Istun kotona. Paljon ei ympäriltä kuulu mitään. Näppäimistön äänet napsahtelee ilmoille, ja pesukoneessa käsinpesuohjelmalla pyörii värikäs leikkimatto, jolla pikkuinen ei enää pysy. Se saa elämän seuraavan pienen kodista. Muuten on aivan hiljaista.

Yritän saada kiinni, mitä mielessä pyörii.

Aion keittää pian kahvit. Sain torstaina lahjaksi etiopialaista, hedelmäistä kahvia kultaisessa paketissa. Se on juuri sellaista pienpaahtimokahvia, joka on niin rakkaudella paahdettu, että sen maistaa.

Vietin 18-vuotiaana Etiopiassa muutaman kuukauden. Siellä kahvi keitettiin aina rakkaudella. Aina kun keitettiin kahvit, sitä kutsuttiin kahviseremoniaksi. Suomessa voitaisiin ottaa mallia. En enää oikein saa kiinni sellaisesta pakonomaisesta kahvinryystämisestä litratolkulla – se ei tunnu kestävältä, eikä parantavalta niin kuin Addis Abebassa nautitut hetket.

Ikkunasta näkyy merelle saakka. Vielä joskus, kun kaikki akuutimmat asiat on hoidossa ja elämä on asettunut verkkaisemmille raiteille, aion kysyä rantapalstan omistavalta naapurilta, saammeko harventaa risukkoa koivujen välistä merinäköalamme edestä. Luulen, että hän suostuu. Hän on leppoisa ja hyväntuulinen ukkeli. Hänestä tulee aina hyvä mieli.

Yritän selvittää tämänhetkistä mieltäni. Huomaan, että taidan olla tyytyväinen.

Se tuntuu hyvältä. Siitä taitaa olla aikaa, kun olen ajatellut näin. Olen ollut kyllä onnellinen, mutta että tyytyväinen. Siinä on mukana aina sellaista rauhaakin, eikä rauhaa ole mielessäni ollut kunnolla varmaan yli vuoteen. Tai ainakaan noin 11 kuukauteen, sillä siitä on pian niin kauan, kun minusta tuli äiti.

En tarkalleen tiedä, mistä tyytyväisyys kumpuaa.

Ehkä siitä, että kahden kodin taktiikka on alkanut tuottaa hyvää hedelmää. On ihana lähteä pohjoisen kotiin, mutta oli sydäntä lämmittävää myös palata tänne. Levoton sydämeni lepää liikkeessä, maisemien vaihtuessa ja rutiinien höllentäessä otettaan. Yhtäkkiä monessa paikassa tuntuu kodilta.

Tai ehkä siitä, että olen saanut nähdä perhettä ja ystäviä kuluneella viikolla, ja puolisokin palasi reissultaan. Yhteys ihmisiin on sellainen asia, minkä tärkeyden usein aliarvioin, kunnes yllättävän usein löydän itseni tuntemasta yksinäisyyttä tai kuulumattomuuden tunnetta. Esimerkiksi täällä Porvoossa tunnen kyllä kuuluvani tänne kotiimme, mutta porvoolaisuus ja ruotsinkielisten ympäröimänä asuminen saa välillä tuntemaan itsensä kuulumattomaksi palaseksi. Turvaverkko puuttuu.

Tai ehkä tyytyväisyys tulee siitä, että suurimmat askeleet remontissa on nyt tehty. Enää ei koko ajan tarvitse olla ostamassa jotain tai tekemässä jotain, tai ainakin tahdin hiipuminen siintää tulevaisuudessa.

Suuri syy voi olla sekin, että vauvavuosi on pian ohi. Tämä on ollut elämäni merkityksellisin vuosi, mutta miten onnellinen olenkaan, että se tulee pian päätökseen. Ei ole minusta pitkäaikaiseksi vauvan kasvattajaksi. Onneksi lapset ovat vauvoja vain vuoden. Odotan jo innolla sitä, että saa yhdessä taaperon kanssa kaivaa matoja ongelle tai leipoa taikataikinaa.

Kaiken kuorruttaa kevät. Siitä on parin viime vuoden aikana tullut lempivuodenaikani. Tai ehkä yksi neljästä lempparistani. Valo vaikuttaa minuun polttoaineen lailla. Tänään aamulla herätessäni puoliso oli lähtenyt pienen kanssa vauvauintiin ja sain heräillä ihan rauhassa. Ikkunasta näkyi puunlatvat, johon osui auringonpaiste. Nytkin kello on jo pian neljä, eikä merkkiäkään päivän päättymisestä ole vielä ilmoilla. Vedän tätä energiaa sisuksiini niin, ettei sinne enää muuta mahdu. Autuas aurinko, viivy pitkään.

Oli syy mikä tahansa, aion nyt kellua tyytyväisyydessä. Ehkä siihen ei tarvita sen kummempaa. Ehkä vain sen, että pysähtyy hiljaisuuteen, tarttuu ajatuksista ja ymmärtää.

Ymmärtää, että kappas, minähän olen tyytyväinen. Että tässä elämänhetkessä minulla on aikaa ja voimaa olla tyytyväinen.

-Henriikka

Kuvat kahden kevään takaa:
Joonas Linkola
Olkoon nämä lupaus keväästä!