella, miten tärkeä asia sää heille on. On varmaan kovin raskasta olla niin vahvasti sään armoilla. (Toisaalta onhan luonnon armoilla sinänsä aika hienoa olla. Sillä on niin suuret, arvaamattomat voimat.)

Tällä kertaa välillä paistoi täysillä, välillä satoi. Luulen, että satoi oikeastaan aika paljon, mutta en minä sitä kuoriasuni alta juuri huomannut. Usvaa oli koko tunturi täynnä melkein aamusta iltaan, joten Leijonakuningas-kohtauksesta ei päässyt tunturin päältä nauttimaan, mutta onneksi se ei haittaa: totesin Ylläksellä, että usva taitaa olla lempisäätilani.

Talvella Ylläksellä ollessani (kirjoitus 1, kirjoitus 2), kuljimme perille yöjunalla. Se oli nytkin ykkösvaihtoehto, vaan päädyimme lopulta lentoihin, kun juna ei kulje joka yö. Lensimme Kittilään, josta lentokenttä bussi kuljetti suoraan hotellillemme. Olihan se kieltämättä tosi nopeaa ja helppoa, Helsingin harmaudesta keskelle keltaista maailmaa ihan hetkessä. Hintakin oli aika lähellä junien hintoja.

Talvella majoituimme Jannen kanssa Äkäslompolon puolella Kuerkievarissa, tällä kertaa huoneemme löytyi Ylläsjärven puolelta, Hotelli Saagasta. Hotelli on aivan laskettelurinteiden ja gondoli-hissin juurella. Kun lähdimme Helsingistä jo puoli kahdeksan lennolla, ehdimme vielä hotellin aamiaisbuffettiin. Ai että!

(Aamiaisella sai itse paistaa vohveleita. Sydän sydän.)

Alunperin olimme valmistautuneet henkisesti satunnaisen sateiseen telttailuviikkoon ja muutamiin hostelliöihin. Vaan lopulta tuli olo, että koko kesä on telttailtu ja retkeilty ja nyt on aika pienelle luksukselle.

Sitä paitsi sen kyllä huomasi, että päivällä rymysi täysillä ja kasteli vaatteensa ihan rauhassa, kun tiesi illalla pääsevänsä saunaan ja porealtaaseen. Respasta täytettiin termari kuumalla kahvilla ja eväätkin sai ostettua tiskiltä. Ihanan helppoa. Telttaillessa joutuu kuitenkin varomaan aina enemmän ja miettimään asioita tarkemmin, vaikka oma lumo se on siinäkin.

Olin ottanut salikamat mukaan ja viimeiseen aamuun asti uhosin, että nyt treenataan. Vaan kyllä aikamme lopulta meni enemmän siellä buffetin puolella.

(Aamiaisella oli leipäjuustoa. Sydän sydän.)

Olin ehtinyt jo talvella tutustua vähän paikalliseen ravintolatarjontaan, joita löytyy nakkikioskista hienoon ravintolaan, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että suosikki löytyi. Sympaattinen Ylläsjärven hotelli-ravintolayhdistelmä Aurora Estate oli ihan huippuhyvä (kuvat yllä).

Selkeitä makuja, mukavan lyhyet ja hiotut listat, palvelu erinomaista. Tiedostava, muttei liian pääkaupunkiseutulainen. Lämmin, muttei mummola. Täytyy tietysti käydä uudestaan, että voin leimata tämän totaalilemppariksi, mutta aika hyvin arvosanoin näin ensi kerraksi. Hah.

Ravintola Rouhe (kuva alla) oli entuudestaan tuttu ja tosi hyvä myös. Tälle matkalle ei siis sattunut pettymyksiä, ei edes keksinkertaista. Friteerattuja, marinoituja tiikeriravunpyrstöjä ja limeaiolia tekisi juuri nyt mieli. Olen uuvahtamaisillani nälästä.

Koska meillä ei ollut taaskaan matkassa autoa, vuokrasimme pyörät Jemes Sportilta. Niillä oli hyvä ajella alamäkeen kylälle illallistamaan ja sulattaa hirveän hikisellä ylämäellä syödyt ruoat paluumatkalla.

Palatessamme yhtenä iltana kotiin pimeällä otsalamput otsalla, tapahtui ihan käsittämätön juttu. Olimme melkein hirvikolarissa, polkupyörillä! Uskomatonta, mutta totta. Poljimme vieretysten pyörätietä, kun yhtäkkiä muutaman metrin päästä juoksee kaksi hirveä nenän edestämme tien yli. Tilanne oli niin outo ja ennalta-arvaamaton, ettemme tajunneet edes jarruttaa. Meni hetki ennen kuin saimme sanoja suustamme:

“Nuo olivat kyllä hirviä.”
“Niin olivat.”

Absurdissa olotilassamme poljimme kaiken lisäksi häkeltyneinä pari kilometriä vikasuuntaan.

Yksiä parhaita ja huvittavimpia asioita lomalla oli randomreissut Ylläksen huipulle. Näimme hyvin, että huippu on aivan sumun peitossa, mutta päätimme silti lähteä katselemaan maisemia. Kävimme useasti Sport Resort Ylläksen gondolilla ylhäällä uhmaamassa ilmaa ja eksymässä.

Kerran lähdimme jopa päättäväisesti kivistä tietä pitkin laskeutumaan takaisin hotellille. Varmaan 45 minuuttia ähisimme ja meinasimme muljauttaa nilkkamme ja menettää hermomme. Etenimme rinteestä ehkä yhden kymmenesosan. Palasimme sitten lopulta nöyrinä takaisin ylös ja otimme hissin alas. Hississä nauratti, vaikka olimme puuhastelustamme aivan hiessä.

Pari huomionarvoista yksityiskohtaa:

-Vaikutuin ylläolevasta kuksasysteemistä tunturinhuipulla sijaitsevassa kahvilassa. Tietyllä summalla saa ostettua itselleen kuksan, jota voi säilyttää seinällä. Aina käydessään saa kuksaansa juomat (olettaakseni alkoholittomat) ilmaiseksi. Roosaliina nauroi, kun harkitsin. Ehkä säästän tulevat viikkorahani tähän unelmien kaakaokahvimukiin.

-Alla olevassa kuvassa kaakomukilliset, joista pulitimme kuksattomina ihan normaalin hinnan. Ajattelin aluksi editoida viinamainokset mukin kyljistä pois, vaan antaa olla. Onpahan aitoa ja autenttista.

Ystäväni Eeva oli myös sattumalla Lapissa retkeilemässä samaan aikaan ja ohikulkumatkalla Ylläksellä. Kutsuimme hänet viimeiseksi yöksi seuraamme. Sohvasta käännettiin lisävuode ja näin porealtaassa lillui vikana iltana kahden sijaan kolme.

Kävelimme Kesänkijärven ympärillä, saunoimme pitkään, söimme hyvin ja nukuimme rattoisasti. Aamiaisen jälkeen suuntasimme vielä Äkäsmyllylle ihailemaan veden virtausta ja puiden sävyjä.

Sattumalta kahvilassa soitti hanuristi, joka viittoi meidät kuumille mehuille. Esitin toivekappaleena “Sinisiä, punaisia ruusunkukkia”, josta järkytyin itsekin. Miten jostain muistini syövereistä voi löytyä salamannopeasti laulu, jota en ole muistanut viiteentoista vuoteen?

Toivelauluni ei aivan yhtä lailla löytynyt soittajan muistista, mutta saimme kuulla Sininen ja valkoinen ja Kalervo Hämäläisen Auringon alla. Jälkimmäistä lauloinkin sitten koko lentomatkan (jostain tuntemattomasta syystä nämäkin sanat löytyivät kaukaa muististani).

Yhtäkkiä neljä yötä oli hujahtanut. Eeva heitti meidät lentokentälle ja jatkoi Lemmenjoelle. Istuin lentokentällä ja mietin, että nytkö jo.

Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Lapin kesä -kappaleessa on kauniit sanat, mutta täytyy kuitenkin kapinoida niitä vastaan. Viimeistään talvella takaisin!

-Henriikka

Ps. Ei tämä fiilistely vielä tähän lopu. Jaan vielä loppuviikosta aktiivivinkkejä Ylläksen ruskaretkeilijöille.

Hajuton ja mauton

Kaipaan tavallista elämää. Kaipaan tylsää, hajutonta ja mautonta elämää. Kaurapuuroa voisilmällä ja ruisleipää, johon voi on kehnosti levitetty. (Kunnon voi, ei mikään levite.)

Olisi mukava siivota. Kuurata kunnolla vessan kaakelitkin, pyyhkiä pölyjä senkin jälkeen, kun pölyä ei enää ole. Kääntää tauluja varovasti suoraksi, kiillottaa laseja ja asetella niitä vitriiniin. Imuroida niin kauniin ja hennon musiikin tahtiin, ettei musiikkia kuule mölyn yli.

Luulin Transsiperian reissulla vuonna 2015, että tulisi tylsää. Olin viikon junassa, parhaimmillaan neljä yötä ja päivää putkeen. Ei tullut yhtään tylsää. Ei, vaikka kuinka yritin. En tiedä millainen elämänpätkä pitäisi irrottaa, että haukottelisin pitkävetäistä elämää.

Olisi mahtavaa vetelehtiä. Marhuta himassa ja maata selällään lankuilla, tuijottaa kattoa. Sylkäistä ilmaan ja napata kiinni. (No, ei sentään.)

Kirjoitin maanantaina, että blogiani kuvailtiin hajuttomaksi ja mauttomaksi. Se on tarkemmin ajateltuna kohteliaisuus. Ei draamaa, ei liian suuria yllätyksiä. Tavallisuutta, tavallisuutta, tavallisuutta vain. Normcorehan on ollut jo jonkin aikaa in. Provosoiminen on jotain toista varten. Rauhaa rakastava tuulipukukansa on minun mieleeni.

(Joojoo, rakastan räyhäämistä myös. Mutta vain pienissä erissä, enkä ilman kunnon syytä.)

  Olen käynyt alkuviikosta läpi syyskuisen Ylläksen reissumme kuvasatoa. Oli pääasiassa ihanan rauhallista ja seesteistä, lähinnä luontoa ja ruskaa. Hyvää ruokaa, sisarten välistä laatuaikaa ja saunomista. Mutta ei vieläkään hetkeäkään tylsää!

Joten olkoon loppuvuoden tavoitteeni viettää joku sairaan tylsä, päättömän pitkäveteinen, hauton ja mauton päivä.

-Henriikka

Ruskamummo

Minusta tulee isona sellainen ruskamummo. Sellainen, jonka löytää soutuveneestä vispaamassa airoja vimmatusti ja puolukkapusikosta suu täynnä punaisia marjoja. Sellainen joka tietää mitä tahtoo ja jonka kanssa ei sovi rettelöidä.

Siskoni sanoi tänään, että hiustyylistäni on helppo ennustaa, miltä tulen näyttämään mummona. Minulla tulee kuulemma olemaan sellainen löysä mysteerinuttura, josta on mahdoton sanoa, kuinka se on kiepautettu paikoilleen.

Minusta tulee isona sellainen ruskamummo. Sellainen, joka suuntaa joka syksy ruskaryhmänsä kanssa ruskaretkelle. Lounaaksi syödään kalasoppaa ja mustikkamehua, jälkiruoaksi kahvia ja pannukakkua. Metsässä pysytään pitkään, satoi tai paistoi, ja päivän päätteksi saunotaan vähintään yhtä pitkään.

Jos tarkemmin ajatellaan, niin saatan olla aika lähellä sellaista mummoa jo nyt. Mutta parempi odottaa kärsivällisesti mummouskottavuutta, sillä eihän ehdaksi ruskamummoksi noin vain kasveta. Yhdessä yössä.

Ruska-ajatukset kumpuavat siitä, että saavuin tänään aamulla Ylläkselle. Olin valveilla jo ennen viittä, ja lentokone lennätti minut ja pikkusiskon Kittilään. Siitä körötimme bussilla perille tunturin juurelle. Pysymme täällä torstaipäivään saakka.

Ihana olla muutaman kuukauden tauon jälkeen taas täällä. Kipitimme seitsemän kilometrin sateisen, mutta iloisen päiväkävelyn, jonka jälkeen kohmeisina kaadoimme hotellin saunan kiukaalle monta sankollista vettä. Jo lämpeni.

Ja näimme valkoisia poroja! Siinäpä ne tärkeimmät.

Toivototan kaikille oikein, oikein hyvää tulevaa viikkoa. Pysykää lämpiminä.

Terveisin,
Henriikka, tuleva ruskamummonne

Revontulet eivät tule kotiisi – näe vaivaa muistojen eteen

Usein kuulee puhuttavan ja kerrottavan, että hienoimmat asiat elämässä tapahtuvat yllättäen, äkkiarvaamatta. Kärsivällisyys palkitaan ja odottavaa odottavat upeat ajat. Olen itse vähän eri mieltä. Elämän yllättävyyteen uskon kyllä, mutta en ainaiseen odottamiseen. Luulen parhaiden ja ikimuistettavimpien hetkien löytyvän usein elämässä silloin, kun niitä itse etsii ja niiden eteen näkee vähän vaivaa.

Muistan hyvin maaliskuisen hetken Ylläksellä, kun olimme juuri käymässä Jannen kanssa nukkumaan hostellihuoneessamme, kun yhtäkkiä puhelin piippasi. Kaveri vinkkasi, että jos kiinnostaa, niin nyt leimuaa.

Koko kroppani ja mieleni huusi, etten kyllä pysty millään nousta pehmeiden, lämpöisten lakanoiden välistä ja lähteä ulos pakkaseen. Mutta sitten oli pieni sisäinen ääni, joka vaati: nyt ylös sieltä. Kuinka monta kertaa helpompaa on saada elämäänsä valkoiset lakanat kuin kirkkaat taivaanvalot?

Sisäinen ääni voitti. Jostain tuntemattomasta syystä saimme kerättyä riittävästi motivaatiota poistuaksemme mukavuudenkehästä. Puimme päälle monta kerrosta vaatetta, otimme fatbiket alle ja pyöräilimme parin kilometrin päähän lammelle.

Kylän valaistuksen keskelle revontulia ei erottanut kunnolla, mutta päästessämme lammelle lumihankeen, edessä roihusi kunnon valot. Niin oudot, koko ajan muuttuvat ja liikkeiltään mahdottomat ennustaa. Tökötimme vieri vieressä ja katsoimme tanssivaa vihreää vanaa, joka näytti kuin paksulta pensselinvedolta. Välillä se katosi, kun taas sitten jostain ilmestyi lisää.

En ole löytänyt vielä yhtään unelmaani tai kerännyt parhaiden muistojen varastoani tuijottaen puhelintani tai tietokonettani. Niinkin voi tietysti käydä, mutta väitän, että aika harvoin. On laitettava itsensä likoon saadakseen elämästään enemmän irti.

Hienojen hetkien takana on usein kokonaisvaltaisuus – kaikki aistit, ehkä kädet, jalat, silmät, korvat ja suukin. Yhden aivosolun käyttö Instagram feediä selatessa saattaa luoda hetkellisen onnenkuplan, mutta jos se ei motivoi mihinkään, auta missään tai anna esimerkiksi lisätietoa, niin jatkuva hetken viihde on laiha lohtu.

Joku voi ehkä ajatella, että puhun nyt itseni pussiin. Juurihan kirjoitin kielteiseen sävyyn mielettömyydenhakuisesta maailmasta. Mutta en puhukaan nyt maailman korkeimman benjin hyppäämisestä, vaan ihan siitä tavallisesta elämästä. Kuinka moni on joskus herännyt siihen, että ulkona olisi ollut ihana picnic-ilma, mutta sen sijaan on möhnöttänyt kotona tuntitolkulla? Koska on vain tehnyt mieli jäädä kotiin. Tai että lähiklubilla olisi yhden suosikkibändin keikka, mutta ei jaksa, koska Netflixissä on just hyvä sarja käynnissä. Koska se oma kupla on niin mukava, niin helppo, niin mukavan ennalta-arvattava.

Tässäpä haaste: hyppää edes joka viides kerta pois omasta kuplastasi, kun mietit pitäisikö. Luulen, että huomaat pian vuoden muistettavimpien muistojen kertyvän niiden päätösten jälkeisistä hetkistä.

-Henriikka

Paluu Ylläksen taikamaailmaan

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Istun tällä hetkellä Kööpenhaminassa, pienessä kahvilassa, jossa soi lempeä musiikki ja on vain muutama vieras. Lasisessa kupissa höyryää kahvi ja ulkona on kevät, yli 15 astetta. Voitte vain kuvitella kuinka absurdia on palata ajatuksissaan näistä hetkistä Ylläksen lumisiin, taianomaisiin tunnelmiin.

Mutta kun huskyja on luvattu, niin huskyja tulee! Voi että ne ovatkin kauniita. Jos ne näyttävät kuvissa noin lumoavilta, niin voitte vain kuvitella livenä. En ole koskaan havitellut koiraa tai muutakaan lemmikkiä, mutta huskyn tai huskyntapaisen kyllä huolisin tulevan lappilaisen kartanoni pihalle.

Niin kuin kirjoitin ensimmäisessä kirjoituksessani, lomamme Ylläksellä kesti keskiviikkoaamusta sunnuntai-iltaan. Keskiviikon ja torstaina aikana ehdittiin jo lumikenkäillä, hiihtää, tustustua kulttuuriin ja päästä ensi kertaa mäkeen. Perjantaina oli huskyretken ja lumilautailun aika.

Retken järjesti Snow Fun Safaris Lapland, joka pitää toimistoaan Äkäslompolossa. Olimme Jannen kanssa ainoat suomalaiset porukassa, mutta halusimme yhtä lailla kokea koirakelkan riemut.

Koirafarmin pihalla odottikin valtava lauma koiria ulvoen innostuksesta. Olisinpa itsekin yhtä innoissani, kun tiedän pääseväni juoksemaan. Olen nauranut niin paljon postauksen toiselle ja neljännelle kuvalle: ulvovien koirien vieressä olevat kaverit näyttävät niin turhautuneilta jatkuvaan huutoon.

Aluksi jännitin kelkalla ajoa, mutta se hoituikin helposti (kouluttaminen voikin sitten olla asia erikseen). Kelkalle oli raivattu valmiit tiet ja teimme vain suht lyhyen ja helpon reitin. Lämpötila ei ollut paljon pakkasen puolella, joten kelkka ei kiitänyt vaarallisen kovaa. Voin vain kuvitella, kuinka hurjaa meno voi olla, jos pakkaslukemat kirivät korkealle ja kaikesta tulee kiiltävän liukasta.

Oli niin ihana tunne, kun päästi jalan jarrulta, ja koirat lähtivät raivokkaasti eteenpäin. Haluaisin ihmisillekin samanlaisen sisäänrakennetun sporttidraivin.

Retken jälkeen istuttiin kodassa ja juotiin kuumaa mehua. Kokemus oli varmasti ulkomaisille vieläkin eksoottisempi, mutta nautimme kyllä lyhyestä koirapyrähdyksestämme. Ensi kerralla voimme lähteä viikon vaellukselle isoine eväslaukkuine.

Perjantai-iltapäivä kului rinteessä. Eetu lähti meille oppaaksi ja olimme havitelleet vapaalaskun alkeita. Vaan näkyvyyttä riitti noin metrin omaa nenää pidemmälle, joten metsään ei ollut asiaa. Yhtään järkevää kuvaa tuosta vitivalkoisesta säästä ei saanut, mutta voin kertoa että kokemus oli aikamoinen: rinteiden korkeuseroja ei hahmottanut ja sai olla varovainen, ettei humpsahtanut rinteen reunalta pois maailman pinnalta.

Muutaman laskun jaksoimme ja jätimme loput suosiolla loppuviikon aurinkoisiin hetkiin.

Naurattaa niin pahasti tuo ylläoleva kuva. Hahahaha. Olen niin bad-ass. Kaikkea sitä löytääkin itsensä kokeilemasta – perjantaiaamupäivä meni moottorikelkkasafarilla.

Olimme päättäneet Jannen ja Eetun kanssa suunnata rennolle perjantaipilkille Luosujärven rantakahvilan jäälle, sillä kahvilasta sai lainaksi pilkkivermeitä (ja jälkikäteen kaakaota, mikä oli ehkä painavampi syy).

Olimme saaneet Snow Fun Safaris Laplandilta kaksi moottorikelkkaa lainaan, ja olin varma, että tulisin istumaan toisen kyydissä koko reissun. Vaan toisin kävi: lopulta kaasuttelin puiden katveessa kuin mikäkin moottoriurheilija. Kevyt körryyttely ei ollut makuuni, vauhdista sai adrenaliinit mukavasti nousuun.

Mitä luulette, söikö kala? Ei nykäisyn nykäisyä. Itselläni on haasteita luovuttaa moisessa tilanteessa, mutta onneksi pojat kiskoivat hiuksista kaakaolle.

Lumimyrsky yltyi iltaa kohden aikamoiseksi, mikä toi paluumatkaan omaa jännitystään.

Majapaikastamme Kuerkievarilta oli kolmisen kilometriä Äkäslompolon kylälle. Bussejakin kulkee ja Skibussi heittää rinteille, mutta oli iso ilo, että meillä oli koko viikon Äkäslompolo Sport Shopilta fatbiket vuokralla. Niillä pääsi paikasta toiseen tosi nopeasti ja helposti ja eräskin yö lähdimme keskiyön aikaan ajamaan niillä järvenrannalle revontulia katsomaan.

Ylläksellä olisi ollut myös paljon talvipyöräilyyn soveltuvia reittejä, vaan miten sitä muka ehtisi viidessä päivässä kaiken? Jääpä jotain ensi kertaa.

Tuosta Äkäslompolo Sport Shopista pitää vielä erikseen mainita, etten olisi ikinä uskonut millainen valikoima löytyy Äkäslompolon kylästä: Salomonia, Haglöfsiä, Malojaa, Peak Performancea… Jounin kaupan kyljestä löytyi lisäksi Sportia ja Ylläsjärven puolelta pari laadukasta aktiivieläjän vaate- ja varustekauppaa.

En ollut osannut varata kalenterista aikaa shoppailulle, mutta pakko sitä oli lopulta raivata. En löytänyt villasukkia ja juoksupantaa kummempaa, mutta jos olisi ollut tarvetta jollekin, niin kevään alet olisivat olleet omiaan.

Tämä on ollut mahdollisesti koko kauden paras laskupäivä“, kuulin sunnuntain päätteeksi paikallisen suusta.

Lähtöpäivä tuntui kieltämättä vähän liiankin hyvältä: puuterit odottamassa, viisi pakkasastetta ja aurinkoa kirkkaalta taivaalta. Laskimme, laskimme ja laskimme.

Ylläksellä on kaksi hiihtokeskusta: Sport Resort Ylläs Ylläsjärven puolella ja Ylläs Ski Resort Äkäslompolon puolella. Lautailimme tunturin molemmilla puolilla, sillä sama hissilippu käy molempiin keskuksiin ja rinteiden välillä kulkee yhdysreitti. Minä keskityin puuteriin, Janne rylli välillä streetilläkin.

Rinnepäivän jälkeen pikasuihku, pikasauna, päivällinen ja yöjunaan. Olipahan tekemisen täyteinen viikonpuolikas.

Millainen olo Ylläksestä jäi? Rauhallinen, taianomainen, valkoinen. Riittävän autenttinen ja luonnonläheinen, mutta ei kuitenkaan yhtään etäinen tai vaikeasti lähestyttävä. Pakko päästä ensi vuonna takaisin.

-Henriikka

Kuvat 12, 14, 17: Eetu Leikas / Kaakaolla

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain “Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: “Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely “Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka

Pohjoisen pikajuna

Tilannepäivitys: kyllä kävi tuuri! Vanha, sininen vaunu taas ja tuttu, oransseilla pöydillä viimeistelty hytti.

Tosin emme varanneet lippuja itse, joten alan epäillä, onkohan varaajan itse mahdollista vaikuttaa asiaan? Ja me kun olemme hurranneet niin kovasti! Ehkä siniset vaunut ovatkin edullisempia? Niin ei tietenkään kuuluisi olla, sillä nostalgiasta kannattaa maksaa roimasti.

Joka tapauksessa kotimatkamme on alkanut aivan ihanan, ihanan viikon jälkeen ja heräämme toivon ja aikataulun mukaan aamupäivällä Helsingistä. Äsken ikkunasta näkyi vielä vaikka mitä sinistä ja valkoista, nyt ulkoa hohkaa pimeys.

Näettekö yllä olevan kuvan äijät taustalla? Luultavasti näette. He lapioivat käsillään vimmatusti lunta muovikassiin ennen junan lähtemistä. Puheista olisi voinut uskoa, että hakivat kylmikettä oluelle, vaan tuskinpa vaan – ehkäpä hakivat kylmää lunta laskettelusta turvonneille nilkoille?

Meidän repuissa odottavat eväsleivät ja hedelmiä. Vähän harmittaa, ettei lime-Dumleja ole enää yhtään jäljellä, mutta ainakin on pakkaspäivästä punaiset posket ja muisto eilisistä karkeista.

Kirjoitan tänne nyt itselleni ylös ensi vuotta varten pienen muistutuksen:
Matkusta joka talvi Lappiin. Voit vaikka joskus vielä muuttaakin sinne, jos aika on otollinen ja hetki moiselle suopea. Vedä tunturi-ilmaa niin syvälle keuhkoihisi, että hengittelet levollisesti aina seuraaville lumille saakka.

Nyt olisi junailtapalan aika. Matkakuviin ja -kertomuksiin palaan huomenna.

-Henriikka

Terveisiä taivaasta

Muistaako kukaan lapsuudesta leikkiä nimeltä “vettä kengässä“? Oli kaksi ryhmää, joista toinen toiselta tietämättä valitsi itselleen parit. Vuorotellen tultiin toisesta huoneesta kyselemään joltain ryhmän jäseneltä: “Oletko ystäväni?” Jos arvaus ei osunut oikeaan, vastattiin “vettä kengässä” ja kysyjän piti kinkata takaisin. Mutta jos arvattu tyyppi oli juuri se sovittu pari kysyjälle, niin vastaus kuului: “pääset taivaaseen!”

Todella erikoinen leikki, kun näin jälkikäteen pohtii. Pääset taivaaseen? Mitä? Käytännössähän tämä tarkoitti, että pääsit pois kyselyjonosta ja vältit turhat kinkkailukierrokset, ei sen kummempaa. Taivasraja oli 90-luvulla kovin matala.

Tällä loivalla aasinsillalla pääsen kuitenkin oikeaan aiheeseen: olen juuri Ylläksellä ja tuntuu kuin tämä olisi taivas maan päällä. Tiedän, että on arveluttavaa verrata Suomen tunturia iankaikkiseen onneen ja autuuteen, mutta lumisten puiden keskellä vaeltaessa ei kaipaa mitään muuta.

Saavuimme yöjunalla keskiviikkoaamuna ja tähän mennessä olemme jo ehtineet lumikenkäillä Kuertunturissa, pyöräillä läskipyörillä, hiihtää ja lumilautailla. Ainiin! Ja saunoa ja syödä hyvin. Yövymme Kuerkievarissa, jonka vieraanvaraisuudesta avaudun myöhemmin lisää. Nyt täytyy alkaa valmistautua husky-retkeen ja illan ryllimiseen rinteissä.

On luksusta, kun meillä on paikallinen opas, joka ei hermostu, vaikka kaipaisimme valokuvastaitoja kolmen minuutin välein. Sitä paitsi onhan se nyt hienoa, kun perätysten lumikenkäilevät Aamukahvilla ja Kaakaolla.

Terveisiä taivaasta. Tai ainakin paikasta, joka on tuntunut hetkittäin kuvitelmilleni taivaasta.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas (@eetuleikas, Kaakaolla)

takki ja housut/Peak Performance (saatu), pipo/VAI-KØ

Tulkoon talvi!

Yhteistyössä SkiexpoOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut lunta. Tiedättehän, kun lapsuuden lempikuukausi määräytyy usein syntymäpäivien mukaan? No, minun synttärini on joulukuussa. Lapsena joulukuun alussa oli jo usein lunta, enkä tiedä olisinko kasvanut niin suureksi lumen ja talven ystäväksi ilman kyseistä syntymäaikaa.

Alla olevassa kuvassa olen ensi kertaa rinteessä. Hah. Istun turvallisesti isoveljen sylissä Himoksella. Tuolloin en saanut vielä suksia tai lumilautaa jalkaani, vaan kuljin turvallisesti pulkassa. Ei mennyt kuitenkaan kuin vuosi tai pari, kun olin ensi kertaa suksilla. Taisin olla kolmen vanha.

Mutta kun 7-vuotiaana sain ensi kerran lumilaudan jalkaan, niin suksiin ei ollut paluuta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ollut tänään ja viikonloppuna ihan lumitunnelmissa, sillä tiedän pääseväni viikonloppuna Messukeskukseen Skiexpo- ja Boardexpo-messuille. Tapahtuma on ollut viime vuosina sellainen henkinen rinnekauden avaus, vaikka etelän hiihtokeskusten avautumista saakin odottaa sen jälkeen vielä pari kuukautta.

Viime vuonna ostin messuilta pipon, joka tuntui koko talven korkkaukselta. Ehkä löydän tänä vuonna kintaat.

Muistan Skiexpon lapsuudesta hyvin. Eri Suomen hiihtokeskuksissa hiihtoa, laskettelua ja lautailua opettavana isäni lähti aina messuille joko töihin tai vierailijaksi. Odotin jännityksellä kotona, kun isä palasi Helsingistä, sillä hän toi aina tuliaisia. Ollessani nuorempi, saatoin saada jollain hiihtokeskuksen logolla varustetun karkkiaskin tai merinovillaiset sukat. Vähän vanhempana sain aina jonkun lumilautailulehden. Selasin kuvia silmät pyöreinä ja toivoin, että oppisin maailman, tai vähintään Kouvolan, parhaaksi lumilautailijaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noh, minusta ei sitten tullut ammattilumilautailijaa, enkä sitä koskaan lopulta halunnutkaan. Sen sijaan olin lukioikäisenä kolme talvikautta töissä Mielakan hiihtokeskuksessa, josta on huippumuistoja.

Lumilautailusta jäi lisäksi erittäin rakas harrastus, joka on kantanut tänne saakka. Viime vuonna lähdin Kampista ski-bussilla Messilään lapsuuden riemulla. Pahin temppuilu jäi teini-ikään; nyt odotan pitkiä rinteitä ja kaikista eniten kaikkea, mikä on rinteen ulkopuolella.

En malta odottaa talven alkavan, sillä etelän nöyrien hiihtokeskusten lisäksi suuntaan ainakin Ylläkselle. Olin siellä viimeksi noin kymmenen vuotta sitten ja tiedän alueen kehittyneen. Toivon lautailun ja hiihtokeskuksen lisäksi löytävän vielä muitakin aktiviteetteja, joihin ei lapsena laskemiselta ennättänyt. Ei haittaisi yhtään päästä esimerkiksi lumikenkäilemään tai viettämään yötä jollain autiotuvalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikonlopun messuille suuntaan ainakin perjantaina. Odotan inspiraatiota, uutta tietoja, reissuideoita ja muutamien täsmätuotteiden löytymistä. Luulen, että Skiexpon muotinäytös voisi myös sopia minulle – toppaa, kenkää, pipoja ja kalsareita! Kuka muu meinaa messuille? Iloitsen siitäkin, että siskoni ja veljeni tulevat Helsinkiin messuille ja yöpyvät meillä.

Lisäksi toivon, että jostain kesäunilta kaivautuisi esiin myös tuo lapsuuden laskija: väliäkö sillä, onko veljen vanha ja kulahtanut haalari päällä ja kypärämyssy päässä, jos on älyttömän kivaa?

Täksi viikoksi on luvattu lunta. Ei haittaa.

-Henriikka

Ps. Voitteko pliis keskittyä alimman kuvan vasemmasta alareunasta löytyvään pikkusiskooni. Mikä mini-ihminen! Lego-ukko!